kuljen kanssasi #6

Kallio kohosi jyrkkänä edessäni. Pysähdyin ihailemaan sen rosoista pintaa. Dylan liittyi seuraani. Hän oli kantanut koko matkan rinkkaa selässään. Siellä oli varusteet yöksi. Nukkuisimme ulkona tähtitaivaan alla. Dylan oli ehdottanut sitä muutamaa päivää aiemmin ja olin hetken epäilyn jälkeen suostunut. Kiersin juomapullon korkin auki ja hörpin vettä. Oli paahtavan kuuma. Tunsin sormien lomittuvan omieni kanssa. Sama tuttu lämpö levisi kehooni. Tässä oli hyvä olla. 

Olin ajatellut Dylania ja hänen tunteitaan. Miettinyt, mitä itse tunsin. Kaikki oli toisinaan sekavaa ja sekaisin. Vähän niinkuin minä. Olin ollut rikki ja haavoittuvainen. Pitkästä aikaa näin jälleen tulevaisuuteen. Se oli iso askel kivikkoisella tiellä, jota taivalsin. Ehkä Dylan pitäisi minut järjissäni. Toisaalta hänen läsnäolonsa sai sydämeni lyömään ylimääräisiä kertoja. Kuinka tervettä se nyt sitten oli. Ja kaiken aikaa yritin saada itseni uskomaan, ettei välillämme ollut ystävyyttä kummempaa. 

Istuin jyrkänteellä ja heilutin jalkojani tyhjän päällä. Dylan laskeutui istualleen ja hivuttautui viereeni. Nojasin hänen olkaansa vasten ja annoin silmieni painua kiinni. Itketti. Sisälläni oli tunteiden myrsky. Ikävä sisälläni kasvoi, vaikka ikävöimäni ihminen istui aivan vieressäni. Dylan halasi minua. Annoin hänen tehdä niin. 

Siinä oli yhtä aikaa jotain herkkää ja kaunista. Kaksi ihmistä, jotka takertuvat tiukasti toisiinsa kiinni ja luottivat siihen, että kaikki menisi niin kuin olisi tarkoitettu.