eliel

Sini oli pyytäny niille porukkaa viimeisen lomaviikonlopun kunniaksi. Äiti jätti mut risteyksessä kyydistä ja seisoin hetken siinä ja mietin, miks olin päättänyt lähtä. Olin aina tuntenu itteni ulkopuoliseksi sen suuren ihmismassan keskellä. En mä tuntenut niistä ku Elielin.

      Istuin keinussa ja katselin, ku toisilla oli hauskaa. Ne nauro jollekin hyvälle jutulle. Ei ollu huomioinu mua koko aikana mitenkään. Eliel oli sisällä keittämässä kahvia. Sekään ei ollu jutellu mulle mitään. Tervehtiny vaan nopeesti nyökkäämällä.

    Huomasin metsäpolun, joka lähti takapihan perältä. Ahisti ja oli paha olla. Halusin vaan kadota muiden huomaamatta. Nousin keinusta ja lähin kävelemään polkua pitkin eteenpäin. En tienny minne se veis, mutta en jaksanu välittää.

   Olin kävelly jo jonkun aikaa, ku kuulin askeleita mun takaa. Jatkoin kävelemistä. En halunnu tietää, kuka mua oli lähteny seuraamaan. Näin kaukana puumajan. Se oli rakennettu korkeelle ja sinne piti kiivetä tikapuita pitkin. Menin sen luokse ja pysähdyin viimeinkin. Kaikki tuli jotenki mun päälle. Tuntu, etten vaan enää pystyny pitämään mitään sisällä. Silmät sumentu, enkä enää nähny eteenpäin.

     Tunsin miten joku otti mut halaukseen. Puristi varovaisesti itseään vasten. Annoin kyynelten tulla ja tajusin samalla, et se joku oli Eliel.

Polulta kuulu naurua. Eliel käski mun kiivetä tikapuut ylös. Se kiipes mun perässä, ja ylhäällä me istuttiin alas ja nojattiin puuseinään.

     -Miks sää tulit?

Se oli hetken hiljaa, mutta vastas sitten -Koska mää välitän susta. Ehkä jopa enemmän mitä ystävistä kuuluu välittää.

    Tunsin liian paljon tunteita, että oisin voinu sanoa sille niistä jotain. Istuin vaan siinä Elielin vieressä ja siitä hohkas mun kylmään kroppaan lämpöä. Sitten se otti mua kädestä kiinni ja mä annoin sen tehä niin. Vaikka kaikki oli niin sekavaa, oli siinä tilanteessa jotain niin aitoa, että mä annoin mun suun kääntyä hymyyn, ja musta tuntu, et se oli kauneinta hymyä, mitä olin koskaan hymyillyt.

teksti on fiktiivinen

yksin

Ilta on viilentynyt. Katulamput hohkaa himmeetä valoaan. Asfaltilla valon ja varjon tanssia. Pysähdyn. Hengitän huurua ilmaan. Annan hengityksen tasaantua ennen kuin jatkan matkaa. Tuntuu, että kaikesta on ikuisuus. Kesästä ja valosta. Päivistä, jolloin jaksoin vielä hymyillä. Pari kuukautta opiskelua lukiossa takana. Raskas koeviikko. Tyhjyydeltä tuntuvat viikot. Ystävien näkemisestä on jo aikaa.

Ahdistus tulee taas. Pelkään, etten kuulu minnekään. Ettei kukaan olekaan aito ystävä. Että kukaan ei vaan uskalla sanoa suoraan -sä et kuulu tänne.
Kesä meni kotona. Välillä saatoin tuijottaa seinää ja ajatella, en mä kuulu tännekään. Kotikaan ei oo mua varten.

Kiihdytän vauhtia. Juoksulenkki saa ajatukset hetkeksi muualle. Tulevaan talveen. Joululomaan, joka häämöttää jossain kaukaisuudessa. Tsemppaan itteeni. Mä jaksan sinne asti. Meni mulla miten meni. Sillon mä aion irrottaa otteen rutiineista, joiden oon pelännyt särkyvän. Pelkään muutoksia. Sitä, ettei elämä olisikaan enää samanlaista.

Teksti on fiktiivinen

weddings

Tähän kesään on mahtunu paljon kaikenlaista, vaikka alkukesästä tuntu, et oisin voinu ohittaa koko kesän samantien. Varsinki nää takana olevat kolme viikkoa on ollu jotain ihan huikeeta. Meiän kotona on ollu vilskettä, ku autollinen amerikkalaisia tuli meille pariksi viikoksi häiden takia. 

Vihkiminen kirkossa oli erilainen mihin oon tottunu. Oli ensinnäkin kolme "häämarssia", joista ensimmäisellä meni meidän perhe, ja sulhasen perhe. Toisella häämarssilla meni itse sulhanen ja hänen äitinsä. Viimeisellä tuli mun sisko, joka oli siis morsian ja isä. Niiden edellä käveli morsiustyttö, joka oli meidän serkku.

Häät oli iltahäät ja alko kuuden aikaan illalla. Hääjuhla vietettiin seurakuntatalolla, joka oltiin edellisenä päivänä koristeltu. Häiden teemavärit oli valkoinen, vaaleanpunainen ja ruskea. 

Morsian ja sulhanen saivat toisensa, ja oli ihana olla ensimmäisissä oman sisaruksen häissä.

Tän kaiken lisäksi kävin kaverin mökillä yötä ja oli jotenkin niin ihana olla siellä, vaikkei mitään erityistä tehtykään. Mun mielestä mökillä olemisessa parasta onkin se kiireettömyys ja että voi olla välillä tekemättä mitään. Hullua, että koulun alkuun on enää kuukausi. Nauttikaa viimeisistä kesälomapäivistä!

onnenkyyneliäkö

Elämä oli hymyillyt jonkun aikaa. Olin kattonu iltaisin auringonlaskua katolla. Eilen oli satanu vettä, mutta en ollu antanu sen vaikuttaa fiilikseen. Olin pienenä tykänny sateesta. Nykyään se ahisti. Makasin sadepäivät vaan sisällä tekemättä yhtään mitään. Porukat haukku mua laiskaksi, ku en ollu saanu otettua ittiä niskasta kiinni. Kesätyöt oli jäänyt saamatta. Tuntu, etten ois siinä mielentilassa ees pystyny tekemään kuuden tunnin työpäiviä.

Istahhin penkille ja painoin silmät kiinni. Olin väsyny siihen, että pää oli täynnä ajatuksia 24/7. Unissakaan en saanu niiltä rauhaa. Vaikka oli ollu niin paljon ressiä ja ahistuksen tunnetta, niin silti juhannus oli auttanu jaksamaan. Eliel oli ollu mun ja äidin kans mökillä. Se oli tullu mun seuraksi heittämään talviturkin, vaikka se vihas uimista yli kaiken. Oltiin istuttu märissä uikkareissa saunan lauteilla ja katottu, ku naapuri oli sytyttäny kokon palamaan. Myöhään illalla se oli istunu laiturilla yksinään aika vaisuna. Olin istunu sen viereen ja ottanu sitä kädestä kiinni. Siinä me oltiin sitte istuttu tunti sanomatta sanaakaan. Oli ollu vaan tärkeintä olla ja välittää toisesta.

Tuijotin katossa olevia julisteita. Lady Gaga katto sieltä mua takas eri asennoissa. Irvistin niille kaikille, nousin sitte jakkaralle ja revin ne katosta irti. Olin joskus vuosia sitten ollut sen suuri fani. Tuntu ettei sitä ihmistä enää ollu jäljellä, joka olin sillon ollut. Kaikki oli muuttunut niin nopeesti. Elämän tyyli ja -arvot. Menneisyys ei tuntunu omalta. Ei ollu enää mitään jäljellä siitä elämästä kuin nuo revityt julisteet lattialla. Tunsin miten kyyneleet valu poskilta kaulalle. En tienny oliko ne onnen kyyneleitä vai ei.

Lontoo #3