varjele kaikelta pahalta #14 (Matias)

Äiti ja isä ovat lähteneet pienten kanssa käymään mummolassa, joten kotiin on jäänyt lisäkseni pelkästään Silja. Silja kuitenkin viihtyy omissa oloissaan. Menee ja tulee ihan miten sitä huvittaa.   

    Kotona sitä ei yleensä juurikaan näy. Joskus harvoin siivouspäivinä, kun äiti pakottaa sen jynssäämään ala- ja yläkerran kylppärit, koska yleensä se jää äidin vastuulle, eikä sekään jaksa tehdä sitä joka ikinen kerta.

    Severi hääräilee tuttavallisesti keittiössä kahvinkeittimen kanssa. Aada sen sijaan soittelee pianolla, jota ei ole viritetty vuosikausiin, mutta jonka soinnut edelleen kuulostavat jokseenkin normaaleilta.

    Puhelin soi olohuoneen pöydällä. 

    - Peppi Pitkätossu puhelimessa. Mitähän asianne koskee?

    Severi virnuilee mulle ja nyökyttelen sille huvittuneena. Aada vastaa tasan yhdelle ihmiselle tuolla tavalla. 

    Maijulle.

    Ne lörpöttelee tuttuun tapaansa iät ja ajat, ja käyvät läpi, miten naapurin Jukka ja Ylämaan Tanja ovat menneet kihloihin. Ja miten Ulle on alkanut juomaan. Ja että Jormuan Heidi on raskaana. 

    Kaivelen pakastimesta mokkapaloja ja nostelen ne lasiselle lautaselle, jonka työnnän mikroon. Onneksi mummi täyttää aina käydessään pakastimemme kaikenlaisilla herkuilla ja leivonnaisilla. Onpahan tarjota jotain kahvileipää, kun kavereita tulee käymään. Tosin joskus öisin nälän yllättäessä saatan kömpiä alakertaan ja nakertaa jäisiä korvapuusteja sillä en halua herättää isää alkamalla kaivella jääkaapista tarvikkeita voileipiä varten. Isä ei kerta ole kovin innokas siitä, että perheen nuoriso valvoo öisin ja nukkuu aamuisin pitkään. 

    Aada on lopettanut puhelun ja liittyy seuraamme keittiöön. 

    - Ette ikinä arvaa, mitä Maijulle on käynyt, se sanoo ja katsoo meitä vakavana. 

    Vilkaisemme Severin kanssa toisiamme.

    - Se on löytänyt jonkun ukon? Severi ehdottaa. 

    - Ei. 

    - Se on lopettanut tupakoimisen? heitän vuorostani.

    Aada pudistaa päätään. 

    - Se on hajottanut sen jalan.

    - Miten pahasti? kysyn ja näen mielessäni kuvan vaelluksesta, jota olemme suunnitelleet pitkään. Mitä ihmettä Aada tekisi siellä yksinään mun ja Severin kanssa. 

    - Se on murtunut, joten se ei pääse lähtee meidän kans.

    Severi huokaa syvään. Mä sen sijaan istun alas ja alan naputtelemaan ruokapöydän pintaa. 

    - Että mitä tehdään? Aada kysyy ja näyttää niin pettyneeltä, että mulla tekee ihan pahaa sen puolesta.

    Ja jostain syystä mulla tulee mieleen Lili.

    - Mitä jos mä hommaan sulle jonkun kaverin? Jos mä lupaisin, että se olis hyvä tyyppi ja tietäisin, että tulisit sen kanssa varmasti juttuun? 

    Ei Aada varmaan suostuisi. Mitä mä itse vastaisin, jos joku sanoiskin, että Severin tilalta tulis joku toinen. Joku tuntematon. Eikä Lilikään varmaan suostuisi, vaikka se tiesikin Severin hatarasti riparilta. Aina kannatti kuitenkin yrittää.

    - En mä tiedä. Ehkä. Riippuu kuka se olis, Aada sanoo lopulta ja katselee mua siihen malliin, että mistä mä nyt olen jonkun tyypin bongannut, kun kaikki kuitenkin tietää, miten hiljaista mun naisrintamalla on ollut. 

    - Yks mun ja Severin riparilainen. Lili. 

    Severi on yllättyneen oloinen. 

    - Lili? Mä en tiennytkään, että sä olet ollut sen kanssa tekemisissä. Eikö se muka kadonnutkaan riparin jälkeen kuin tuhka tuuleen. 

    - Törmäsin siihen sattumalta muutama päivä sitten. 

    Severi ja Aada ovat hiljaa. 

    - Se tykkäsi ainakin silloin vaeltaa. 

    Severi nyökyttelee varovaisesti. Aada vain myhäilee hiljaa itsekseen. 

    - Niin että mitä mieltä olette? kysyn varovaisesti. 

    - Ainahan sitä voi kysyä. Ei me siinä menetetä mitään, Aada sanoo lopulta. 

    Taputan sen päätä ja lupaan hoitaa asian. Ja koko sen illan virnistelen vain typerän näköisenä ja mietin, miten hullussa mä aion saada Lilin lähtemään meidän mukaan. 

varjele kaikelta pahalta #13 (Matias)

Lili tuijottelee ikkunoista vilahtelevia maisemia. Olen ajanut reitin niin useaan kertaan läpi, ettei siellä ole paljoa nähtävää. Taustalla kuuluu Jullen äänekäs kuorsaus, mutta muuten olemme olleet hiljaa. Ajatukseni lyövät tyhjää, vaikka hetki sitten mielessäni vilisi kysymys toisensa perään. Nyt en kykene muistamaan niistä yhtäkään. 

    - Haittaako, jos laitan levyn soimaan? kysyn ja vilkaisen Liliä pikaisesti. 

    - Sun autohan tämä on, se vastaa ja hymyilee niin, että mun mahanpohjassa muljahtaa. 

    Tuo nainen saa mut vielä hulluksi.

    Kurottelen ottamaan hansikaslokerosta cd:n. Sen kuuntelemisesta on tullut jonkinlainen perinne. Soitan sitä aina, kun ajan tämän pätkän syksyn koleina iltoina. 

    Mun kotini taivaassa ihana on ja sinne mun mieleni palaa. Kun maan päällä eloni rauhaton on, niin taivaaseen mieleni halaa. Ah, sielläpä suruni loppunsa saa, ja huoleni iäksi myös katoaa, kun uskossa matkani päätän.

    Lili vaikuttaa vaivaantuneelta. Ja jotenkin mä tiedän ihan sanomattakin, mitä sen mielessä liikkuu juuri sillä hetkellä.

    - Sä et taida enää olla uskomassa? kysyn hiljaa. 

    Haluan kuulla vastauksen siltä itseltään sillä mulla ei ole oikeutta tuomita ketään.

    Lili pudistaa päätään, enkä mä tiedä, miten sellaiseen vastaukseen pitäisi suhtautua. Ja sitten mun mieleeni tulee kirkkaana se ainoa kysymys, jonka oikeasti olen halunnut tietää. 

    - Saanko mä kysyä, että mitä sun elämässä tapahtu sen riparikesän jälkeen? kysyn ja jatkan sitten - Kun susta ei enää kuulunut sen jälkeen mitään, eikä kukaan nähnyt sua missään.

    Vieressäni istuva tyyppi säpsähtää. Ja mun käy sitä sääliksi. Ehkä olisi pitänyt pysyä vain hiljaa.

    - Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.

    Sen äänessä ei ole lainkaan voimaa.

    Käteni, joka on kääntämässä volyymia hiljemmalle, jähmettyy kesken liikkeen. Kaikista vastauksista sen piti olla juuri se, joka saa mut tuntemaan piston rinnassani. Ja joka saa mut miettimään, miten hauras koko ihmisen elämä oikeasti on.

    - Mä en tosiaankaan tiennyt, sanon lopulta.

    - En mä usko, et kukaan tiesi.

    Lili näyttää niin heiveröiseltä istuessaan pelkääjänpaikalla, että mun tekisi mieli pysäyttää auto ja rutistaa sitä oikein kunnolla. Sanoa sille, etten mä päästä sitä menemään ennen kuin sillä on yhtään parempi olla. Mutta mä en tee niin.

    Kyyneleet eksyvät silmiini ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

    - Miten sä olet jaksanut? kysyn sillä en halua päättää keskustelua tähän.

    - Vaihtelevasti. Aika pitkään meni pelkkää alamäkeä. Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään. Kai mulla oli jotain masennustakin. Isä koitti saada mua menemään lääkärille, mutta en suostunut. Tää vuosi on sitten ollut vähän helpompi. Oon jotenkin osannut päästää siitä surusta edes vähän irti.

    - Mun mummi aina sanoo, että suru on koko elämän läsnä, mutta ajan kuluessa se on häilyvämpää ja se jää taustalle. Sen molemmat vanhemmat kuoli, kun se oli vasta jotain kahdeksan.

    - Niin mä ainakin yritän ajatella, että tää helpottaa vielä. Ei sitä varmaan selviäis, jos ei ois toivoa paremmasta huomisesta.

    Asuinalue vaikuttaa rauhalliselta. Se on hieman syrjässä kaupungista, mutta silti lähellä palveluita.      Hiljennän vauhtia ja pysäytän auton lopulta punaisen tiilirakennuksen eteen.

    Joku on jättänyt terassille valon, ja mun sydämessä läikähtää onni, kun mietin sitä, että joku oikeasti välittää siitä, että Lili on tulossa kotiin.

    Jotenkin niin outoa ajatella, että se asuu täällä. 

    Minkälainenhan perhe sillä on. 

    Tai huone.

    - Kiitos kyydistä, Lili huikkaa noustessaan seisomaan ja painaessaan ovea kiinni.

    - Lili?

    - Niin?

    - Pärjäile, sanon ja tarkoitan sitä täydestä sydämestäni.

    - Yritän.

    Lilin hymy jättää väristykset kehooni. Ja mietin, miten paljon toivon, että näkisin sen vielä joskus uudelleen. 

varjele kaikelta pahalta #12 (Matias)

Muutama kuukausi aiemmin.

Nostelen vielä viimeiset likaiset astiat koneeseen ja vedän kostealla luutulla tiskipöydän puhtaaksi. Elmeri ja Veeti kinastelevat keittiönpöydän ääressä viimeisistä mansikoista, kun taas Siljaa ei ole näkynyt koko iltapalalla. Isä on keskittynyt selailemaan Päivämiestä. Äiti syöttää sylissään istuvaa Metteä. 

    Huuhtelen luutun ja puristelen siitä viimeisetkin vesipisarat ennen kuin taittelen sen roikkumaan altaiden väliin jäävälle reunalle. Sasun hiljainen tuhina on muuttunut korvia vihlovaksi rääkynäksi, ja ellen tietäisi sen makaavan turvallisesti omassa pinnasängyssään, epäilisin, että se olisi saanut taiteiltua itsensä putoamaan lattialle. 

    - Matias menetkö? äidin ääni on väsynyt. 

    Tekisi mieli rutistaa sitä ja sanoa, että ei sun tarvitse huolehtia. Mä kyllä hoidan nää kersat ja sä voit mennä lepäämään. 

    Mutta en halaa. Se kun ei ole ikinä kuulunut meidän perheen tapoihin. Nyökkään vain äidille, joka hymyilee mulle kiitollisena takaisin. 

    Raotan makuuhuoneen ovea ja nostan itkuisen Sasun syliini. Heijaan sitä hiljaa ja hyräilen sitä samaa tuutulaulua, jota äiti aina lauloi mulle ja Jullelle, kun me oltiin pieniä. En ole koskaan kuullut äidin laulavan pienille. Ehkä sillä on siihen joku hyvä syy.

    Lopulta Sasun silmät alkavat painua kiinni ja se vaipuu uneen. Lasken sen takaisin sänkyyn ja peittelen pehmoisen nallen viereen. Sasu alkaa aina itkemään, jos nallea ei löydy, joten parempi koittaa pitää se tallessa. 

    Painelen omaan huoneeseeni ja lukitsen oven. Joskus harvoin olen unohtanut tehdä sen ja olen saanut maksaa siitä kalliilla hinnalla. Viime kerralla Elmeri ja Veeti taisivat hajottaa kelloni, jonka olin saanut vanhemmiltani rippilahjaksi. 

    Onni, että mulla on ainakin toisinaan lehmän hermot. Äiti ei kerta siedä yhtään vihaisia ihmisiä. Ei varsinkaan, kun kyse on sen omista lapsista. 

    Puhelin tärisee pöydälläni. 

    Tuntematon numero. 

    Olen jo painamassa punaista, kun mietin, ettei puhelinmyyjät taida enää tähän aikaan soitella.

    - Leivon Matias puhelimessa.

    Puhelun taustalta kuuluu järkyttävä jytke. 

    - Julle thässä shoittelee. Voishitko käydä hakemasha kotiin.

    Olisihan se pitänyt arvata. 

    - Soitat sitten jonkun tutun puhelimesta vai? kysyn, enkä kykene peittämään vastenmielisyyttä äänestäni.

    - Shammu puhelin. Tuletko vai pitääkö she kävellä?

    Äiti ja isä eivät ikinä antaisi minulle anteeksi, jos kertoisin, miten toisinaan huolehdin Jullen kännisenä kotiinsa. Mutta aina, kun olen miettinyt asiaa, kykenen vain ajattelemaan sitä, että Julle on kuitenkin mun veli. 

    Eihän veljeä pidä hyljätä. Eihän?

    - Tulossa.

    Painan punaista, huokaisen syvään ja nappaan kirjahyllystä avaimeni.

    Mihin mä olen taas suostunut.

Baarin vilkkuvat valot houkuttelevat kadulla olevia tyyppejä astumaan sisään. Olen avaamassa ovea, kun joku työntyykin samanaikaisesti ovesta ulos ja heittää täysosuman suoraan kenkieni viereen asfaltille. 

    - Sori jäbä. Ei millää pahal.

    Ääni sammaltaa, käsi kopeloi takintaskusta sytkäriä.

    - Pääsiskö sitä sisälle vai meinasitko seistä siinä koko yön?

    Mies nostaa katseensa muhun. Sen suu leviää sairaalloiseen virneeseen.

    - Sä taidatkin olla Jullen veli. 

    Silmät ovat verestävän punaiset. Äijä on tainnut vetää kamaa.

    En pelkää kännissä olevia, enkä juoppoja. Mutta narkkarit saa toisinaan mun veren seisahtamaan.

    - Niin kai mä taidan olla. 

    Haju on sietämätön. Olen laatata edellisen lammikon viereen.

    - Se sanokin jotain, et sen broidi tulee hakemaan. Tuut kuulemma aina, kun se kysyy.

    Nyökkään vain ja lopulta se päästää mut ohitseen. Taputtaa kuitenkin vielä olkapäälle ja myhäilee, että taidan olla ihan kunnon kansalainen.

    Silmäilen loosseja, mutta Jullea ei näy. Yleensä sillä on ne vakipaikat. Mahdollisimman lähellä juotavaa. Se taitaakin olla sen elämän motto. 

    - Siinähän sä olet, sanon kun löydän Jullen lopulta baarin perältä ikkuinoiden luota. 

    Julle on kuitenkin sammunut tuoliinsa ja kuorsaa nyt kuin viimeistä päivää. Vilkaisen sen vieressä istuvaa naista, joka näyttää yllättävän tutulta, eikä se ole mikään ihme, sillä ollaanhan me oltu samalla rippikoululeirillä.

    - Lili? kysyn varovaisesti.

    Se laskee kädessään olevan lasin pöydälle. Pohjalla on vielä vihertävää nestettä.

    - Matias? se kysyy ja katsoo mua syvälle silmiin.

    Se ei ole kyllä muuttunut niistä ajoista. Yhtä kaunis kuin silloinkin. 

    Ojennan sille käteni ja olen vetää sen hetkessä takaisin, kun tunnen sen siron käden puristavan omaani ja lämmin aalto kulkee koko kehoni läpi.

    Vedän jakkaran Lilin viereen. Se vaikuttaa jotenkin säikyn oloiselta, ja miten paljon mun tekisi mieli sanoa sille, ettei mua kannata pelätä. 

    - Luulin, etten enää ikinä näkisi sua, sanon lopulta.

    - Ja mä kun kuvittelin, ettet olisikaan halunnut nähdä, se sanoo hiljaa.

    Olen nähnyt Lilin viimeksi riparilla. Sen jälkeen vaikutti siltä kuin koko sen elämä oltaisiin pyyhitty pois maailmankartalta. Kukaan ei tiennyt, mihin se hävisi. Kukaan ei osannut sanoa siitä mitään.

    - En ehkä ensimmäisenä ajatellut näkeväni sinua täällä. 

    Mun sydäntä särkee katsoa sen kasvoja. Mä en olisi ikinä toivonut kohtaavani sitä näin. En todella.

    Lili ei sano mitään. Se vain huikkaa lopun juomastaan ja tuijottelee lattialankkuja.

    En haluaisi päästää sitä menemään, kun olen vihdoin ja viimein löytänyt sen.

    - Mun pitää lähteä viemään Julle kotiin. Voin heittää sut samalla himaan, jos kaipaat kyytiä.

    Lili nyökkää, mutta pudistaa sitten kuitenkin päätään.

    Mähän olen tietysti sille kuin tuntematon henkilö. Ehkä se ei luota muhun niin paljoa, että uskaltaisi tulla.

    - Eli joo? kysyn kuitenkin varovaisesti ja yritän hymyillä lempeintä hymyäni.

Se miettii hetken ja sanoo sitten - Kyllä kiitos.

varjele kaikelta pahalta #11

Aada huomaa mun tulon keittiön ikkunasta ja tulee eteiseen vastaan. Halaan sitä ja annan nimipäivän kunniaksi ruusukimpun, jonka ostin lähtiessäni läheisestä marketista. 

    - Sä et tiedäkään, miten paljon mä rakastan kukkia, se sanoo.

    - No sittenhän ne tuli ihan oikeaan osoitteeseen.

    Hymyilen sen onnellisuudelle, mutta sisälläni tunnen pienen kateuden piston. Toisinaan mun on vaikea hyväksyä sitä, minkälaisen elämän olen saanut. Tai joutunut kestämään. Riippuu ihan miltä kantilta katsoo.

    Jere, ainakin oletan niin, kolistelee portaat alas ja ojentaa käden tervehtiäkseen. Ja ymmärrän viimeistään silloin Matiaksen kommentin siitä, miten Aada ja Jere eivät kyllä todellakaan näytä samalta. Siinä missä Aada on vaalea ja hentorakenteinen, Jere on tumma ja voimakasrakenteinen. 

    - Moi. Sä olet vissiin Lili?

    - Joo. Ja sä taidat olla Jere?

    Jere nyökkää ja häviää sitten eteiseen. Enkä voi olla ajattelematta sitä milloin Matias ilmestyy ovensuuhun. 

    - Mulla kävi pikku vahinko jäätelön kans ja sotkin mun paidan siihen. Oisko sulla ollut antaa jotain lainaan? kysyn Aadalta, joka on pistämässä cd:tä radioon.

    - No sä voit oikeestaan mennä mun huoneeseen ja kattoa sieltä vaatekaapista, mitä sä haluat. Voisin sillä välin mennä ulos laittamaan tulet kotaan. 

    Kapuan kierreportaat ylös ja käännyn käytävän päästä vasemmalle Aadan opastamasta huoneen ovesta sisään. Silmäilen hetken siistiksi viikattuja vaatepinoja ja löydän lopulta simppelin harmaan collagepaidan. 

    Saan juuri ja juuri vedettyä paidan päälleni, kun kuulen jonkun koputtavan oveen. 

    - Voi tulla!

    Olen keskittynyt ihmettelemään näkymiä ikkunasta, joten en kiinnitä huomiota tulijaan. Se joku seisahtuu muutaman metrin päästä taakseni ja pakottaa hiljaisuudellaan minut kääntymään. 

    Matiaksen silmistä heijastuu ääretön tuska ja näen niiden kostuvan. Sieluni on särkyä pelkästä näystä, enkä kykene sanomaan sanaakaan. Rikon kuitenkin välillämme olevan kuilun ottamalla muutaman askeleen sitä kohti ja kierrän käteni sen ympärilleen. 

    Tunnen Matiaksen kiihtyneet sydämenlyönnit, ja sisälläni lämpö leviää palavan tulen lailla. Enkä ole  lainkaan varma siitä, onko se hyväksi meistä kummallekaan. 

    Pitkän ajan kuluttua Aadan ja Jeren äänet ilmestyvät alakertaan. Päästän haluttomasti irti Matiaksesta ja yritän antaa sille tilaa koota itsensä. Se katsoo vielä kerran mua ja sen silmien pohjaton suru on saada sydämeni halkeamaan. Sitten se poistuu käytävään ja jättää mut yksin hämmentyneiden ajatusteni kanssa. Enkä voi olla kysymättä itseltäni, minkälaisia asioita se käy sisällään läpi.

varjele kaikelta pahalta #10

Jäätelö valuu pitkin sormenpäitä. Yritän hädissäni löytää samaan aikaan paperia auton hansikaslokerosta, jolla saan pyyhittyä pahimmat valumat paidastani. Jäätelö, ilmastointilaite, joka hohkaa kuumimmalla, sekä autolla ajaminen ei ole ikinä hyvä yhdistelmä, mutta jostain syystä olen halunnut uhmata sitä yhtälöä juuri tänään. Ja se saa minut miettimään, mikä ihme sai minut valitsemaan kaikista maailman päivistä juuri tämän.

    Auringosta ei ole näkynyt jälkeäkään useaan päivään ja lämpötila näyttää nollaa. Ja silti päätin pikaisella kauppareissullani ostaa suklaakuorrutteisen Magnumin, jonka hetkellinen ilo on vaihtunut tuskalliseen ilmeeseen ja ärtyneisiin ajatuksiin.

    Parkkeeraan auton läheisen huoltoaseman pihaan ja suuntaan kohti vessoja, jotta saisin edes hieman huoliteltua ulkoista olemustani. Olen niin häpeissäni, etten kiinnitä huomiota hahmoon, joka saapuu hyllyjen välistä juuri samaan aikaan, kun minä olen työntymässä pimeähkölle käytävälle. Ja ihmeellisten sattumusten kautta kyseisen henkilön kyynärpää kolahtaa päähäni ja yritän nieleskellä, jotta kivusta aiheutuneet kyyneleet katoaisivat.

    - Anteeksi, sopertelen painaessani kämmenilläni kipeää kohtaa.

    - Lili?

    Häpeä saa poskeni punoittamaan, enkä ole varmaan koskaan toivonut niin paljoa, että voisin ilmiintyä vieressä olevaan vessaan, lukita sen oven ja pysyä siellä seuraavan vuorokauden.

    En osaa lukea Matiaksen ilmettä kohottaessani viimein katseeni häneen.

    - Miten sä täällä? se kysyy ja on yhtä yllättynyt kohtaamisestamme kuin minäkin.

    Olen hetkellisesti unohtanut koko paidan ja yritän nyt peitellä valumakohtia käsilläni.

    - Ohikulkumatkalla.

    Matias katsoo mua pikaisesti ja hymyilee.

    - En tiedä onko kohteliasta udella, mut mihin oot matkalla?

    - Aadalle. Se pyysi käymään kahvilla.

    Matiaksen hymy levenee.

    - Aika hauska sattuma. Mäkin olen kerta menossa sinne.

    Sydämeni on melkein pysähtyä.

    - Oikeasti? kysyn.

    - Jep. Aadan kaksoisveli Jere on yks mun läheisimmistä ystävistä.

    - Mä en tiennyt, et sillä on kaksoiveli.

    - Aika harva loppupeleissä tietää, ja ei ne oikeastaan edes näytä samalta.

    Hetken keskustelun jälkeen huikkaan Matiakselle heipat väliaikaisesti ja kiiruhdan viimein vessaan, josta ei tietenkään satu löytymään edes pienen pientä peiliä. Yritän lopulta tiirailla puhelimeni kameralla pahimpia jälkiä ja saankin niitä häivytettyä osittain vedellä. Aion anella Aadaa lainaamaan jonkun paidan illaksi, enkä epäile yhtään, etteikö se tekisi sitä puolestani.

lupaatko olla hyvä minulle

sinä yönä
taivas täyttyi vaaleanpunaisista pilvistä
sora ropisi maihareitteni alla
käärin villapaitani hihat rullalle
ja revin päivänkakkaran terälehtiä
niin kauan
etten enää rakastanut

.....

en ole halunnut kirjoittaa
sinusta
vaikka mieleni ei ole unohtanut
sillä et ole enää olemassa
minulle

sinun sanasi
vaatekaappini kätköissä
joinakin öinä herään ajattelemaan
miten liekit nuolevat ne pois
eikä minun enää tarvitse
muistaa

.....

lupaatko?
olla hyvä minulle

lupaatko?
sieluni tummuessa
vetää minut takaisin valoon
etten hukkuisi
enkä katoaisi
itseltäni

varjele kaikelta pahalta #9

Paluumatkalla alkaa sataa. Vesi ryöpsähtelee pitkin tuulilasia ja paiskaantuu voimalla maahan. Auto meinaa lähteä muutamaan otteeseen vesiliirtoon, mutta Matias saa ohjattua varmoin ottein meidät pahimpien kohtien ohitse.

    - Mikä koiranilma.

    Tutkailen Matiaksen ilmettä. Mun on jotenkin vaikea kuvitella sitä vihaisena. Sen kasvot kun ovat aina niin levollisen näköiset.

    Joskus kauan sitten sisälläni oli ollut sama rauha. Kun ei vielä ollut ollut pelkoa huomisesta. Tai elämästä muutenkaan. Kun oli jaksanut luottaa johdatukseen, ja siihen, että joku varjelisi vaikeidenkin hetkien ylitse. 

    - Mitä mietit? Matiaksen ääni on lempeä. 

    En tiedä mitä vastaisin. En ole varma haluanko avata syvimpiä ajatuksiani juuri nyt. Kun kipu viiltää syvemmälle kuin koskaan ennen. 

    - Ei sun tarvitse sanoa, jos se on jotakin henkilökohtaista. Kyllä mä ymmärrän. 

    Mitenköhän Matias reagoisi, jos se tietäisi kuka mä oikeasti olen. Ehkä mä olen sen mielestä tuhoon tuomittu. 

    - Tuntuuko susta koskaan pahalta Jullen puolesta? kysyn lopulta hiljaa. 

    En tiedä, onko se liian arka aihe ottaa esille. Mutta jostain syystä haluan tietää. 

    Matias vilkaisee minua. Sen silmissä kimmeltää. 

    - Onhan se ihan äärettömän raskasta elää, kun edes miettii sitä, miten erilaiset arvot toisella on. Kun toivois kaikille muillekin pelkästään hyvää. Mutta kun usko on henkilökohtainen. En voi mennä uskomaan Jullen, enkä kenenkään muunkaan puolesta. Onneksi aina voi rukoilla ja taivaan Isä on luvannut kuulla kaikki pyynnöt. Eikä sitä koskaan tiedä, jos sydän avautuu kuulemaan ja löytyykin halu olla uskomassa. 

    Hetkeen en pysty sanomaan sanaakaan. Yritän vain sulatella kuulemaani, ja huomaan kysyväni itseltäni, surisikohan Matias koskaan minun vuokseni. 

    - Lohduttavaa on kuitenkin se, ettei ihmisellä ole valtaa päättää, kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei, koska me ei pystytä näkemään kenenkään sydämen tilaa. 
    Vaivumme molemmat omiin ajatuksiimme. Ja päädyn huomaamattani miettimään, miten äärettömän paljon toivon, että Matiaksella ei ole kotipuolessa ketään, ketä se katsoisi samalla tavalla kuin mua, kun olemme kahden. 

varjele kaikelta pahalta #8

Taivaalta tihkuttaa vettä. Onneksemme olemme kerenneet purkaa teltat ja pakata tarpeettomat tavarat rinkkoihin. Istumme kuitenkin vielä hetkeksi nuotion lämpöön ja juomme kahvia, joka maistuu kitkerältä. Meinaan polttaa kieleni hörpätessäni vähän turhan ison kulauksen. 

    Kukaan ei ole sanonut hetkeen sanaakaan. Haikeus leviää koko leiriin. Emme ole vielä valmiita lähtemään, mutta jokainen meistä tietää, että arki odottaa muutamien ajotuntien päässä.

    - Oisko mitään joku reissu taas talvella tällä samalla porukalla? Aada ehdottaa.

    En voisi olla kiitollisempi siitä, että voin näiden muutamien päivien jälkeen sanoa heitä parhaiksi ystävikseni. 

    - Mä olen ainakin mukana.

    Severistäkin on kuoriutunut yllättävän lungin oloinen tyyppi.

    - Mites Lili? Lähtisitkö?

    Matiaksen katse saa melkein sydämeni sulamaan. Enkä todellakaan tiedä miten jaksan enää tämän kaiken jälkeen elää ilman sitä. 

    - Lähtisin, sanon ja saan Matiaksen hymyilemään. 

    - Toivottavasti Maiju pääsee ens kerralla mukaan. Voin vaan kuvitella, miltä siitä tuntu jäädä kotiin, Aada sanoo hiljaa.

    - Äläpä. Se on varmaan aika kateellinen. Miettikää nyt. Nähtiinhän me sentään karhu.

    Tökkään Matiasta kylkeen ja se älähtää. 

    - Lili!

    - Niin? kysyn niin rauhallisellä äänellä kuin kykenen samalla kun sisimpäni haluaisi purskahtaa nauruun.

    - Sä teet musta vielä hullun joku päivä.

    Severi katselee meitä ja kuiskaa jotain Aadalle, joka vain nyökyttelee sille takaisin. Sitten ne molemmat iskevät mulle silmää.

    - Rakkaudesta se hevonenkin potkii.

    Julle on juuri saapunut vedenheitto reissultaan.

    - Mikä teitä kaikkia vaivaa? kysyn, ja mietin, miten haluaisin läksyttää heistä jokaista. 

    - Ei mikään. Ei yhtikäs mikään, Matias sanoo, kaappaa mut kainaloonsa, eikä heti päästä irti.

    Sisälläni oleva tuska kasvaa ja laajenee.

    Miten mä voin välittää jostain ihmisestä näin paljon, että tekee kipeää.

Jylhä kuusirivi ja soliseva puro jäävät taaksemme palatessamme takaisin vaellusreitille.

Julle kulkee joukon etummaisena ja heittää jotain juttua Matiaksen kanssa. Mä taas päädyn kulkemaan viimeisenä, jotta voin ihastella maisemia vielä ne muutamat vaivaiset kilometrit.

Aada hyräilee joitakin rippikoulusta tuttuja lauluja. Severi taas heittelee ilmassa jättisuurta käpyä, jonka on juuri löytänyt maasta. 

    Tihkusade voimistuu, joten päädyn pukemaan sadetta pitävän tuulitakkini pysähtyessämme pienelle nuotiopaikalle syömään.

    - Ei ois enää ku pari kilsaa. Jotenkin niin outoa. 

    Yhdyn Aadan sanoihin.

    Outoa. Todellakin.

    - Palaatteko kaikki takas kouluun huomenna? kysyn.

    Muut nyökyttelevät.

    - Entä sä itse? 

    Vilkaisen Jullea ja pudistan päätäni. 

    - Mä oon lupautunut menee töihin. 

    Huokaisen helpotuksesta, kun kukaan ei kysy työpaikkani nimeä. Häpeän sitä juuri nyt enemmän kuin koskaan sillä en voisi ikinä sanoa Matiaksen kuullen, että teen silloin tällöin vuoroja baarissa, josta se vasta muutamia viikkoja sitten haki Jullen ja minut kyytiinsä. En usko, että se arvostaisi tai edes jaksaisi ymmärtää. 

    - Okei. Matka jatkuu, Matias sanoo ja nousee ylös. 

    Nostamme rinkat selkäämme ja suuntaamme takaisin metsään.

Autojen keulat näkyvät mutkan takaa. Tunnen piikin rinnassani, kun edes mietin, että joudun kohta hyvästelemään osan porukasta. 

    - Tarjoan sille kahvit, joka on ensimmäisenä autolla, Matias sanoo ja ryntää juoksuun.

    Me muut seuraamme hänen perässään, mutta joudumme lopulta tyytymään siihen lopputulokseen, että Matias saa viedä itse itsensä kahvilaan.

    - Joudun näköjään tyytymään omiin kuiviin läppiini, se toteaa ja virnistelee. 

    Severi heittää omansa ja Aadan rinkan autonsa takakonttiin ja lähestyy sitten mua.

    Olen jo aikeissa ojentaa sille käteni, mutta se päättääkin rutistaa mua vilkaisten kuitenkin Matiasta ensin pikaisesti. 

    - Ihan huippu, että tulit. Meinaan ois ollut aika tylsää kahdestaan. Ei ne Matiaksen jutut sentään niin hyviä oo. 

    Kuulen Matiaksen rykäisevän taustalla.

    - Kiitos itsellesi. Oli mukava tutustua suhun paremmin, kun ei kerta riparilla oikein kerennyt sua oppia tuntemaan. 

    Severi hymyilee ja tekee sitten tilaa Aadalle, joka levittää kätensä halaukseen. 

    - Lili sä oot ihan mielettömän ihana!

    Hymyilen väkisinkin.

    - Samat sanat. Tulee ikävä!

    - Pidetäänhän yhteyttä? Aada vielä kysyy ennen kuin päästää lopulta irti.

    - Ehdottomasti. 

    Julle kättelee, enkä oikeastaan ylläty siitä yhtään.

    - Sori vielä siitä viimeisestä, se sanoo ja näyttää aidosti pahoittelevalta.

    - Unohda koko juttu, sanon ja hymyilen sille.

    Nousen lopulta Matiaksen autoon pelkääjänpaikalle ja vilkutan vielä Aadalle, joka huiskii kädellään epämääräisen näköisesti suuntaamme ennen kuin häviää näkyvistä.

    - Että sellainen reissu.

    Käännyn katsomaan Matiasta, jonka hymy ylettyy silmiin asti, ja tajuan sillä samalla sekunnilla, että olemme jääneet kahden. Ja jo pelkkä tieto saa minut tuntemaan oloni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

varjele kaikelta pahalta #7

Läpi yön heräilen siihen, että varpaani ovat jäässä, mutta en yrityksistäni huolimatta löydä villasukkiani mistään, enkä raaski herättää Aadaa etsimään niitä kanssani. 

Usva leijailee aukion yllä kavutessani ylös viileän teltan sisuksista. Näyttää siltä, että Matias on valvonut melkein koko yön sillä nuotiolla olevat hiillokset hohkaavat vielä lämpöä. Aukio vaikuttaa kuitenkin hiljaiselta, joten epäilen sen menneen takaisin nukkumaan. 

Pesen hampaani ja pulahdan jääkylmään puroveteen, joka saa hampaani kalisemaan ja kroppani tärisemään. Haluan kuitenkin tuntea oloni puhtaaksi, olin sitten metsässä tai en. 

Saapuessani takaisin leiriin, muut nukkuvat edelleen. Harjaan hiukseni ja levitän ohuen kerroksen kosteusvoidetta iholleni, joka on hieman ottanut osumaa edellispäivän auringosta. Puen päälleni lämpimimmän paidan, jonka olen ottanut mukaani. Ja tällä kertaa se sattuu olemaan äidin kutoma villapaita, joka saa hetkessä mut kyyneliin. 

Kerään lähimaastossa olevia oksia ja sytytän nuotion, jonka lämmössä annan viimein ajatusteni tulla ja mennä vapaasti. Metsällä on yllättävän terapeuttinen vaikutus mieleen. 

Kaadan juomapullosta vettä kahvipannuun ja haen katseellani kiveä, jonka viereen muistelen Severin jättäneen eväsleipäpussin. Löydän lopulta pussin, mutta leivät ovat tipotiessään. Pussin palaset lojuvat maassa ja lähemmäksi kävellessäni näen vielä kosteassa maassa siihen painuneet jäljet. 

Joku kiljuu.

Peitän korvani ennen kuin tajuan äänen tulevan minusta. 

Kuulen teltan vetoketjujen aukeavan ja kohta Severi, Matias ja Aada syöksyvät luokseni. 

- Mitä nyt? Severi kysyy hengästyneellä äänellä. 

- Kävikö sulle jotain? Matias jatkaa. 

En saa sanaakaan suustani, joten päädyn vain osoittamaan jälkiä. 

- Karhu? Aada kysyy hiekan järkyttyneen oloisena. 

- Jaa vai että on otso käynyt herkut hakemassa, Severi toteaa. 

Matias kyykistyy ja alkaa tutkimaan jälkiä. 

- Nää on ihan tuoreet. 

Tunnen, miten lämmin humahdus kulkee koko kroppani halki ja valahdan kalmankalpeaksi. 

- Ootko nyt aivan varma? Aada kysyy epäilevänä. 

- Eli se saattaa vielä olla täällä jossain? kysyn ja pelkään kohta pyörtyväni siihen paikkaan. 

- Lili etkö sä toivonut näkeväsi karhun? Nyt sulla ois elämäsi tilaisuus. Senkun vaan seuraat nuita jälkiä. 

Matiaksen ääni on vakava, mutta tiedän sen vitsailevan. 

- Taidan jättää tällä kertaa väliin. 

Rasahdus kaikuu aukion halki. 

Käännymme kohti ääntä, joka kuulostaa tulevan takaamme. 

Ja siellä. Aukion toisella laidalla seisoo ihka elävä karhu, joka on juuri tainnut iskeä silmänsä meihin. 

- Älkää vaan kääntäkö sille selkää, ja nyt pitää pitää kovaa meteliä. 

Tunnen suunnatonta halua juosta metsään niin lujaa kuin ikinä pääsen, mutta onnekseni Matias takertuu paidastani kiinni ja estää pähkähullun ajatukseni. 

- Se lähtee sun perään tuolla menolla. Etkä sä voi voittaa sitä juoksukilpailussa. Ja jos edes mietit kiipeäväsi puuhun niin turha luulo. Se pääsee sinnekin. 

- Vapaaehtoisia, jotka haluais esittää kuollutta? Severi heittää. 

Sydämeni hakkaa hullunlailla. En ole varmaan koskaan pelännyt mitään yhtä paljoa. 

Karhu on lakannut tuijottamasta meitä, mutta se etenee verkkaisin askelin kohti leiriämme. 

- Eii! Meidän teltta! 

Aadan parkaisu yllättää meistä jokaisen. 

Karhu pysähtyy ja kääntyy nyt jälleen kohti meitä. 

Yhtäkkiä se kumartuu ja sen pää putoaa maahan. 

Kiljun niin kauan, että Matias rutistaa mut syliinsä ja heijaa hiljalleen edestakaisin. 

- Kaikki hyvin. Sulla ei oo mitään hätää. 

Silmiini kohonneet kyyneleet kuivuvat Matiaksen paitaan. Mutta se ei välitä. 

- Kato mitä äijä? kuulen Severin sanovan jossain kauempana. 

Käännyn ja näen Jullen riisuvan yltään karhun turkkia. 

- Se olit sinä. Etkö ollutkin? Tää oli sun idea. 

Aada kiehuu raivosta. 

Severi ja Julle vain naureskelevat. 

- Te! Älykääpiöt! 

Aada yrittää hakata nyrkeillään Severiä rintaan, mutta tämä vain kaappaa Aadan syleilyynsä, eikä päästä irti. 

Olen melko varma, että Matias on ollut juonessa mukana, mutta en jaksa juuri sillä hetkellä olla vihainen. Tarvitsen kipeästi halausta ja sitä Matias parhaillaan tarjoaa, joten tyydyn vain nojaamaan sen rintaa vasten ja kuuntelen tasaisia sydämenlyöntejä, jotka saavat lämmön virtaamaan suonissani. 

- Anteeksi, Matias kuiskaa niin hiljaa, että vain minä voin kuulla. 

- En ajatellut, että Julle menis niin pitkälle, se vielä jatkaa. 

Julle tulee lähemmäksi. Näen sen silmissä pahoittelua, vaikka suu on edelleen kääntynyt virneeseen. 

- Sori Lili. Ei ollut tarkotus säikäyttää ihan noin paljoa. Me ajateltiin, että sinä ja Aada huomaisitte melkein heti, etten oo se metsän oikea kuningas. 

- Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikka kosto elää, sanon ja näen Aadan näyttävän minulle peukkua Severin käsien välistä. 

Ainakin tiedän ketä pyytää mukaan, kun keksin maailmanluokan parhaimman idean, miten saada pojat yhtä järkyttyneiksi kuin minä. 

varjele kaikelta pahalta #6

Herään teltasta hien valuessa selkääni pitkin. Heivaan itseni ylös makuupussista, nappaan rinkastani uimapuvun ja pyyhkeen ja hipsin oviaukosta ulos yrittäen olla herättämättä Aadaa.

    Aamuauringon säteet siivilöityvät mäntyjen välistä ja saavat puron pintaveden kimaltelemaan. Riisuudun pyyhkeen mutkassa ja puen uimapuvun. Ilmassa on vielä ripaus kirpeää yöilmaa.

    Istun penkereellä olevalle kivelle ja uitan varpaitani jääkylmässä vedessä. Suljen hetkeksi silmäni ja keskityn puron hiljaiseen solinaan ja lintujen lauluun, jotka suhahtelevat metsän yllä.

    Saapuessani takaisin teltalle näen iloisia kipinöitä lennättävän nuotion, jonka yläpuolella keikkuu poriseva kahvipannu. Aadaa ei näy missään, joten vaihdan päälleni puhtaat vaatteet ja etsin vielä hammasharjan ja -tahnan.

    Toivottelen huomenet Matiakselle, joka kantaa sylillisen puita nuotiopaikalle ja alkaa kohentelemaan tulta.

    - Otatko kahvia? se kysyy ja väläyttää päivän ensimmäisen hymyn.

    Nyökkään sillä tiedän, miten huono idea on yrittää puhua hammasharja suussa.

    Kuksa lämmittää mukavasti sormiani, jotka ovat vielä kohmeessa hyytävän kylmästä purovedestä.      Kuuntelen Severin ja Aadan keskustelua politiikasta ja mietin, miten vähän oikeastaan tiedän siitä mitään.

    - Saitko nukuttua?

    Matias on kääntynyt katsomaan mua.

    - No jäi kyllä kieltämättä parhaimmat kauneusunet saamatta.

    Kuulen Matiaksen naurahtavan hyväntuulisesti. 

    - Mä nukuin sitten vissiin sunkin edestä, Aada heittää väliin. 

    - Sä et kyllä taida tarvita mitään kauneusunia.

    Kaikki pysähtyy hetkellisesti.

    - Matias meinaa, että sä näytät kauniilta jokatapauksessa.

    Käännän katseeni Aadasta Severiin, joka hymyilee ja iskee sitten silmää.

    Matias on kääntänyt minulle selkänsä, joten tyydyn vain tuijottelemaan kahviani, jonka toivon jäähtyvän. 

    Mitähän se meinas sillä sen heitolla. 

Tavarat on pakattu ja nuotiopaikka siistitty. Nostan rinkan selkääni ja jätän vielä viimeisen katseen metsän siimekseen, jotta muistaisin vielä myöhemminkin ne hetket siellä. 

    - Lili tuletko sä? 

    Severi on pysähtynyt odottamaan mua.

    - Tulen tulen. 

    Rinkka painaa kuin synti, vaikka sen olisi pitänyt keventyä jokaisen syödyn aterian myötä. 

    Tai sitten mä vaan kuvittelen. 

    Alkumatkasta ylitämme suon pitkospuita pitkin, ja jostain syystä nautin siitä erityisesti. Ehkä osasyynä on Severin imitaatiot Jope Ruonansuusta, jotka saavat meidät muut ulvomaan naurusta.

    - Laulettaisko joku laulu? Aada ehdottaa, kun meno alkaa pikkuhiljaa rauhoittua

    - Minkä arvon neiti tahtoo laulaa? 

    - Ku ollaan kerta vaeltamassa niin miten ois se matkustan ympäri maailmaa. 

    Yhdyn lauluun muiden mukana, vaikken ole ollenkaan varma omasta lauluäänestäni. En ole juurikaan laulanut koulun pakollisten musiikintuntien lisäksi. 

    Ja siinä laulaessamme matka menee aivan yllättäen. Suo päättyy ja tiheä männikkö muuttuu kapeaksi solaksi, jonka molemmin puolin kohoaa valtavat rinteet. 

    - Ruokatauko. 

    Lasken rinkan maahan ja istun hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. 

    Tämähän käy melkein työstä. 

Aurinko painuu paksun pilvimassan taakse ja ilma alkaa viilentyä. Kasaan Aadan kanssa teltan pystyyn ja lähden sen jälkeen etsimään lisää puita nuotioon. 

    - Lili odota. 

    Matias hölkkää mut kiinni. 

    Kävelemme rinnatusten ja yritän samalla rauhoitella kiihtyneitä sydämenlyöntejäni. 

    Keräämme puista katkenneita kuivia oksia ja risuja. Matias viheltelee ja tekee tietämättään olostani vieläkin tukalamman. 

    - Jäin miettimään sitä meidän eilistä keskustelua, se sanoo ollessamme palaamassa takaisin leiriin. 

    - Mitä siitä?

    - Niin kun sä sanoit, että on sekin mahdollisuus, ettei koskaan lakannut uskomasta. Mitä sä tarkoitit sillä? 

    Nielaisen. 

    - Mulla oli aika vaikeaa uskon kanssa. Isä ei oikein jaksanu ymmärtää, että on se välimaasto, kun ei ole varma haluaako olla uskomassa, mutta ei toisaalta ole myöskään kieltänyt uskoa. Se tavallaan pakotti mut valitsemaan. 

    - Ai se päätti sun puolesta vai? 

    - No joo. Niinkin vois sanoa. 

    Matiaksen katseessa on surua. 

    Ja miten haluaisinkaan sanoa, ettei sen tarvitse surra mun takia. 

    - Kyllähän mä olen joskus miettinyt, mihin tää elämä mua vie. 

    - Eipä sitä oikein kukaan tiedä. 

    Matias hymyilee, mutta hymy ei ylety silmiin asti. 

    - Toisaalta se on aika helpottavaa, ettei tiedä. 

    - Niin. 

    Nuotio on jo melkein sammunut saapuessamme takaisin. Lasken muutaman risun hiilloksen päälle ja puhallan niin kauan, että liekit nuolevat uusien puiden kaarnaa. 

    Kaikkialla on hiljaista. Linnutkin ovat lakanneet laulamasta. Istumme pitkään hiljaa ja vain katselemme tulta. 

    Lopulta nousen, toivotan Matiakselle hyvät yöt ja kampean itseni takaisin makuupussin lämpöön.