ehkä jonain päivänä tuuli vie pilvet

Taivas kylpi liekkimeressä. Kaikkialla vallitsi sekasorto. Vihollisten pommikoneet olivat iskeneet kaupungin sydämeen. Paikkaan, jonka olin sisäistänyt kodiksi. Mutta sitä paikkaa ei enää ollut. Ja minusta tuli koditon. Kiipesin metalliportaat junaan ja ahtauduin ihmisten jättämistä väleistä peremmälle vaunuun. Pistävä haju sai minut voimaan pahoin. Näin kyyristyneen pojan kakovan ylös nousseen ruuan lattialle ihmisten jalkoihin ja minun kävi häntä sääliksi. Kukaan ei auttanut häntä. Ennemminkin ihmiset käänsivät kasvonsa pois päin, jottei tuo rääpäle häiritsisi heidän näkökenttäänsä. Puskin itselleni tien pojan luo ja istuin hänen viereensä.

-Hei, sanoin hiljaa.

Poika kohotti päänsä. Hän katseli minua yllättyneenä aivan kuin ei olisi uskonut minun juuri istahtaneen siihen.

-Hei, hän sanoi ja näin hänen kirkkaan siniset silmänsä, jotka olivat täynnä elämää. Enemmän kuin kaikkien muiden junassa olevien ihmisten yhteensä. 

-Minä olen Judith.

Ojensin käteni häntä kohti, johon poika tarttui kiinni ja puristi jämäkästi. 

-Minä olen Eliel, mutta äiti kutsui minua toisinaan Eliksi. 

-El. Se on kaunis nimi. 

Elielin poskipäät korostivat kasvoja, joissa näkyi elämä kaikkinensa. Niine hyvine ja pahoine asioineen. Ruhjeita oli siellä täällä, mutta pystyin erottamaan niiden takaa kauneuden, joka toi sisimpääni odottamatonta lämpöä. Silmiini tulvahti kyyneleitä.

-Oletko surullinen? El kysyi huolen paistaessa hänen kasvoiltaan.

Nyökkäsin. En halunnut valehdella itselleni. Mutta vielä vähemmän halusin tehdä sen tuolle pojalle, joka oli saanut sisälleni pesiytyneet haavat aukeamaan.

-Tajusin vain juuri, että minun lapseni olisi nyt sinun ikäisesi. 

-Mitä hänelle tapahtui? 

-Hän ei kerennyt kasvaa tarpeeksi isoksi ja vahvaksi ennen syntymää. 

El näytti surulliselta. Lohdutimme toinen toistamme nojaamalla toisiamme vasten.

-Tiedätkö mihin me olemme matkalla? El kysyi rikkoen välillemme syntyneen hiljaisuuden.

En tiennyt, mitä olisin vastannut. En ollut oikein varma itsekään.

-Kotiin. Olen melko varma, että me menemme kotiin.

El nyökkäsi ja vaikutti olevan tyytyväinen vastaukseeni. Hiljalleen huomasin hänen antavan väsymyksen kaatua päälleen ja hän nukahti. Minä suljin silmäni melkein yhtä luottavaisesti ja annoin unien johdattaa minut pois maailmasta, jonka en olisi koskaan halunnut syntyvän sellaiseksi kuin se nyt oli. Vain kiskojen kolina sai minut välillä havahtumaan unesta. Lopulta heräsin hikisenä piinaavasta painajaisesta, jossa asuntoni katto sortui päälleni ja silmissäni pimeni.

Pysähdyimme monen tunnin junamatkan jälkeen. Saimme haukata happea ja jokainen sai hakea kupillisen vettä juotavaksi. Tarjosin puolet omastani Elielille, kun hän näytti juuri siltä, että hänen jalkansa eivät kannattelisi häntä enää kauan. Hän oli riutuneen oloinen ja vähissä voimissa. Minun taas ei tehnyt mieli juoda eikä syödä. Piilossa ollut huoli teki otetta minusta, eikä edes se auttanut, että hoin mielessäni kaiken olevan ihan hyvin. Koska mikään ei ollut hyvin. Illuusio tavallisesta junamatkasta oli hyvin kaukana todellisuudesta. Jossain joku puhalsi pilliin ja ahtauduimme uudelleen noihin ruosteisiin vaunuihin, jotka veivät meitä jälleen eteenpäin läpi synkkien metsien kohti jotain tuntematonta.