kuljen kanssasi #4

Kuunsirppi suureni pikkuhiljaa kokonaiseksi ympyräksi. Ihailin iltaisin punertavaa taivasta varjon laskeutuessa ylleni. Menettämisen kipu veti mielen kippuraan. Ei huvittanut hymyillä, enkä toisinaan jaksanut edes itkeä. Äiti siivosi ja laittoi ruokaa. Minä istuin keinussa ja katselin suru silmissäni kukkuloita, jotka olivat olleet aina osa elämääni. Ihan pienestä lapsesta saakka. Uskaltaisinko seurata viestiä vai jättäisinkö sen omaan arvoonsa. Kuka junassa ollut mies oli. Miten hän oli tiennyt kodistani. Ja sitten. Lintujen lakattua laulamasta ja pilvien peittäessä taivaan tein päätöksen. 

Harjasin hiukseni massiivisen peilin edessä, jonka isä oli antanut äidille syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten. Pian sen jälkeen isä oli lähtenyt ja jättänyt meidät. Äiti oli myöhemmin lukenut lehdestä hänen avioituneen uuden naisen kanssa. Olin mielessäni myrkyttänyt kuvan isästäni. Hän oli säälittävä ja pelkuri. Enkä todellakaan halunnut myöntää, että toisinaan kaipasin häntä hirvittävästi. 

Matka kukkuloille tuntui kestävän ikuisuuden. En pystynyt muistamaan, milloin olin viimeksi kävellyt sen saman reitin ylös asti. Välillä pysähdyin ihailemaan maisemia ja kotitaloa, joka siinsi kaukana horisontissa. Äiti oli mennyt nukkumaan aikaisin, enkä ollut siksi joutunut selittelemään, miksi pakkasin reppuuni eväät ja lämmintä vaatetta ja laitoin jalkaani vaelluskengät. Hän olisi vain ollut turhaan huolissaan. Vaikka toisaalta enhän voinut tietää, mikä minua olisi vastassa. 

Mies seisoi selkä minuun päin, mutta kuullessaan hiekan rapisevan askelteni alla, hän kääntyi. Tunnistin hänet sillä samalla hetkellä taksinkuljettajaksi ja junassa olijaksi. Hän lähestyi minua ja ojensi kätensä.

-Dylan.

Puristin kädestä, joka lämmitti kylmenneitä sormiani.

-Chloe.

Katseeni kiinnittyi Dylanin silmiin. Äärettömän vahvat kuviot ja terävät kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis. Jollain rajulla tavalla. Samalla Dylan kertoi koko tarinan alusta asti. Miten olimme lapsena käyneet samaa koulua ja hän oli ollut luokan hiljaisin ja ujoin lapsi. Ja miten hän oli tullut kiusatuksi leikkiessään kanssani. Ja miten minä olin uhmannut kiusaajia ja pysynyt hänen vierellään. 

Lapsuuteni oli ollut hämärän peitossa. Olin muistanut kuvia vain sieltä täältä. Mutta pinnistellessäni muistiani noiden Dylanin kertomien asioiden avulla, aloin pikkuhiljaa näkemään. Minä istumassa koulun rappusissa. Dylan seisomassa keskellä pihaa hyppäämässä ruutua. Joukko isompia poikia juoksemassa Dylania kohti. Minä huutamassa täyttä kurkkua. Ja pimeys. Kuva vaihtuu. Minä ja Dylan kävelemässä kotiin koulusta. Dylan hivuttamassa kätensä käteeni. Minä katsomassa häntä yllättyneenä silmiin. 

-Muistatko minut? Dylan kysyi toiveikkaana.

Nyökkäsin hänelle ja puristauduin hänen rintaansa vasten hänen kätensä ympärilläni. Tunsin kyynelten valuvan. Ja sisälläni kyti se sama lämpö, joka oli tuttu vuosien takaa. Nyt siinä oli kuitenkin jotain uutta, josta en heti ottanut selvää. Jotain, mikä sai minut vavahtamaan. Dylan nosti hellästi pääni ja katselin hänen silmiään, jotka olivat myös kostuneet.