maanantai 8. huhtikuuta 2019

lähellä sinua #5

Riittämättömyyden tunne oli läsnä päivittäin. Tuukka oli yksin sairaalassa. Minä kaukana ja poissa. Näin öisin painajaisia, joista heräsin paniikinomaisin tuntein. Kaikki oli sekavaa. Mä ja mun mieli, jossa myllersi. Eikä kukaan ollut kertomassa tai näyttämässä oikeaa suuntaa. Haahuilin vain kaupungin kaduilla puoliksi juotu lattemuki kädessäni ja mietin elämää kaikkine syy ja seuraussuhteineen. Tuukka oli liian väsynyt lähettelemään viestejä. Soittelin puhelun tai pari aina kun töiden ohessa kykenin. Tuukan ääni kuulosti aina iloiselta, mutta uskoin, että se tsemppasi vain niiden puheluiden takia. Että mä en olisi turhaan huolissaan. Mutta sekään ei auttanut. Mä huolehdin siitä koko ajan ja kaikkialla.

Viimein työputki alkoi hellittää ja sain taas ostettua liput Ouluun. Nukuin melkein koko junamatkan kertyneitä univelkoja pois ja pohdin tutuksi tulleita fraaseja, kuten -ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Usko tuntui hataralta. Yritin kurottaa sitä kohti kuin olisin koittanut pyydystää auringonsäteitä, mutta en saanut siitä kiinni. Joinakin iltoina se toi kuitenkin sen ainoan lohdun, jota en muualta saanut. Levollisuuden tunteen, että kykenin nukkumaan.

Ostin Tuukalle levyn suklaata. Tiesin, että se arvostaisi sitä enemmän kuin kukkia, joita kaikki muut sen vierailijat toivat aina tullessaan. Oli käsittämätöntä, että olin hyvin lyhyessä ajassa oppinut tuntemaan Tuukan melkein läpikotaisin. Ehkä se oli asia, joka piti meistä kiinni. Ohuen ohut säie, joka muodostui ajatuksista ja tunteista, joita ei tarvinnut useinkaan sanoittaa ääneen. Riitti, että vain oli läsnä. Ja että toinen oli lähellä.

-Sie tulit, oli Tuukan reaktio siihen, kun avasin tutuksi tulleen huoneen numero kahdeksan oven. 
-Jep. Tässä mä taas olen.
Hymyilytti, vaikka kävin samaan aikaan sisälläni suurta taistelua itseni kanssa.
Pysy kasassa. Älä vain itke. Ole rohkea.
Tuukka halusi pitää mua kädestä kiinni. Sen ote oli heikentynyt. Iho oli ohentunut ja posket olivat lommoilla. Se näytti kalpealta.
-Onko ne hoidot tehonneet yhtään? kysyin huolestuneena.
-Ei mulle enää tehdä niitä. Se on ohi nyt.
Tuukan ääni värisi. Sitä pelotti varmasti vielä enemmän kuin mua. Näin sen silmien kostuneen.
-Onko ne.. Onko ne antanu mitään..
-Muutama viikko.
Enempää sanoja ei tarvittu. Kumpikin hahmotti todellisuuden. Raja oli häilyvä. Mun olisi tehnyt mieli oksentaa. Paha olo iski syvältä. Puristin vain Tuukan kättä rystyset valkoisina ja kohtasin sen katseen, josta oli hävinnyt toiveikkuus. Enää ei ollut mitään hävittävää. 
-Mä hankin töistä vapaata. Ihan varmasti ne antaa mulle jotain sairaslomaa, jos mä selitän tän tilanteen.
-Maria älä. Mie pärjään kyllä.
Tuukka yritti näyttää vahvalta. Ja kyllähän mä tiesin, että kaiken aikaa sen sisällä eli pelko. Enkä mä voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos mä nyt hylkäisin sen ja jättäisin sen kaiken keskelle yksin.
-Mä en oikeesti välitä, vaikka multa lähtis työt alta. Niin sama ku voi vaan olla. Sä oot paljon tärkeämpi. 
Tuukka yritti vielä kääntää mun pään, mutta pitkän keskustelun jälkeen se näytti huokaisevan helpotuksesta, kun sanoin, etten mä lähtisi minnekään.

Seuraavat päivät mä istuin Tuukan vierellä ja me keskusteltiin kaikesta muusta paitsi Tuukan sairaudesta. Mun tulevaisuudesta, kaverisuhteista, matkustelusta ja jopa joulusta.
-Jos sie voisit syödä ihan mitä vaan niin mitä se olis? Tuukka kysyi keskustelun lomassa.
-Hmm. Ehkä mummon kalakeittoa. 
-Arvaa mitä mie söisin?
-Ikean lihapullia?
-Ei vaan joulukinkkua.
Nauratti. Kaikista maailman ruuista.
-Ehkä mun pitää salakuljettaa sulle kokonainen joulukinkku. Sähän voit piilottaa sen vaikka peiton alle. Ei kukaan huomais mitään.
-Mihin mie sen sitten pistäisin, kun pitää lähteä suihkuun?
-Paidan sisään?
Nyt Tuukkaakin nauratti. Pian nauru muuttui kuitenkin yskänpuuskiksi, jotka eivät hellittäneet. Hätäännyin täysin, mutta tajusin sentään painaa hätänappia ja kutsua hoitajat paikalle.
-Piip. Piip. Piip.
Sydämen syke oli hidastunut. Käyrät eivät enää kulkeneet tasaisesti. Katselin, miten joku hoitajista pisti ruiskulla letkuihin lääkettä. Tuukka kouristeli ja kakoi. Syljen mukana tuli verta. Minä seisoin avuttomana ja lamaantuneena paikoilleni. Lähetin hätähuudon mielessäni jonnekin pilviin. Ehkä joku kuulisi sen. Tai sitten ei. Tuukan katse hakeutui silmiini. Ehkä hän yritti pitää itsensä kiinni täällä ja tässä hetkessä. Muodostin huulillani sanat -mä rakastan sua. Ja annoin kyynelten viimein tulla. Sitten Tuukan kouristelu loppui yhtä äkillisesti kuin oli alkanut. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Piippaava ääni oli lakannut. 
-Exitus 18:37.
Joku hoitajista halasi mua. Nojasin hänen olkapäätään vasten ja annoin kaiken piilotellun surun vyöryä ylitseni. 
Miten mä pärjään täällä. Tuukka mulla on niin ikävä sua. Nyt mä olen ihan yksin.
Mutta vaikka kipu oli läsnä, sisälläni levisi ihmeellinen rauha ihan kuin joku olisi yrittänyt kertoa, että Tuukalla oli kaikki hyvin. Ja että mä en olisi yksin.

Aurinko laskee.
Jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa.
Niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas.
Ja varjoisat veet.
Niin varjoisat veet.

10 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤