lähellä sinua #1

Kaikki ympärillämme on johdatusta. Palapeliä, jonka palat hiljalleen limittyvät yhteen. Minä en kuitenkaan uskonut johdatukseen. Kuvittelin voivani määrittää elämäni alusta loppuun asti. Mutta siinä olin väärässä. 

Porukka puki eteisessä takkeja ylleen. Minä etsiskelin vielä omaani naulakosta. Olin jo kerennyt unohtaa, mihin hyllyväliin olin sen jättänyt. Taustalla kuului ihmisten tasainen puheensorina. Vilkuilin ympärilleni tunnistaakseni joidenkin kasvoja. Tuli turvallinen tunne aina, kun kohtasi jonkun tuntemansa ihmisen valtavasta massasta, joka vyöryi salista eteisen suuntaan. Bongasin lopulta takkini ja tarkistin vielä, että avaimeni olivat turvallisesti vetoketjun takana taskussa. 

Minut laitettiin istumaan etupenkille ventovieraan kuskin viereen. Tervehdimme pikaisesti ja kuuntelin cd:ltä kuuluvaa kappaletta. Se oli tuttu jo lapsuudesta. Äiti oli laulanut sitä sänkyni vierellä iltaisin. Mummi oli hyräillyt sitä monena kesänä mökillä kastellessaan kukkia. 

-Kuka sie muuten olet? kuski kysyi ja vilkaisi minua. Hymy ylettyi silmiin asti ja poskelle muodostui hymykuoppa. 

-Maria Vierimaa. Entäs sä?

-Ojalan Tuukka. 

-Sä et taida olla täältäpäin? kysyin, kun bongasin puheesta sien.

-Joo en mie. Muutin Rovaniemeltä ihan pari viikkoa sitten opiskelujen perässä.

Keskustelu eteni luontevasti. Takapenkki tuntui hiljentyneen tyystin. Puhuimme opinnoista ja perheistä. Ja myös siitä, mitä haluaisimme tulevaisuudeltamme. Tuukka vaikutti asialliselta ja mukavalta.

Eteinen oli kenkämeren valtaama. Pieni asunto oli täyttynyt ihmisistä, joiden desibelitasot olivat niin korkealla, että kohta saattaisi joku naapuriasunnosta tulla ilmoittamaan häirinnästä. Onneksi hiljaisuuteen oli vielä aikaa. Osa porukasta kasasi keittiössä pöydälle iltapalaa. Leipätarvikkeita ja vähän herkkujakin. Tervehdin kaikki kädestä pitäen. Muutama uusi kasvo Tuukan lisäksi. 

Ilta eteni omalla painollaan. Juttelin pienemmässä ryhmässä olohuoneen nurkassa ja vilkuilin välillä Tuukan suuntaan. Hän oli syventynyt keskusteluun tytön kanssa, jota en tiennyt. Tunsin pienen mustasukkaisuuden piston painavan sydäntäni. Olisin halunnut kävellä huoneen poikki ja istua sohvalle tytön tilalle. Olin huomaamattani tuijottanut liian pitkään sillä Tuukka kääntyi ja katseemme kohtasivat hetkellisesti. Kuulin metelin läpi Tuukan esittelevän minut vieressään istuvalle vaaleahiuksiselle tytölle. Olisin halunnut vain vajota maan alle. Miksi minun piti aina ihastua vääriin ihmisiin. Sellaisiin, jotka olivat varattuja. 

Väsytti. Ajattelin, että olisi hyvä aika lähteä takaisin asunnolleni. Alkoi olla jo myöhä ja huomenna olisi taas aikainen herätys. Edessäpäin odottaisi yliopiston luennot ja tentit, joihin en ollut vielä kerennyt paneutua yhtään. Tuukka oli tainnut kuulla kyselyni, koska hän ilmestyi viereeni ja tarjosi ystävällisesti kyyditsevänsä minut kotiin. Hain katseellani kenkiäni ja kuulin Tuukan tekevän samaa sivummalla. Hämmennyin kävellessämme autolle, kun kukaan muu ei seurannutkaan perässä. En ollut ajatellut meidän jäävän kahden. Sitten ajattelin Tuukan palaavan takaisin iltakylään vietyään minut. 

Itketti yllättäen. Yritin pidätellä kyyneleitäni ja katselin ikkunasta taivasta joka oli repeytynyt. Valtavat vesipisarat paiskaantuivat auton etulasiin. 

-Mitä sie mietit?

Kysymys tuli niin yllättäen, että hätkähdin.

-Mulla on jotenkin haikea olo.

Halusin olla rehellinen. Tuukka vaikutti juuri sellaiselta ihmiseltä, että se arvostaisi rehellisyyttä.

-Joskus elämän hauraus saa haikeaksi. Mie mietin toisinaan, että joka päivä elämän päättyminen on taas lähempänä. Toisaalta sitä ei pitäis murehtia, kun kuitenkin meillä on usko.

Tuukka oli osunut ajatuksillaan suoraan mieleeni. Sitä samaa olin ajatellut. Kuolemaa.

-Niinhän se menee. En mä tiedä. Ehkä mä vaan pelkään liikaa. Tuntuu, etten olis valmis lähtemään, kun on vielä elämä edessäpäin. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun on vielä niin nuori.

-Ei se aina helppoa ole. Uskominen siis. Mutta aina sitä yrittää silti luottaa. Yrittää muistaa, että meillä on loppujen lopuksi asiat ihan hyvin.

-Tuossa oot kyllä ihan oikeassa.

Auto kaarsi kerrostalon parkkipaikalle. Sade oli voimistunut entisestään. 

-Sie kastut, jos menet ulos. Äidillä taisi jäädä sateenvarjo tänne, kun se lainasi tätä autoa viime viikolla. Mie voin vaikka saattaa tuonne ovelle. Missä rapussa sie asut?

Olisin halunnut kieltäytyä Tuukan ehdotuksesta, mutta toisaalta ei huvittanut olla kuin uitettu koira.

-Jos sä olet ihan varma niin mikä ettei.

-Äiti antaisi luunapin, jos kertoisin jättäneeni jonkun sateeseen, Tuukka sanoi ja virnisti. Se ilme sai mahanpohjassa aikaan sävähdyksen.

Mahduimme molemmat saman sateenvarjon alle. Tuukka joutui pitelemään toista kättään ympärilläni, mutta minä ennemminkin vain nautin siitä salaa. Tuukasta tuli lämpöä. Enemmän kuin olin saanut koskaan keneltäkään. Olisin voinut jäädä sateeseen vaikka ikuisuudeksi, jos olisin voinut olla hänen kanssaan. Kuitenkin jouduin sanomaan hyvästit, enkä tiennyt tapaisimmeko enää uudelleen. Katselin, miten Tuukka käveli sateen läpi takaisin parkkipaikalle ja käynnisti auton. Vasta silloin huomasin kyyneleen valuvan poskelleni. Avasin asuntoni oven ja romahdin eteisen lattialle. Muutamien minuuttien jälkeen itku tyyntyi ja rauhoituin. Hengittelin syvään ja yritin hokea itselleni, että kaikki oli ihan hyvin. Paniikkikohtauksista oli tullut osa elämääni ja minun täytyi vain yrittää tyytyä osaani.

Harjatessani hampaita peilin edessä, huomasin kasvoillani kylpevän heikon hymyn. En ollut nähnyt sitä kuukausiin. Ei ollut vaikeaa arvata, mikä sen oli saanut aikaan. Ja vaikka olin sillä hetkellä onnellinen, haikeus sisälläni levisi yhä vain. Enkä edelleenkään tiennyt, että onnellisia loppuja tapahtuu muuallakin kuin saduissa.

mikä tekee minusta minut

Tästä hetkestä vuosi taaksepäin. Sinä aikana olen oppinut elämästä ja itsestäni enemmän kuin koskaan. Olen kohdannut ja käsitellyt asioita, joiden olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Olen vuodattanut kyyneleitä. Epäillyt, selviänkö edes huomiseen. Olen avannut läheisimmille ystävilleni kasaamiani taakkoja, joista en ole uskaltanut puhua, koska olen pelännyt, että samalla annan ihmisille aseet mua vastaan. Että mua satutetaan henkisesti.

Oon ollut tyytymätön itseeni. Yrittänyt toitottaa itselleni, että mä riitän. Silloinkin, kun mun tekemiset eivät ole riittäneet muille. Mun on pitänyt opetella uskomaan itseeni. Ja pitänyt luottaa siihen, että mä olen hyvä tyyppi. Oon myös tehnyt asioita, jotka on alkanut kaduttaa ja katumisvaiheessa sanonut itselleni, että turha katua mitään, mikä tekee minusta minut. Oli ne sitten mun sanomisia tai tekemisiä. Jos mä en uskalla olla mun ystävien edessä oma itseni niin kenen sitten.

Tää viimeisin harjoittelu, jota on vielä pari viikkoa jäljellä, on avannut mun silmät totaalisesti. Oon saanut kehittävää palautetta, joka tuntui aluksi tosi pahalta ja otin sen tottuneeseen tapaan ensin liian henkilökohtaisesti. Sen jälkeen päätin, että muutan mun toimintatapaa, jolloin aloin saamaan hyvää ja positiivista palautetta mun työotteesta. Oon todennut, että tämä on sitä jotain, mitä mä haluan tulevaisuudessa tehdä. En tiedä tuleeko se tapahtumaan vielä viiden tai edes kymmenen vuoden sisään, mutta jossakin elämänvaiheessa ihan varmasti.

Mua ei pelota tulevaisuus juuri ollenkaan, kun taas aiemmin en nähnyt elämää eteenpäin kuin maksimissaan päivän tai viikon verran. Musta tuntui, etten ikinä kykenisi menemään vakituiseen työhön tai edes kykenisi jatko-opiskeluihin tai muuttamaan oudolle paikkakunnalle, vaikka olen haaveillut siitä melkein koko elämäni.

Haaveilen työskentelystä ulkomailla ja haaveilun lisäksi olen tämän vuoden aikana työstänyt ajatusta pidemmälle ja alkanut tekemään tästä unelmasta totta. Uskon, että tulen pitämään välivuoden, mikä ei kuitenkaan käsitä kokonaista vuotta, sillä mun opinnot päättyvät marraskuun lopussa. Toivon edelleen pääseväni työharjoitteluun ulkomaille ja toivon, että pääsen lähtemään koulun jälkeen Amerikkaan joko lomailemaan tai töihin. Lisäksi mun haaveet kirjan/kirjojen julkaisemisesta ovat tällä hetkellä paljon konkreettisempia ja lähempänä kuin ikinä ennen. Oon myös päässyt blogistiksi, tekemään radio-ohjelmia kesäksi ja tulen olemaan lehden toimittajana. Unelmoin myös valokuvaamiseen liittyvistä opinnoista ja kuvausreissusta tuttujen ja oudompienkin ihmisten kanssa sillä se on jotain, mitä mä rakastan koko sydämelläni.

Elämä on täynnä pieniä asioita, jotka tekee mut onnelliseksi. Toisaalta kaipaan kuitenkin isompia päämääriä, joita tavoitella. Haasteita, joiden eteen tehdä töitä. Tää vuosi on ollut rankka, mutta myös erityisen palkitseva. Uskon, että näillä eväillä mun elämänlaatu tulee paranemaan vielä entisestään. Ja tiedän, että tulevaisuudessa häämöttää monta upeaa kokemusta ja hetkeä, joita en malttaisi odottaa.

tänään on se päivä, kun kaikki itkevät

rakkaus satuttaa
kuvittelin, että kaikki olisi ollut erilaista tällä kertaa
että sä et olisi satuttanut mua
olin kuitenkin niin väärässä
halusin uskotella itselleni, että sä välität
suljin jopa silmäni kaikilta maapallon muilta ihmisiltä, jotta näkisin vain ja ainoastaan sinut

mutta sinä petit luottamukseni
sait sydämeni särkymään toistamiseen
ja minä jäin yksin nuolemaan vereslihalla olevaa ihoani ja haavoja, jotka eivät parane ennen kuin jaksan uskoa taas rakkauteen
ja uskallan avata jälleen sydämeni uudelle ihmiselle

en koskaan kuvitellut joutuvani sanomaan hyvästejä sinulle,
mutta tänään on se päivä, kun kaikki itkevät:
typerä sydämeni, sieluni ja jospa sinäkin
se antaisi minulle edes hiukan mielihyvää, etten olisi ainoa, joka kärsii tästä

hän on tullut minua vastaan

Viikon matkustamisen jälkeen juna viimein pysähtyi lopullisesti. Nostin Elielin reppuselkään ja änkesimme ahtaasta oviaukosta ulos. Ulkona vihersi. Muutama lintu pyristeli lentoon kauempana. Näin siintävät kalliot ja meren, jossa vaahtopäät paiskaantuivat rantakivikkoon. 

-El katso, sanoin ja laskin hänet alas. 

-Onpa se suuri.

Hymyilin Elielin hämmästyneelle ilmeelle. Hänen onnellisuutensa tarttui minuun ja sai pahat ajatukseni väistymään sivuun. Meidän käskettiin nousta rekka-autoihin, jotka kuljettaisivat meidät määränpäähämme. Olin keskustellut samassa vaunussa olleiden ihmisten kanssa ja olimme päätyneet sellaiseen lopputulokseen, että meitä vietiin pois sodan jaloista. Halusin uskoa, että voisimme vielä palata takaisin kotimaahamme. Jos niin ei kävisi, sydämeni todennäköisesti särkyisi. 

Asetuimme asumaan peltoaukean reunassa kohoavaan taloon. Minä laitoin ruokaa ja kasvatin meille vihanneksia ja kasviksia. El hoiti kanoja ja ruokki lampaat. Pidin häntä omana poikanani, vaikka tiesin, että joutuisin vielä joskus luopumaan hänestä. El oli kertonut vanhempiensa kuolleen. Keskustelu oli jätetty siihen, koska hän ei ollut halunnut avata asiaa enempää. Ymmärsin häntä vähän turhankin hyvin. Minä jätin kertomatta miehestäni, jonka elossaolosta en tiennyt. Toisina päivinä ikävöin häntä niin kovasti, että jähmetyin jakkaralle perunaveitsi kädessäni ja annoin kyynelten tulla. 

Sota jatkui yötä päivää. Kävimme muutamana päivänä viikossa kaupungilla ottamassa selvää uutisista, jotka eivät kiirineet ihan meille asti. Tapasimme junasta tuttuja ihmisiä ja vaihdoimme kuulumisia. Toisinaan pyysin heitä kylään ja leivoin kermakakkua, jonka päälle El poimi tuoreita mansikoita. Yhteiselomme sujui mutkattomasti. Iltaisin luin Elielille satuja, jotta hän saisi muuta ajateltavaa, eikä näkisi painajaisia. Minä itse yritin kuunnella klassista musiikkia, joka sai silmäni sulkeutumaan ja vaivuin rauhattomaan uneen, jossa näin mieheni kaatuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Aamulla heräsin hikisenä ja tuntui, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään.

Keräsimme Elielin kanssa munat koreihin ja lähdimme myymään niitä kaupunkiin. Kävellessämme hiekkatietä kohti edessämme avautuvaa kaupunkinäkymää, kuulimme ihmisten nauravan onnellisena. Ymmärsin puheesta vain sanan sieltä täältä, eikä se juuri auttanut minua tajuamaan, mistä oikein oli kyse. Saimme sen kuitenkin selville päästyämme torille ihmisvilinään, jossa joku tuttu huikkasi meille sodan päättyneen. Oli tullut rauha. Emme kuitenkaan pääsisi vielä kotiin, vaan jatkaisimme elämää täällä. Elossa olevat sotilaat matkustaisivat luoksemme. 

Olimme varhain aamulla jo valmiina odottamassa junaa, jonka pitäisi saapua tänään. Huomasin pelon valtaavan sisimpäni. Entä jos hän ei tulisikaan? Mitä jos jäisin loppuelämäkseni aivan yksin? En halunnut antaa itselleni vaihtoehtoa, jossa mieheni olisi kaatunut rintamalla. Viimein kuulimme torven soivan ja näimme suuren höyrymassan, jonka keskeltä musta juna saapui asemalle. Sotilaspukuiset miehet laskeutuivat metalliportaat ja katselivat hymyillen ympärilleen. Ihmiset ryntäsivät halaamaan läheisiään. Jotkut etsiskelivät turhaan katseellaan ihmistä, joka ei koskaan palaisi takaisin keskuuteemme. Asema tyhjeni hiljalleen. Ihmiset lähtivät jättäen minut ja Elin tyhjälle asemapihalle. 

-Ketä sinä odotat? El kysyi hiljaa.

En kyennyt heti vastaamaan.

-En ketään. Lähdetään kotiin, sanoin ja kuulin ääneni murtuvan.

Koko paluumatkan tuijotin tyhjänä eteenpäin. Elämä romuttui silmieni edessä. 

-Minulla ei ole ketään, huomasin sanovani ääneen.

-Mutta onhan sinulla minut, El sanoi ja yritti hymyillä.

-Niin. Minulla on sinut, sanoin ja halasin Elieliä. 

Elämä jatkui. En olisi halunnut sen jatkuvan, mutta minun täytyi tyytyä kohtalooni Elielin vuoksi. Meillä oli toisemme niin kuin El oli sanonut. Se antoi lohtua silloin, kun tuntui, etten enää kykenisi hengittämään. 

Eräänä päivänä oveen koputettiin. Pyysin Elieliä menemään avaamaan. Hän kuitenkin palasi keittiöön.

-Siellä on joku mies. Se kyselee sinua.

Pyyhkäisin jauhoiset käteni kangasriepuun ja kiirehdin eteiseen. Ovella tosiaan seisoi mies.

-Sinä, sain sanottua ennen kuin tunsin jalkojeni pettävän allani.

Hän tarttui minusta kiinni ja piteli pystyssä. Minä käperryin häntä vasten ja annoin hänen halata minua pitkään. 

-Sinä tulit. Minä luulin, että..

Hän hiljensi minut kädellään ja hyssytteli hiljaa.

-Minä olen nyt tässä. Kaikki on hyvin. Se on ohi.

Murtunut sydämeni kuroutui umpeen ja tunsin rakkauden parantavan sisälleni kasaantuneet patoumat. Adoptoimme Elin omaksi pojaksemme ja päädyimme ostamaan talon omaksemme. Ja minä olin oikeasti viimein onnellinen. 

Pitelen kättäni mieheni kädessä ja katselemme, miten El nousee hevosen selkään, vilkuttaa meille ja katoaa sitten hiekkatien suuntaan. Hänestä on kasvamassa iso poika ja pian hän pääsee aloittamaan koulutiensä. Me olemme perhe. Perhe, joka pitää aina yhtä. 

ehkä jonain päivänä tuuli vie pilvet

Taivas kylpi liekkimeressä. Kaikkialla vallitsi sekasorto. Vihollisten pommikoneet olivat iskeneet kaupungin sydämeen. Paikkaan, jonka olin sisäistänyt kodiksi. Mutta sitä paikkaa ei enää ollut. Ja minusta tuli koditon. Kiipesin metalliportaat junaan ja ahtauduin ihmisten jättämistä väleistä peremmälle vaunuun. Pistävä haju sai minut voimaan pahoin. Näin kyyristyneen pojan kakovan ylös nousseen ruuan lattialle ihmisten jalkoihin ja minun kävi häntä sääliksi. Kukaan ei auttanut häntä. Ennemminkin ihmiset käänsivät kasvonsa pois päin, jottei tuo rääpäle häiritsisi heidän näkökenttäänsä. Puskin itselleni tien pojan luo ja istuin hänen viereensä.

-Hei, sanoin hiljaa.

Poika kohotti päänsä. Hän katseli minua yllättyneenä aivan kuin ei olisi uskonut minun juuri istahtaneen siihen.

-Hei, hän sanoi ja näin hänen kirkkaan siniset silmänsä, jotka olivat täynnä elämää. Enemmän kuin kaikkien muiden junassa olevien ihmisten yhteensä. 

-Minä olen Judith.

Ojensin käteni häntä kohti, johon poika tarttui kiinni ja puristi jämäkästi. 

-Minä olen Eliel, mutta äiti kutsui minua toisinaan Eliksi. 

-El. Se on kaunis nimi. 

Elielin poskipäät korostivat kasvoja, joissa näkyi elämä kaikkinensa. Niine hyvine ja pahoine asioineen. Ruhjeita oli siellä täällä, mutta pystyin erottamaan niiden takaa kauneuden, joka toi sisimpääni odottamatonta lämpöä. Silmiini tulvahti kyyneleitä.

-Oletko surullinen? El kysyi huolen paistaessa hänen kasvoiltaan.

Nyökkäsin. En halunnut valehdella itselleni. Mutta vielä vähemmän halusin tehdä sen tuolle pojalle, joka oli saanut sisälleni pesiytyneet haavat aukeamaan.

-Tajusin vain juuri, että minun lapseni olisi nyt sinun ikäisesi. 

-Mitä hänelle tapahtui? 

-Hän ei kerennyt kasvaa tarpeeksi isoksi ja vahvaksi ennen syntymää. 

El näytti surulliselta. Lohdutimme toinen toistamme nojaamalla toisiamme vasten.

-Tiedätkö mihin me olemme matkalla? El kysyi rikkoen välillemme syntyneen hiljaisuuden.

En tiennyt, mitä olisin vastannut. En ollut oikein varma itsekään.

-Kotiin. Olen melko varma, että me menemme kotiin.

El nyökkäsi ja vaikutti olevan tyytyväinen vastaukseeni. Hiljalleen huomasin hänen antavan väsymyksen kaatua päälleen ja hän nukahti. Minä suljin silmäni melkein yhtä luottavaisesti ja annoin unien johdattaa minut pois maailmasta, jonka en olisi koskaan halunnut syntyvän sellaiseksi kuin se nyt oli. Vain kiskojen kolina sai minut välillä havahtumaan unesta. Lopulta heräsin hikisenä piinaavasta painajaisesta, jossa asuntoni katto sortui päälleni ja silmissäni pimeni.

Pysähdyimme monen tunnin junamatkan jälkeen. Saimme haukata happea ja jokainen sai hakea kupillisen vettä juotavaksi. Tarjosin puolet omastani Elielille, kun hän näytti juuri siltä, että hänen jalkansa eivät kannattelisi häntä enää kauan. Hän oli riutuneen oloinen ja vähissä voimissa. Minun taas ei tehnyt mieli juoda eikä syödä. Piilossa ollut huoli teki otetta minusta, eikä edes se auttanut, että hoin mielessäni kaiken olevan ihan hyvin. Koska mikään ei ollut hyvin. Illuusio tavallisesta junamatkasta oli hyvin kaukana todellisuudesta. Jossain joku puhalsi pilliin ja ahtauduimme uudelleen noihin ruosteisiin vaunuihin, jotka veivät meitä jälleen eteenpäin läpi synkkien metsien kohti jotain tuntematonta. 

jos taivas olisi totta

Savupiipun tiilet hohkasivat vielä lämpöä. Aloin olla jo kohmeessa. Puhalsin kämmeniini, jotta ne lämpenisivät edes hiukan. Odottelu oli puuduttavaa monella tapaa. Olin kerennyt sahata katseellani jo monta kertaa kaupunkinäkymän laidasta laitaan. Tuijotellut ikkunoista näkyvien hahmojen liikehdintää. Katsellut äidin silittävän lapsensa uneen ja tuntenut samalla karvaan maun suussani. Menettämisen tuska oli pesiytynyt syvälle minuun. Pudistelin hiljalleen päätäni ja yritin tukahduttaa tunteet, jotka halusivat kiemurrella pintaan. Sisälläni oli ollut elämä, jota olin rakkaudella kantanut monta kuukautta. Katsellut ylpeänä, miten se oli kasvanut ja kehittynyt. Olin ollut onnellinen. Kuvitellut mielessäni, miten kirkas lapsen ääni kutsuisi minua äidikseen. Äiti. Minusta ei ikinä tulisi äitiä. Hauras kuva oli sirpaloitunut silmieni edessä. Pöydällä oli maannut nyytti, jonka sydän oli lakannut lyömästä. Ja minä olin katsellut, miten se oli nostettu pieneen puiseen arkkuun ja kannettu pois. Enkä minä ollut voinut antaa itselleni anteeksi, että olin hylännyt hänet. Oman pienen ja heiveröisen lapseni. 

Valot sammuivat. Koko kaupunki pimeni sillä samalla sekunnilla. Näin ihmisten sytyttelevän kerrostaloasunnoissa kynttilöitä. Valaisevan huoneita taskulampun valolla. Ihan kuin he olisivat olleet eksyksissä. Joskus nuorempana olin tuijotellut muurahaisia ja miettinyt, kuinka typeriä otuksia ne olivatkaan ja myöhemmin ymmärtänyt, kuinka paljon viisautta niille pienille eläimille oli annettukaan. Meillä suuremmilla olisi ollut paljon opittavaa pienemmiltä. Häilyvän rajan toisella puolella ihminen jaksoi vielä luottaa toisiin ihmisiin. Uskoi sinisilmäisesti, että kaikkialla oli vain hyvyyttä. Toisinaan kaipasin menneisyyttä. Että olisin pienen hetken verran voinut uskotella itselleni, ettei maailma ollut paha. Ja ettei ympärilläni olevat ihmiset haluaisivatkaan loukata. 

Pudistelin nokeentuneet housuni ja laskeuduin huojuvat palotikkaat alas parvekkeelleni. Suljin sälekaihtimet ja huomasin piirongin väliin pudonneen kuvan. Pyyhin kellastuneelta pinnalta pölyn ja tunsin kyyneleiden karkaavan poskilleni. 

-Rakas tulethan ehjänä kotiin, kuiskasin pimeässä huoneessa, jossa vain kynttilän lepattava liekki valaisi tummia tapetoituja seiniä. 

Jylinä yllätti kaikki. Minutkin. Vieressäni oleva seinä romahti. Näin ihmisten pakenevan asunnoistaan. Kyyristyin keittiön nurkkaan pöydän alle ja kuulin ihmisen kirkuvan asunnossani. Ja tajusin viimein sen tulevan omasta suustani. Sota ei ollut vielä ohi. Tämä oli vasta alkua.

tärkeintä on osata rakastaa itseään

Viime yönä valvoin pitkään ajatusten pyöriessä vimmatusti mielessäni. Tunsin valtavaa syyllisyyttä, joka painoi kuin tonni tiiliskiviä olisi ollut hartioillani. Näin itseni mitättömänä ja huonona. Ajattelin, etten ole hyvä missään. Tai oikeastaan, ettei minulla ole mitään tiettyä asiaa, jossa loistaisin.

Osaan soittaa kolmea eri soitinta kohtalaisesti. Osaan maalata ja piirtää. Osaan kirjoittaa. Osaan laittaa ruokaa ja leipoa. 

Mutta mielessäni kaikui vain tyhjyys.

-Et ole hyvä kirjoittamaan, koska et ole saanut edes yhtä kirjaa tehtyä ja julkaistua. 

Itsesyytökset. Osa menneisyyttä, jonka en todellakaan halunnut palaavan mieleeni.

-Mieti kuinka monia ihmisiä olet satuttanut. Kaikki on sun syytä. Vain ja ainoastaan sun.

Koen, että olen tehnyt isoja harppauksia eteenpäin mun elämässä. Olen itsevarmempi ja jaksan luottaa tulevaisuuteen. Toisinaan on huonompia päiviä, kun tuntuu, että sängystä nouseminen on jo ylivoimaista. Rutiinit tuovat kuitenkin arkeen turvallisuuden tunnetta. Tiedän, etten voi jämähtää paikalleni. 

Puhuin ystävän kanssa automatkalla mun hyvistä puolista ja vahvuuksista. Haluaisin ajatella, että mun vahvuutta on se, miten tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Ainakin yleisesti ottaen mulle on helppo puhua vaikeistakin asioista.

Ennen koin häpeää kipeistä asioista, joita olen joutunut kokemaan. Nykyään pyrin puhumaan niistä avoimesti, koska toivon, että se tekee niistä helpommin lähestyttäviä. Näytän muille oman haavoittuvuuteni. Että olen tällainen kuin olen. Jos en kelpaa jollekin näin, hän ei ole ystävyyteni arvoinen.

Tärkeintä on luottaa itseensä ja oppia hyväksymään omat heikkoutensa. Kaikilla on lupa rakastaa itseään. Tai oikeastaan meidän pitäisi tehdä niin. Olethan armollinen itsellesi, ja muista, että ethän arvostele ystäviäsikään niin rumasti kuin itseäsi. Miksi siis sanot niin kauheita asioita kehollesi ja mielellesi, joiden kanssa tulet elämään koko elämäsi. 

Olet kaunis juuri noin. Tällä hetkellä. Tänään. Ja huomenna. 

kuljen kanssasi #6

Kallio kohosi jyrkkänä edessäni. Pysähdyin ihailemaan sen rosoista pintaa. Dylan liittyi seuraani. Hän oli kantanut koko matkan rinkkaa selässään. Siellä oli varusteet yöksi. Nukkuisimme ulkona tähtitaivaan alla. Dylan oli ehdottanut sitä muutamaa päivää aiemmin ja olin hetken epäilyn jälkeen suostunut. Kiersin juomapullon korkin auki ja hörpin vettä. Oli paahtavan kuuma. Tunsin sormien lomittuvan omieni kanssa. Sama tuttu lämpö levisi kehooni. Tässä oli hyvä olla. 

Olin ajatellut Dylania ja hänen tunteitaan. Miettinyt, mitä itse tunsin. Kaikki oli toisinaan sekavaa ja sekaisin. Vähän niinkuin minä. Olin ollut rikki ja haavoittuvainen. Pitkästä aikaa näin jälleen tulevaisuuteen. Se oli iso askel kivikkoisella tiellä, jota taivalsin. Ehkä Dylan pitäisi minut järjissäni. Toisaalta hänen läsnäolonsa sai sydämeni lyömään ylimääräisiä kertoja. Kuinka tervettä se nyt sitten oli. Ja kaiken aikaa yritin saada itseni uskomaan, ettei välillämme ollut ystävyyttä kummempaa. 

Istuin jyrkänteellä ja heilutin jalkojani tyhjän päällä. Dylan laskeutui istualleen ja hivuttautui viereeni. Nojasin hänen olkaansa vasten ja annoin silmieni painua kiinni. Itketti. Sisälläni oli tunteiden myrsky. Ikävä sisälläni kasvoi, vaikka ikävöimäni ihminen istui aivan vieressäni. Dylan halasi minua. Annoin hänen tehdä niin. 

Siinä oli yhtä aikaa jotain herkkää ja kaunista. Kaksi ihmistä, jotka takertuvat tiukasti toisiinsa kiinni ja luottivat siihen, että kaikki menisi niin kuin olisi tarkoitettu. 

kuljen kanssasi #5

Laskeuduimme kukkuloilta yhdessä Dylanin kanssa. Koko matkan ajan puhuimme kaikesta elämäämme liittyvästä. Perheestä, opiskeluista, työelämästä, isoäidin kuolemasta. Dylan kuunteli ja lohdutti läsnäolollaan. Ja minä tartuin hänen käteensä kuin ankkuriin, jotta pysyisin kiinni elämässä, kun tuntui, että kaikki muu ympärilläni katosi tuhkaan. 

Sinä aamuna kurjet lensivät kotini ylitse, kun seisoin isoäidin hautakummun äärellä ja luin itkua pidätellen runon, jonka olin edellisenä iltana kirjoittanut. Dylan piteli kättänsä selälläni ja antoi turvaa sillä loputtomalla suolla, jolla tarvoin ja johon pelkäsin uppoavani. Hän pyyhki poskelleni valuneet kyyneleet ja sanoi, ettei päästäisi minusta irti, vaikka putoaisin.

Hautajaisten jälkeiset viikot menivät kuin sumussa. Lakkasin syömästä ja näin peilistä riutuneen olemukseni, joka yritti kertoa minulle, ettei näin voisi enää jatkua. Dylan opiskeli päivisin ja ajoi iltaisin taksia. Näimme vain viikonloppuisin, kun hän oli vapaalla. Olin yksinäinen ja yritin iltaisin tuudittautua uneen kuuntelemalla hiljaista musiikkia. Kaikki pysähtyi hetkellisesti. Eläminen ja elämä. 

Taivas oli musta. Katselin tähtikuvioita keinusta, josta oli tullut turvapaikkani. Se oli ainoa paikka, jossa kykenin olemaan itkemättä. Se toi lohtua tietämättään siitä edes itse. Eläidyin lapsuuden minääni, joka oli osannut iloita pienestä. Hymyilin siis tähdille ja suljin hetkeksi silmäni maailmalta, josta oli tullut kylmä ja pimeä paikka. 

kuljen kanssasi #4

Kuunsirppi suureni pikkuhiljaa kokonaiseksi ympyräksi. Ihailin iltaisin punertavaa taivasta varjon laskeutuessa ylleni. Menettämisen kipu veti mielen kippuraan. Ei huvittanut hymyillä, enkä toisinaan jaksanut edes itkeä. Äiti siivosi ja laittoi ruokaa. Minä istuin keinussa ja katselin suru silmissäni kukkuloita, jotka olivat olleet aina osa elämääni. Ihan pienestä lapsesta saakka. Uskaltaisinko seurata viestiä vai jättäisinkö sen omaan arvoonsa. Kuka junassa ollut mies oli. Miten hän oli tiennyt kodistani. Ja sitten. Lintujen lakattua laulamasta ja pilvien peittäessä taivaan tein päätöksen. 

Harjasin hiukseni massiivisen peilin edessä, jonka isä oli antanut äidille syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten. Pian sen jälkeen isä oli lähtenyt ja jättänyt meidät. Äiti oli myöhemmin lukenut lehdestä hänen avioituneen uuden naisen kanssa. Olin mielessäni myrkyttänyt kuvan isästäni. Hän oli säälittävä ja pelkuri. Enkä todellakaan halunnut myöntää, että toisinaan kaipasin häntä hirvittävästi. 

Matka kukkuloille tuntui kestävän ikuisuuden. En pystynyt muistamaan, milloin olin viimeksi kävellyt sen saman reitin ylös asti. Välillä pysähdyin ihailemaan maisemia ja kotitaloa, joka siinsi kaukana horisontissa. Äiti oli mennyt nukkumaan aikaisin, enkä ollut siksi joutunut selittelemään, miksi pakkasin reppuuni eväät ja lämmintä vaatetta ja laitoin jalkaani vaelluskengät. Hän olisi vain ollut turhaan huolissaan. Vaikka toisaalta enhän voinut tietää, mikä minua olisi vastassa. 

Mies seisoi selkä minuun päin, mutta kuullessaan hiekan rapisevan askelteni alla, hän kääntyi. Tunnistin hänet sillä samalla hetkellä taksinkuljettajaksi ja junassa olijaksi. Hän lähestyi minua ja ojensi kätensä.

-Dylan.

Puristin kädestä, joka lämmitti kylmenneitä sormiani.

-Chloe.

Katseeni kiinnittyi Dylanin silmiin. Äärettömän vahvat kuviot ja terävät kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis. Jollain rajulla tavalla. Samalla Dylan kertoi koko tarinan alusta asti. Miten olimme lapsena käyneet samaa koulua ja hän oli ollut luokan hiljaisin ja ujoin lapsi. Ja miten hän oli tullut kiusatuksi leikkiessään kanssani. Ja miten minä olin uhmannut kiusaajia ja pysynyt hänen vierellään. 

Lapsuuteni oli ollut hämärän peitossa. Olin muistanut kuvia vain sieltä täältä. Mutta pinnistellessäni muistiani noiden Dylanin kertomien asioiden avulla, aloin pikkuhiljaa näkemään. Minä istumassa koulun rappusissa. Dylan seisomassa keskellä pihaa hyppäämässä ruutua. Joukko isompia poikia juoksemassa Dylania kohti. Minä huutamassa täyttä kurkkua. Ja pimeys. Kuva vaihtuu. Minä ja Dylan kävelemässä kotiin koulusta. Dylan hivuttamassa kätensä käteeni. Minä katsomassa häntä yllättyneenä silmiin. 

-Muistatko minut? Dylan kysyi toiveikkaana.

Nyökkäsin hänelle ja puristauduin hänen rintaansa vasten hänen kätensä ympärilläni. Tunsin kyynelten valuvan. Ja sisälläni kyti se sama lämpö, joka oli tuttu vuosien takaa. Nyt siinä oli kuitenkin jotain uutta, josta en heti ottanut selvää. Jotain, mikä sai minut vavahtamaan. Dylan nosti hellästi pääni ja katselin hänen silmiään, jotka olivat myös kostuneet.