sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

ajatuksia lapsettomuudesta

Kun nuorempana kerroin mummolleni, etten koskaan haluaisi lapsia, sain vastaukseksi, ettei sellaista kannattanut toivoa sillä jos mieleni muuttuisikin, taivaan Isä muistaisi ajatukseni ja saattaisi olla siunaamatta lapsia elämääni.

Ajatus äitiydestä on aaltoillut läpi elämän. Olen kipuillut siihen liittyvien asioiden kanssa niin pitkään, etten enää edes muista milloin siitä tuli niin vaikea aihe itselleni. Muistan lapsuuden kauhukuvat synnytyksistä, joissa jouduttaisiin valitsemaan lapsen tai äidin henki, kun molempia ei olisi mahdollista pelastaa. En tiedä, mistä ajatus on pesiytynyt päähäni sillä kukaan lähipiiristäni ei ole käynyt läpi tällaista. Ehkä osansa tähän kaikkeen on tehnyt pienen tytön mukanaan kantama kuolemaan liittyvä trauma, kun pikkuveli laskettiin valkoisessa arkussa hautausmaan multiin.

Kun ensimmäistä kertaa yksi ystävistäni tuli käymään lapsensa kanssa kämpälläni muutamia vuosia sitten, koin hämmentävää ristiriitaisuutta, kun eri elämäntilanteemme tuntuivat vievän häntä kauemmaksi minusta. Minun oli vaikea iloita toisen sylissä makaavasta lapsesta, vaikka näinkin, miten onnelliseksi se teki ystäväni.
En tiedä oliko se kipua siitä, että itselläni oli seurustelusuhteen päättyminen takana ja pelkäsin, ettei tulevaisuudessa rinnallani kulkisi edes toista ihmistä.
On ollut myös vaikeaa yhtyä joidenkin ystävieni toiveisiin tai unelmiin suurperheestä, kauniista raskausvatsoista ja pienistä vastasyntyneistä tuhisemassa vieressä, kun oma pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.

Vaikka takana on vuosi psykoterapiaa ja ympärilläni kaikki mahdolliset tuki- ja turvaverkot, en ole päässyt siitä ajatuksesta eroon, että tästä aiheesta on toisinaan vaikeaa puhua ääneen, kun tuntuu, että saattaa tulla liian helposti väärinymmärretyksi.
On riipaiseva tunne samaan aikaan toivoa, että saisi kokea äitiyden ja vanhemmuuden, ja kuitenkin pelätä sitä niin paljon, että ajatus kaksin vanhoiksi elämisestä tuntuu hetkittäin jopa lohdulliselta.
Välillä tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat saamassa lapsia tai ovat jo perheellisiä. Silloin pysähdyn miettimään, miten sekin pelottaa, ettei lapsia itselle syntyisikään. Mitä jos minun ei ole koskaan mahdollista tulla raskaaksi.

Toivon, että meihin lapsettomiin aviopareihin suhtauduttaisiin neutraalisti sillä en ainakaan omalla kohdallani kaipaa läheisten lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita siitä, että kyllä me vielä saamme lapsen tai myöskään kaipaa kyselyitä siitä, onko lapsi mahdollisesti jossakin vaiheessa tulossa. On parasta antaa jokaisen itse kertoa se mitä on kerrottavaa juuri sillä tavalla kuin he sen itse parhaaksi näkevät, ja juuri niille, keille he sen haluavat jakaa.

Rukous on antanut voimia niiden hetkien keskelle, kun kuukauden odotuksen jälkeen raskaustesti on näyttänyt vain yhtä punaista viivaa tai menkat ovat alkaneet useamman päivän myöhässä ja mieleen on kerennyt pesiytyä toivo siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä ennenkuin raadollinen todellisuus on pudottanut maanpinnalle. Silloin, toivon vielä ollessa suurimmillaan, olen löytänyt itseni haaveilemasta, mitä kaikkea voisimme perheenä tehdä ja miten ihmeellisellä tavalla elämämme muuttuisi.
Vielä en voi tietää jääkö sylini tyhjäksi, mutta on turvallista päättää iltarukous sanoihin, että tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi.

keskiviikko 31. toukokuuta 2023

jääkö sylini tyhjäksi

kuulethan rukoukseni pienistä varpaista vierelläni,
vaikka niin monesti kipuilen,
ettei minusta ehkä kuitenkaan
ole toista suojelemaan tai rakastamaan

näithän sydämeeni,
miten lapsena sen valtasi katkeruus,
kun annoit enkeleittesi kantaa pois veljeni

tiesithän, että silloin aloin pelätä lasteni kuolemaa,
joiden en toivonut syntyvän tähän maailmaan
sillä uskoin, etten olisi koskaan valmis heistä luopumaan

jääthän silloinkin rinnalleni kulkemaan,
kun tuntuu, etten pystyisi äidiksi kasvamaan
ja lupaathan,
että luot pienoisen sydämen sykkimään,
jos silloin saa tapahtua sinun tahtosi

perjantai 5. toukokuuta 2023

kehosi on kaunis

Ala-asteella se siro, hoikka ja painokäyrän alapuolella kulkeva minä, sai usein kuulla, miten mun vatsalihakset näkyy ja että mun kroppa näyttää hyvältä.

Tunsin mun kehon omaksi. Mulla oli hyvä olla itseni kanssa. Mutta kaikki kuitenkin muuttui yläasteella, kun murrosiän mukanaan tuomat muutokset saivat mun painon nousemaan ja reidet kasvamaan. Puntarilla käynti alkoi ahdistaa, vaikka painokäyrän mukaan sen pituisena olin ihan normaaleissa lukemissa. Läheisten ystävien kipuilut oman kehon kanssa heijastuivat siten, että rivien välistä ymmärsin myös mun olevan jotenkin vääränlainen. Aloin peitellä välitunneilla reisiä ja vatsaa käsillä. Ahdistuin vaatteista, jotka päällä vatsalla oli tilaa hengittää. Joinakin päivinä jätin ruokia syömättä ja elin pelkällä leivällä, jotta keho muuttuisi takaisin sen alakoulussa olleen tytön mittoihin.

Kun viikon syömättömyyden jälkeen koin sellaiset vatsakrampit, että pelkäsin kuolevani mahassa olevaan kasvaimeen ja äiti oli sitä mieltä, että mulle pitäisi kohta varata aika lääkärille, tajusin alkaa taas syömään ja vatsakivut hävisivät, päätin, etten enää koskaan tekisi itselleni samaa uudestaan.

Yläaste ja murrosikä jättivät kuitenkin jälkensä. Yhä edelleen kamppailen sen kanssa, että toisinaan olo omassa kropassa ahdistaa ja on vaikea löytää sellaisia vaatteita, joissa olisi hyvä olla. Tunnen surua siitä, miten monet muut käyvät elämässään läpi samankaltaisia asioita ja uskovat olevansa jotenkin vääränlaisia. Vaikka sitä ei ehkä uskoisi, lähipiirissäsi on varmasti joku sellainen, josta ulospäin tulee sellainen olo, että tuolla ei ole mitään syytä olla tyytymätön omaan ulkonäköönsä, saattaa se ihminen kuitenkin käydä sisimmässään suurta kamppailua ja kokea, että hän ei riitä itselleen. Joskus oma mieli on pahin vihollisemme. Voi kun osaisimme katsoa itseämme peilistä hyväksyvästi ja luottaa siihen, että kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.

perjantai 21. huhtikuuta 2023

varjele kaikelta pahalta #76

Sytytän parvekkeelle tunnelmavalot ja kääriydyn vilttiin istuessani puulalavoista rakennetulle sohvalle. Siitä on tullut kesän aikana mun rauhoittumispaikka. Päiväkirjan sivu täyttyy edellisinä päivänä tapahtuneista jutuista, mun ajatuksista ja peloista liittyen avioliittoon ja kaikista niistä tunteista, jotka kertovat siitä, että Matiaksesta on tullut pysyvä osa mun elämää.
Lauantaina se oli soittanut aamuyöstä, että kerää kimpsut ja kampsut kasaan, oon tulossa hakemaan. Se oli ajanut sen sedältä ostamallaan Audilla pihaan ja ojentanut silmälappuja mun noustessa kyytiin.
- Et sitten kurki, se oli vielä varmistanut, ja lähtenyt sitten paahdattamaan kohti jotain mulle vielä epämääräistä määränpäätä.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se oli pysäyttänyt auton ja sanonut, että mulla oli lupa riisua silmälaput ja nousta autosta. Mä olin räpytellyt hetken aikaa ja yrittänyt totutella kirkkaaseen auringon paisteeseen.
Matias oli johdattanut mut pitkospuita pitkin lintutornille ja kaivanut repustaan kiikarit molemmille.
- Nyt sitten vaan odotellaan, se oli sanonut ja hymyillyt niin rakastavasti, että mulla oli ottanut ihan mahanpohjasta.
Aika oli kulunut jutellessa ja syödessä eväitä. Matias oli kaivanut lämmintä kaakaota ja voileipiä repustaan ja tarjoillut vielä lopuksi korvapuustit.
Ja sitten ne olivat hiljalleen tulleet. Mä olin kuullut ne jo kaukaa ja noussut ylös tähystämään niitä kiikareilla. Ensin olivat saapuneet kurjet. Sitten joutsenparvi. Ne olivat liitäneet ylitsemme kaakattaen ja hävinneet sitten taivaanrantaa kohti.
- Käännäppä niitä kiikareita tännepäin, Matias oli huikannut ja olin hetken pyörinyt ympyrää ihmetellen, että mitä se oikein halusi mun näkevän ennen kuin olin laskenut kiikarit silmiltäni ja nähnyt sen polvillaan mun edessä.
Kaikki oli pysähtynyt hetkeksi. Mun oli pitänyt vetää muutaman kerran henkeä ennen kuin olin pystynyt katsomaan sitä uudelleen.
- Lili. Sä tiedät, että mä en osaa kirjoittaa runoja tai kertoa kovin romanttisia juttuja. Mä voin vannoa käsi sydämellä, että mä yritin väsätä jotain ajatuksia paperille, mutta ei siitä tullut mitään. Tuntu jotenkin luontevammalta vaan sanoa niitä asioita, mitä tässä hetkessä tulee mieleen.
Nielaisin. Sydän pamppaili rinnassa.
- Mä luulen, että sä tiedät jo miten paljon mä rakastan sua. Vaikka tää meidän matka tähän asti on ollut mutkia ja ehkä vois sanoa kivikkojakin täynnä niin silti mä ajattelen, etten vaihtais mitään pois. On ollut tärkeä saada kasvaa niin yksin kuin yhdessä. Välimatka ja ne ajat, kun ei oltu tekemisissä, toi vaan varmuutta siitä, että ketään muuta en edes haluais. Sä oot ollut mulle siitä meidän ekasta vaellusreissusta asti se nainen, jonka haluan jonain päivänä viedä vihille. Tuletko sä Lili mun vaimoksi?
Sanoja ei ollut tullut. Vaivoin olin saanut nyökättyä ja rynnännyt sen jälkeen halaamaan Matiasta. Jostain se oli kaivanut vielä sormuksen ja pujottanut sen sitten mun vasempaan nimettömään.
- Mä oon vaan niin onnellinen, ettet ehkä usko, olin viimein saanut sanottua sille.
- Jos sä olet yhtä onnellinen kuin mä niin se on helppo uskoa, se oli sanonut ja virnistänyt perään.
Illalla me oltiin ajeltu ympäri kaupunkia ja sovittu, että pidetään kihlaus ainakin sen päivän ihan vain omana tietona. Seuraavana päivänä olisi seurat, joihin luultavasti tulisi suurinosa meidän ystävistä. Sitten näkisi kuinka moni huomaisi ilman vinkkaamista, että tässä oli taas yksi pari kaveriporukasta menossa naimisiin.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

hyvästit

Toivon, että voisin vihata sinua, mutta kylmät sanat eivät tule mieleeni, vaikka kuinka yritän. Tunnen vain viileät kyyneleet poskipäilläni, jotka kertovat, että sydämeni muistaa sinut yhä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun en ole nähnyt sinusta vilaustakaan.
Usein mietin, miten elämäsi jatkui eromme jälkeen. Minä palasin takaisin kotiin. Sinä sen sijaan jouduit jäämään kaiken sen paskan keskelle ja kertomaan perheellesi yksin, että minä olin jättänyt sinut jo toisen kerran.
Toivon, että vihaisit minua. Ehkä minun olisi silloin helpompi kohdata sinut uudelleen.
Tiedätkö, että pitkään ajattelin, että olin ansainnut sen kaiken. Sen pahan olon, joka tuli aina vain niiden hyvien päivien jälkeen. Kun olin tullut huoneeseesi kertomaan, että haluan vieläkin olla sinun kanssasi, mutta jo seuraavalla viikolla väliimme olisi voinut kasata kivistä muurin.
En tiennyt, ja jotenkin uskon, ettet sinäkään tiennyt, että kaikki olisi lopulta vain ohikiitäviä hetkiä. Nekin hetket, jolloin minusta tuntui, että olit kallio, johon voisin aina nojata.
Meistä ei ollut kasvattamaan juuria samalle maalle. Ei lupaamaan toisillemme - kunnes kuolema erottaa.
Sen sijaan itkin siskosi asunnon sohvalla, kun kerroin miten lähellä olin käynyt kuolemaa vuoksesi.
Toivon sinun ymmärtäneen, ettei se johtunut sinusta vaan meistä. Siitä, että sydämeni yritti koko ajan kertoa, ettei meitä oltu luotu toisillemme.