jos taivas olisi totta

Savupiipun tiilet hohkasivat vielä lämpöä. Aloin olla jo kohmeessa. Puhalsin kämmeniini, jotta ne lämpenisivät edes hiukan. Odottelu oli puuduttavaa monella tapaa. Olin kerennyt sahata katseellani jo monta kertaa kaupunkinäkymän laidasta laitaan. Tuijotellut ikkunoista näkyvien hahmojen liikehdintää. Katsellut äidin silittävän lapsensa uneen ja tuntenut samalla karvaan maun suussani. Menettämisen tuska oli pesiytynyt syvälle minuun. Pudistelin hiljalleen päätäni ja yritin tukahduttaa tunteet, jotka halusivat kiemurrella pintaan. Sisälläni oli ollut elämä, jota olin rakkaudella kantanut monta kuukautta. Katsellut ylpeänä, miten se oli kasvanut ja kehittynyt. Olin ollut onnellinen. Kuvitellut mielessäni, miten kirkas lapsen ääni kutsuisi minua äidikseen. Äiti. Minusta ei ikinä tulisi äitiä. Hauras kuva oli sirpaloitunut silmieni edessä. Pöydällä oli maannut nyytti, jonka sydän oli lakannut lyömästä. Ja minä olin katsellut, miten se oli nostettu pieneen puiseen arkkuun ja kannettu pois. Enkä minä ollut voinut antaa itselleni anteeksi, että olin hylännyt hänet. Oman pienen ja heiveröisen lapseni. 

Valot sammuivat. Koko kaupunki pimeni sillä samalla sekunnilla. Näin ihmisten sytyttelevän kerrostaloasunnoissa kynttilöitä. Valaisevan huoneita taskulampun valolla. Ihan kuin he olisivat olleet eksyksissä. Joskus nuorempana olin tuijotellut muurahaisia ja miettinyt, kuinka typeriä otuksia ne olivatkaan ja myöhemmin ymmärtänyt, kuinka paljon viisautta niille pienille eläimille oli annettukaan. Meillä suuremmilla olisi ollut paljon opittavaa pienemmiltä. Häilyvän rajan toisella puolella ihminen jaksoi vielä luottaa toisiin ihmisiin. Uskoi sinisilmäisesti, että kaikkialla oli vain hyvyyttä. Toisinaan kaipasin menneisyyttä. Että olisin pienen hetken verran voinut uskotella itselleni, ettei maailma ollut paha. Ja ettei ympärilläni olevat ihmiset haluaisivatkaan loukata. 

Pudistelin nokeentuneet housuni ja laskeuduin huojuvat palotikkaat alas parvekkeelleni. Suljin sälekaihtimet ja huomasin piirongin väliin pudonneen kuvan. Pyyhin kellastuneelta pinnalta pölyn ja tunsin kyyneleiden karkaavan poskilleni. 

-Rakas tulethan ehjänä kotiin, kuiskasin pimeässä huoneessa, jossa vain kynttilän lepattava liekki valaisi tummia tapetoituja seiniä. 

Jylinä yllätti kaikki. Minutkin. Vieressäni oleva seinä romahti. Näin ihmisten pakenevan asunnoistaan. Kyyristyin keittiön nurkkaan pöydän alle ja kuulin ihmisen kirkuvan asunnossani. Ja tajusin viimein sen tulevan omasta suustani. Sota ei ollut vielä ohi. Tämä oli vasta alkua.