lähellä sinua #1

Kaikki ympärillämme on johdatusta. Palapeliä, jonka palat hiljalleen limittyvät yhteen. Minä en kuitenkaan uskonut johdatukseen. Kuvittelin voivani määrittää elämäni alusta loppuun asti. Mutta siinä olin väärässä. 

Porukka puki eteisessä takkeja ylleen. Minä etsiskelin vielä omaani naulakosta. Olin jo kerennyt unohtaa, mihin hyllyväliin olin sen jättänyt. Taustalla kuului ihmisten tasainen puheensorina. Vilkuilin ympärilleni tunnistaakseni joidenkin kasvoja. Tuli turvallinen tunne aina, kun kohtasi jonkun tuntemansa ihmisen valtavasta massasta, joka vyöryi salista eteisen suuntaan. Bongasin lopulta takkini ja tarkistin vielä, että avaimeni olivat turvallisesti vetoketjun takana taskussa. 

Minut laitettiin istumaan etupenkille ventovieraan kuskin viereen. Tervehdimme pikaisesti ja kuuntelin cd:ltä kuuluvaa kappaletta. Se oli tuttu jo lapsuudesta. Äiti oli laulanut sitä sänkyni vierellä iltaisin. Mummi oli hyräillyt sitä monena kesänä mökillä kastellessaan kukkia. 

-Kuka sie muuten olet? kuski kysyi ja vilkaisi minua. Hymy ylettyi silmiin asti ja poskelle muodostui hymykuoppa. 

-Maria Vierimaa. Entäs sä?

-Ojalan Tuukka. 

-Sä et taida olla täältäpäin? kysyin, kun bongasin puheesta sien.

-Joo en mie. Muutin Rovaniemeltä ihan pari viikkoa sitten opiskelujen perässä.

Keskustelu eteni luontevasti. Takapenkki tuntui hiljentyneen tyystin. Puhuimme opinnoista ja perheistä. Ja myös siitä, mitä haluaisimme tulevaisuudeltamme. Tuukka vaikutti asialliselta ja mukavalta.

Eteinen oli kenkämeren valtaama. Pieni asunto oli täyttynyt ihmisistä, joiden desibelitasot olivat niin korkealla, että kohta saattaisi joku naapuriasunnosta tulla ilmoittamaan häirinnästä. Onneksi hiljaisuuteen oli vielä aikaa. Osa porukasta kasasi keittiössä pöydälle iltapalaa. Leipätarvikkeita ja vähän herkkujakin. Tervehdin kaikki kädestä pitäen. Muutama uusi kasvo Tuukan lisäksi. 

Ilta eteni omalla painollaan. Juttelin pienemmässä ryhmässä olohuoneen nurkassa ja vilkuilin välillä Tuukan suuntaan. Hän oli syventynyt keskusteluun tytön kanssa, jota en tiennyt. Tunsin pienen mustasukkaisuuden piston painavan sydäntäni. Olisin halunnut kävellä huoneen poikki ja istua sohvalle tytön tilalle. Olin huomaamattani tuijottanut liian pitkään sillä Tuukka kääntyi ja katseemme kohtasivat hetkellisesti. Kuulin metelin läpi Tuukan esittelevän minut vieressään istuvalle vaaleahiuksiselle tytölle. Olisin halunnut vain vajota maan alle. Miksi minun piti aina ihastua vääriin ihmisiin. Sellaisiin, jotka olivat varattuja. 

Väsytti. Ajattelin, että olisi hyvä aika lähteä takaisin asunnolleni. Alkoi olla jo myöhä ja huomenna olisi taas aikainen herätys. Edessäpäin odottaisi yliopiston luennot ja tentit, joihin en ollut vielä kerennyt paneutua yhtään. Tuukka oli tainnut kuulla kyselyni, koska hän ilmestyi viereeni ja tarjosi ystävällisesti kyyditsevänsä minut kotiin. Hain katseellani kenkiäni ja kuulin Tuukan tekevän samaa sivummalla. Hämmennyin kävellessämme autolle, kun kukaan muu ei seurannutkaan perässä. En ollut ajatellut meidän jäävän kahden. Sitten ajattelin Tuukan palaavan takaisin iltakylään vietyään minut. 

Itketti yllättäen. Yritin pidätellä kyyneleitäni ja katselin ikkunasta taivasta joka oli repeytynyt. Valtavat vesipisarat paiskaantuivat auton etulasiin. 

-Mitä sie mietit?

Kysymys tuli niin yllättäen, että hätkähdin.

-Mulla on jotenkin haikea olo.

Halusin olla rehellinen. Tuukka vaikutti juuri sellaiselta ihmiseltä, että se arvostaisi rehellisyyttä.

-Joskus elämän hauraus saa haikeaksi. Mie mietin toisinaan, että joka päivä elämän päättyminen on taas lähempänä. Toisaalta sitä ei pitäis murehtia, kun kuitenkin meillä on usko.

Tuukka oli osunut ajatuksillaan suoraan mieleeni. Sitä samaa olin ajatellut. Kuolemaa.

-Niinhän se menee. En mä tiedä. Ehkä mä vaan pelkään liikaa. Tuntuu, etten olis valmis lähtemään, kun on vielä elämä edessäpäin. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun on vielä niin nuori.

-Ei se aina helppoa ole. Uskominen siis. Mutta aina sitä yrittää silti luottaa. Yrittää muistaa, että meillä on loppujen lopuksi asiat ihan hyvin.

-Tuossa oot kyllä ihan oikeassa.

Auto kaarsi kerrostalon parkkipaikalle. Sade oli voimistunut entisestään. 

-Sie kastut, jos menet ulos. Äidillä taisi jäädä sateenvarjo tänne, kun se lainasi tätä autoa viime viikolla. Mie voin vaikka saattaa tuonne ovelle. Missä rapussa sie asut?

Olisin halunnut kieltäytyä Tuukan ehdotuksesta, mutta toisaalta ei huvittanut olla kuin uitettu koira.

-Jos sä olet ihan varma niin mikä ettei.

-Äiti antaisi luunapin, jos kertoisin jättäneeni jonkun sateeseen, Tuukka sanoi ja virnisti. Se ilme sai mahanpohjassa aikaan sävähdyksen.

Mahduimme molemmat saman sateenvarjon alle. Tuukka joutui pitelemään toista kättään ympärilläni, mutta minä ennemminkin vain nautin siitä salaa. Tuukasta tuli lämpöä. Enemmän kuin olin saanut koskaan keneltäkään. Olisin voinut jäädä sateeseen vaikka ikuisuudeksi, jos olisin voinut olla hänen kanssaan. Kuitenkin jouduin sanomaan hyvästit, enkä tiennyt tapaisimmeko enää uudelleen. Katselin, miten Tuukka käveli sateen läpi takaisin parkkipaikalle ja käynnisti auton. Vasta silloin huomasin kyyneleen valuvan poskelleni. Avasin asuntoni oven ja romahdin eteisen lattialle. Muutamien minuuttien jälkeen itku tyyntyi ja rauhoituin. Hengittelin syvään ja yritin hokea itselleni, että kaikki oli ihan hyvin. Paniikkikohtauksista oli tullut osa elämääni ja minun täytyi vain yrittää tyytyä osaani.

Harjatessani hampaita peilin edessä, huomasin kasvoillani kylpevän heikon hymyn. En ollut nähnyt sitä kuukausiin. Ei ollut vaikeaa arvata, mikä sen oli saanut aikaan. Ja vaikka olin sillä hetkellä onnellinen, haikeus sisälläni levisi yhä vain. Enkä edelleenkään tiennyt, että onnellisia loppuja tapahtuu muuallakin kuin saduissa.