mies ja koira #2

Sinisiä tummia pilviä eteni taivaalla verkkaiseen tahtiin. Katselin niiden menoa terassilla vilttiin kääriytyneenä. Ilta oli ollut ihana. Olin pitkästä aikaa tehnyt pannaria ja hakenut kellarista pullotettua omatekoista viinimarjamehua. Sitten olin sytyttänyt kynttilöitä ja ihastellut taivaanrannassa laskevaa aurinkoa ja sen synnyttämiä punaisen eri sävyjä. Olin ollut onnellisempi kuin aikoihin. 

Siinä istuskellessani lampaantaljan päällä keinutuolissa, mietin kohtaamaani miestä. Rick oli vetänyt vertojaan kenelle tahansa miehelle, kenet olin kohdannut aiemmin elämässäni. Hän oli ollut komea ja puoleensavetävä. Kiltti ja hyvin ystävällinen. Jotenkin turvallisen oloinen, ja se jos joku sai sydämeni läpättämään. Olin harvoin kokenut turvallisuuden tunnetta kenenkään ihmisen seurassa. Rick oli yksi harvoista. Hän oli tehnyt tilaa ajatuksiini. Vienyt mielikuvat entisestä seurustelukumppanistani etäälle ja tuonut mukanaan uusia, liiankin onnentäyteisiä välähdyksiä siitä, millaista elämä voisi olla. Millaista sen kuuluisi olla.

Olin vältellyt metsää. Polkua, joka johtaisi mökille. Ajatus sinne menosta tuntui jotenkin yksityisyyden viemiseltä, ja toisaalta halusin ajatella, että Rick kyllä etsisi minut käsiinsä, jos vielä haluaisi tavata. En voinut aavistaakaan, miten oikeassa olin hänen suhteensa. 

Viikon viimeisen illan jo hämärtyessä, kuulin auton lähestyvän pihatiellä. Nostin katseeni huomatakseni vain, että en tunnistanut tulijaa. Harvalla kyläläisistä olisi ollut varaa hankkia tuollainen maasturi. Kuski pysäköi auton tien viereen, nousi sitten ulos autosta ja avasi takaoven. Tumma otus vilahti nopeasti näkökentässäni ennen kuin se jo napitti tummilla silmillään minua ja kerjäsi rapsutuksia. Dobi. 

Kuulin naurua ja käännyin katsomaan tulijaa, vaikka tiesin jo hyvin, kuka hän oli. Rick tietysti. 

Hän tarjosi kätensä. Puristin sitä ja kohotin katseeni hänen silmiinsä, jotka yhtyivät kasvoilla karehtivaan hymyyn. Hän näytti hyvältä ja erittäin onnelliselta. 

-Hei, sanoin ja hymyilin. -En osannut odottaa vieraita tänään.

-Anteeksi. Tämä tuli vähän yllättäen. 

Rick näytti pahoittelevalta. Nyökkäsin häntä seuraamaan perässäni ovesta sisälle. Istuuduin terassin keinuun. Rick tismalleen samaan asentoon viereeni. Äiti oli joskus nuoruudessani muistutellut sanomalehdestä, jonka pitäisi mahtua kahden toisistaan kiinnostuneiden ihmisten väliin. Kai se oli äidin tapa kertoa hienotunteisesti rajoista, joita olisi hyvä pitää.

Keskustelu eteni. Huomasin olevani kohmeessa, kun kroppa teki minulle tenät ja alkoi tärisemään. Rick taisi huomata sen, koska hän oli muutamassa sekunnissa harpannut ylös ja hakenut tuolilla lojuneen viltin ja kietonut sen ympärilleni.

-Kiitos, sanoin ja hymyilin. Tarkoitin sitä todella.

Rick oli hiljaa. Hän vain katseli minua sanomatta sanaakaan. 

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden.

-Kelly?

-Niin? kysyin.

-Unelmoitko koskaan tulevaisuudesta? Perheestä ja lapsista.

Menin hämilleni.

-Toisinaan. Joskus pelkään, että elän loppuelämäni yksin, eikä minulla ole ketään, ketä rakastaa. Se tuntuisi melkein maailmanlopulta.

-Jos joku sanoisi, että olisi valmis siihen kaikkeen kanssasi, miten reagoisit?

-Vaikea sanoa. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle niin.

Rick nousi hitaasti ylös. Tarttui käsistäni kiinni ja veti minut viereensä seisomaan.

-Jos joku ikinä suutelisi sinua kysymättä, vastaisisitko suudelmaan vai löisitkö häntä päin näköä?

Rickin katse oli vakava. Ja samalla kertaa täynnä tunteita, joita en osannut lukea.

Ja sitten. Huulet huulillani. Pehmeät ja lämpimät. Ja minä, kaikista äidin varoitteluista huolimatta, vastasin suudelmaan.