Ovet liukuvat edessäni kiinni ja jossain kauempana junan pilli soi. Yritän vielä kerran tavoittaa katsekontaktin Lilin kanssa, joka hymyilee surumielisesti likaisen ikkunalasin takaa ja vilkuttaa. Sitten juna lähtee kolisten liikkeelle. Ja sillä samalla hetkellä jokin sisälläni kuolee.
Olo on voimaton ja tyhjä. Kuin sisälläni olisi kuilu, jolle ei ole pohjaa.
Jokainen ajatus ja muisto vihloo sydäntä. Jokainen tunne, joka on kannatellut mua tähän pisteeseen asti. Ja nyt se kaikki tuntuu turhalta. Miksi yrittää pitää puoliväkisin toisesta kiinni, jos toinen on jo irrottanut käden otteesta.
Nappaan avaimet farkkujen taskusta kävellessäni soratietä autolle. Mieli on sekaisin. Se on täynnä tummanpuhuvia pilviä, jotka salamoivat. Välissä sataa vettä, joka vie mukanaan vähäisenkin valon. Olen vähällä nousta autoon, painaa kaasun pohjaan ja ajaa seuraavalle lähimmälle asemalle, jotta voin hakea Lilin takaisin. Mutta enhän mä voi. En vaan voi.
Cd lähtee pyörimään siitä kohti, mihin se oli jäänyt hakiessani Lilin. Ensin olimme olleet hiljaa. En ollut keksinyt mitään sanottavaa. En ollut voinut toivottaa kivaa matkaa tai mukavaa vuotta, kun sisimmässä en ollut kyennyt toivomaan niin. Lopulta en ollut kestänyt sitä vaivaantunutta ilmapiiriä, joka oli laskeutunut raskaana yllämme pienessä tilassa hämärän jo saapuessa ja värjätessä taivaan harmaan eri sävyihin.
Ei surustamme turvaa meillä, ei auta murhe, vaikerrus, jos aamu alkaa kyyneleillä ja päivän päättää huokaus.Vain raskaammaksi kuorma käy, jos murheelle ei määrää näy.
Miksi viime aikoina oli ollut niin vaikea luottaa taivaan Isän johdatukseen. Usko oli jo pitkään tuntunut hataralta. Kuin jossain kaukaisuudessa lipuvalta asialta, joka oli alkanut menettää merkitystään. Arki oli painanut päälle ja gradun tekeminen. Ei ollut jaksanut raahautua rauhanyhdistykselle seuroihin ja kämpällä ollessa seurojen kuunteleminenkin oli unohtunut. Toisinaan olin tuntenut katkeruutta siitä, miten mun elämä oli viimeisten parin vuoden aikana mennyt. Vaikeat hetket olivat saaneet mielen vajoamaan välillä liiankin syviin vesiin. Vähempikin olisi riittänyt. Mikä tarkoitus tällä kaikella muka oli.
Parempi vähän vaivaa kantaa ja luottaa Herran hyvyyteen tyytyen siihen, mitä antaa hän laupiaasti lapsilleen. Ei isältämme taivaassa tarpeemme ole salassa.
Mikä oli oikeastaan saanut mut pysymään uskomassa. Sekö, että edes joskus iltaisin jaksoin huokaista, että - taivaan Isä varjele mut uskomassa.
Toisinaan mä kyllä epäilin kuuliko sitä edes kukaan. Enhän jaksanut edes ristiä käsiä yhteen, kun sydän oli jo pitkään täyttynyt epäilyksistä. Ja silti sitä pelkäsi. Pelkäsi, mihin päätyisi tällaisella heikolla uskolla. Mietti, että riittikö se. Riittikö se todella.
Hän aina meille lohdutuksen tuo oikealla hetkellä. Hän kuulee hartaan kaipauksen ja pysyy meitä lähellä. Hän ehtii kyllä auttamaan, yllättää meidät armollaan.
Laulun sanat kolahtavat, ja kovaa. On pakko pyyhkiä kyyneleet paidanhihaan sillä ajamisesta ei meinaa tulla mitään. Jostakin mieleen tulee edellis kesän suviseurat ja ehtoollinen. Se, kun olimme Lilin kanssa polvistuneet vierekkäin alttarikaiteelle ja pappi oli tarjonnut ehtoollisviiniä ja leipää.
- Herramme Jeesuksen kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.
Silloin astellessamme teltasta ulos, oli hetkellisesti tuntunut kuin koko maailma olisi kirkastunut ja sydämessä oli roihunnut elävän uskon liekki. Olin jaksanut vastaanottaa evankeliumin ja tarjonnut sitä myös Lilille, joka oli halunnut uskoa. Silloin olin kokenut vahvasti, että tämä oli se tie, jota haluan kulkea. Tie, joka veisi lopulta perille, taivaan kotiin.
Nyt ehkä huokaat alla surun: Jo minut Herra hylkäsi. Vaan taas hän poistaa murheen sumun ja olet vielä rakkaampi. On aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva.
On pakko ajaa seuraavalle p-paikalle ja näpytellä viesti jonnekin bittiavaruuteen. Eikä mene kauan, kun puhelin kilahtaa vastaanotetun viestin merkiksi. Selaan yhteystietoja ja painan nimeä, jonka perässä yhä edelleen kimmeltää punainen sydän ja kuuntelen, miten puhelin tuuttaa muutaman kerran ennen kuin toisesta päästä vastataan.
- Lili.
Nieleskelen.
Miten yhtäkkiä niiden sanojen lausuminen tuntuu niin vaikealta. Miksi toiselle puhuminen saa koko kropan tärisemään ja mielen sekoamaan. Ihan kuin siitä olisi minuuttien sijaan vuosia, kun olen kuullut toisen äänen.
- Saanko mä vielä kaikki anteeksi? kysyn kyynelten kohotessa yhä uudelleen ja uudelleen silmiini.
Toisessa päässä on hiljaista.
Alan jo pelätä, etten saa vastausta. Että toinen ei enää jaksa tätä kaikkea.
- Matias sä saat uskoa kaikki synnit, kiusaukset ja epäilyksetkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja olla levollisin mielin. Saanko mäkin kaikki anteeksi?
Ääni on hento ja se särkyy viimeisten sanojen kohdalla.
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi, sanon ja tunnen painon häviävän hartioiltani.
- Lili? kysyn vielä hiljaa.
- Niin?
- Mulla on sua jo nyt ikävä...
Puhelimessa tulee jälleen hiljaista.
- Matias? Lili lopulta kysyy.
- Niin? kysyn ja tunnen tunnon häviävän sormistani.
- Mä tiedän, että tää varmaan kuulostaa tyhmältä, kun tää koko idea oli mun oma, mutta mä en tiedä, miten mä pärjään ilman sua. Mun sydän varmaan särkyy tästä ikävästä...
- Arvaa mitä... Ei se kuulosta yhtään tyhmältä, sanon, ja mietin, miten kovasti haluaisin juuri siinä hetkessä rutistaa toisen syliini.
Ja jostain syystä. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, alan uskoa siihen, että mä selviän. Että me selvitään.
