kuljen kanssasi #5

Laskeuduimme kukkuloilta yhdessä Dylanin kanssa. Koko matkan ajan puhuimme kaikesta elämäämme liittyvästä. Perheestä, opiskeluista, työelämästä, isoäidin kuolemasta. Dylan kuunteli ja lohdutti läsnäolollaan. Ja minä tartuin hänen käteensä kuin ankkuriin, jotta pysyisin kiinni elämässä, kun tuntui, että kaikki muu ympärilläni katosi tuhkaan. 

Sinä aamuna kurjet lensivät kotini ylitse, kun seisoin isoäidin hautakummun äärellä ja luin itkua pidätellen runon, jonka olin edellisenä iltana kirjoittanut. Dylan piteli kättänsä selälläni ja antoi turvaa sillä loputtomalla suolla, jolla tarvoin ja johon pelkäsin uppoavani. Hän pyyhki poskelleni valuneet kyyneleet ja sanoi, ettei päästäisi minusta irti, vaikka putoaisin.

Hautajaisten jälkeiset viikot menivät kuin sumussa. Lakkasin syömästä ja näin peilistä riutuneen olemukseni, joka yritti kertoa minulle, ettei näin voisi enää jatkua. Dylan opiskeli päivisin ja ajoi iltaisin taksia. Näimme vain viikonloppuisin, kun hän oli vapaalla. Olin yksinäinen ja yritin iltaisin tuudittautua uneen kuuntelemalla hiljaista musiikkia. Kaikki pysähtyi hetkellisesti. Eläminen ja elämä. 

Taivas oli musta. Katselin tähtikuvioita keinusta, josta oli tullut turvapaikkani. Se oli ainoa paikka, jossa kykenin olemaan itkemättä. Se toi lohtua tietämättään siitä edes itse. Eläidyin lapsuuden minääni, joka oli osannut iloita pienestä. Hymyilin siis tähdille ja suljin hetkeksi silmäni maailmalta, josta oli tullut kylmä ja pimeä paikka.