kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen

Vene heiluu aallokossa.
Yö on hiljainen.
Seuraan, miten katseesi kiertää rantoja,
etsii paikkaa, missä nousta maihin.

Jostain syystä en koskaan lakkaa ajattelemasta sitä kaikkea, mitä tapahtui ennen kuin meistä tuli me.
Sattuu ajatuskin,
että melkein hajosin sen tuskan alle,
kun mietin, miten kaikki vihaisivat minua sen jälkeen,
kun kertoisin, etten enää osannut rakastaa häntä.

Se vaati vain aikaa.
Aikaa ymmärtää, milloin on aika päästää irti.
Aikaa tajuta, ettei meidän ole koskaan tarkoitus vain tehdä toiset onnelliseksi.
Joskus suurinta rakkautta on kuulla sanat toiselta - tärkeintä, että sä olet onnellinen.

En kuitenkaan usko, että hyvästit ovat koskaan lopulliset.
Sydämessä on erityinen paikka monelle.
Jokaiselle niille, jotka ovat hetkeksi tulleet käymään, jatkaakseen taas sitten matkaa eri suuntaan.
Ja kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen.

Hivutan käteni kämmeniesi sisään ja hipaisen valahtaneet hiukset otsaltasi.
Lämpö leviää kehossani, kun hymysi kohtaa omani ja puristat hellästi sormiani.
- vieläkö sä tykkäät musta? kysyn hiljaa.
- vielä, sanot lempeästi, kierrät käsivartesi ympärilleni ja jatkat sitten - ainakin siihen asti, että susta tulee vanha ja kurttuinen.

you are beautiful

Ootteko koskaan miettinyt, miks peiliin katsoessa näytätte hyvältä ja sitten kuvaa ottaessa tuntuu, ettei mistään tuu hyvää?

Mua ärsyttää se, miten ulkonäkökeskeistä elämästä on tullut. En tiedä, onko se osittain sitä, että kun kasvaa lapsesta nuoreksi ja alkaa etsimään sitä omaa tyyliä, niin tulee se aikakausi, kun on vähän hukassa. Jälkikäteen hävettää se, millaisia vaatteita on käyttänyt tai miten on laittanut hiuksia jne.

Mutta varmasti suurin syy on se, että koko ajan meidän ympärillä pyörii tietynlaiset ihanteet siitä, millainen pitäis olla ja miltä pitäis näyttää.

Täydellinen kroppa, täydellinen iho, täydelliset hiukset ja täydellinen asu. Sit pitäis omistaa vielä suora hammasrivistö, valkoiset hampaat ja mahdollisimman symmetriset kasvonpiirteet.

Harva ihminen kuitenkaan kykenee täyttämään nuo toivotut kohdat. Ja kuitenkin, hyvin harva niistäkään oikeasti näyttää siltä. Valokuvissa kaikella on väliä. Ilmeellä, asennolla, valaistuksella, taustalla jne.

Joinakin päivinä pystyn sanomaan itselleni, että oon kaunis ja kelpaan sellaisena kuin oon. Joinakin päivinä se on taas vaikeampaa. Silloin ei tee mieli ottaa kuviakaan. Oon kuitenkin ajan kanssa oppinut hyväksymään sen epätäydellisyyden. Sen, etten tuu koskaan näyttämään siltä, mikä mun ihannekuva itsestäni on, edes päivittäin.

Ymmärrän, että usein se, mikä on kaunista, ei edes päädy puhelimen galleriaan sillä harvoin niissä aidoissa hetkissä, kun ihminen on heikoimmillaan tai särkynyt tai äärettömän onnellinen tai pakahtua kiitollisuudesta, kukaan on ikuistamassa sitä valokuvaan.

Mutta toisinaan kun katson itseäni peilistä ja hymyilyttää niin, että poskipäihin sattuu, näen itseni ikään kuin muiden silmin ja tiedän, ettei mun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni kelvatakseni muille ja itselleni.

you are beautiful. you are enough.

varjele kaikelta pahalta #62 (Julle)

Jokainen katu sykkii kaupungin iltaelämää ja joka toinen vastaantulija on pienessä hiprakassa, vaikka yön pimeimpiin tunteihin on vielä hetki aikaa. Ilta on lämmin, hiostava oikeastaan. Tämä on varmaan viimeisimpiä lämpimiä päiviä ennen kuin routa ottaa taas maan haltuunsa. 

Seison liikennevaloissa ja toivon, että pääsisin kadun yli ilman, että joudun jututtamaan tutun näköistä porukkaa, joka laahustaa hiljalleen sitä tienreunaa kohti, jossa olen. Yksi niistä taitaa olla Mara, Severin serkku. Ainakin letti on juuri sen näköinen kuin sillä ja on vaikea kuvitella sellaista tyyliä kenellekään muulle. 

Punainen valo välkkyy hetken ja vaihtuu sitten vihreäksi. Harpon mukulakivikadun ja parien metron raiteiden yli tavallista reippaammin, vaikka ei minulla sinänsä ole kiire mihinkään. Olen kuitenkin aistivinani sen kaiken raadollisella tavalla tutun, jota en ole kaivannut hetkeäkään. Viinan tuoksun ja kännisinä örveltävät puolitutut, jotka saivat aikoinaan vedätettyä melkein mihin tahansa mukaan. Yleensä aika huonoin seurauksin. 

Poikkean torille ja puistoihin suuntaavan massan sijaan syrjäisemmälle kadulle, jonka varrella kohoavat rakennukset tuovat aina mieleeni Lontoon. Ehkä niissä kapeissa ja värikkäissä kerrostaloissa on jotain samaa tunnelmaa kuin vaihtariperheeni kotona oli aikoinaan. 

Enää ei ole pitkästi. Muutama kadunkulma ja joitain satoja metrejä. 

Ja siinä hän on. 

Seisoskelee rennosti, hiukset äidin mielestä vähän turhan pitkiksi kasvaneena ja kannattelee toisella olkapäällään mustaa reppua.  

Matias ojentaa kätensä ja rutistamme pikaisesti toisiamme. 

- Sä sitten tulit? heitän sille ja virnistän perään. 

- Jep. Oli jo aikakin, se sanoo, hymyilee takaisin ja jatkaa sitten - Piti tulla katsomaan, miten sä pärjäät täällä. Äiti on alkanut jo huolestua, kun susta ei kuulu mitään. Et oo vissiin liian usein soitellut sille. 

- Joo, no ei oo tullut turhan usein pidettyä yhteyttä. Hektinen elämä, kiireiset viimeiset nuoruusvuodet, sanon ja osoitan kädelläni vastakkaiseen suuntaan, josta tulin. 

Matka kämpälle sujuu mutkitta ja vaivattomasti. Meillä on paljon kerrottavaa puolin ja toisin. 

Ja lopulta tulemme siihen kohtaan keskustelua, jota olen osannut odottaa. 

- Oletko sä ollut tekemisissä Lilin kanssa? Matias kysyy, mutta ei katso tällä kertaa mua kohti. 

En vastaa heti. 

En kun jokainen sana, jonka kohta päästän suustani, saattaa paljastaa kaiken, eikä mulla ole juuri nyt varaa mokata mitään. 

- Olen mä tainnut muutamaan otteeseen kysellä, miten sillä menee, sanon ja tuijotan muka kiinnostuneena lokkeja, jotka ovat löytäneet roskakorista jotain syötävää. 

- Ja? Matias jatkaa. 

- Ei sen kummempaa, vastaan ja kohtaan kysyvänä toisen katseen. 

- Ai.. Matias sanoo ja olen näkevinäni sen kasvoilla jopa surua ennen kuin se kääntää katseensa pois.

Tunnen, miten sydämeni hakkaa rinnassani, joten yritän pitää ääneni vakaana, kun kysyn - Söitkö sä junassa mitään? Mietin, et pitäiskö tilata kämpälle jotain safkaa. 

- Oli mulla eväät mukana, mutta en saanut alas kuin yhden banaanin. 

Katson Matiasta silmät kurtussa, mutta se vain pudistelee päätään, jotta en kyselisi enempää. 

Enkä voi olla pohtimatta, mihin tämä kaikki liittyy.

Sä ikävöit Liliä. Eikö niin?

varjele kaikelta pahalta #61

Vihertävä peltoaukio jatkuu loputtomiin. Kuin olisi hetkeksi astunut kaupungin sykkeestä ja valojen väriloistosta satukirjan sivuille. Ehkä viereisen metsän reunassa sammaloituvassa mökissä on joskus ollut elämää, mutta juuri nyt, kurkiauran kohotessa taivaalle ja suurien siipien halkoessa ilmaa, metsä henkäilee sen ränsistyneiden ikkunalautojen raoista.

Kaikkialla on niin kaunista, että sattuu. Sattuu mieleen ja sydämeen. 

Ja huomaan huokaisevani, että olisipa Matias täällä. 

Tiedän, että se virnuilisi mulle, kun hehkuttaisin sille pumpulimaisia pilviä, jotka ovat kerääntyneet länteen. Että se nipistäisi mua käsivarresta, kun kysyisin - onko tää kaikki totta. 

Ja musta tuntuu hullulta, että mä olen nyt täällä jeerassa ihan yksin, eikä mulla ole hajuakaan, missä se menee tai mitä se tekee nykyään. 

Siitä on kohta puoli vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi. 

Puoli vuotta. 

Kokonaiset kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta ilman sitä pitämässä mua kädestä kiinni tai halaamassa, kun musta tuntuu, että koko maailma hajoaa mun edessä.

- Miten voin koskaan enää olla ehjä, olin kysynyt Jullelta, kun olimme puhuneet puhelimessa viikko sitten. 

- Lili, en mä usko, että kukaan voi koskaan olla tuollaisten kokemusten jälkeen täysin ehjä. Jokainen kokemus, joka on repinyt sydäntä auki, jättää jälkiä. Tärkeintä on se, että ymmärtää sen eron. Eron selviämisen ja elossa pysymisen välillä. Toisinaan riittää se, että kykenee elämään päivän, eikä tarvitse jaksaa muuta. Mutta kun pystyy aistimaan muutoksen ja ymmärtää, että tilanteet elävät koko ajan, on selviytyjä. Jokainen päivä voi muuttaa kaiken. Niin hyvällä kuin huonolla tavalla. Ja mä luulen tai oikeastaan tiedän, että sä selviät. Muista, että taivaan Isä pitää susta huolen, vaikka kaikki muu sun ympärillä tuntuis hajoavan. 

- Mutta kun mä en tiedä.. Julle, mä en tiedä, voiko meistä enää tulla mitään...

- Kyllä sä tiedät. Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.

Ja siinä seisoessani, keskellä huojuvaa heinikkoa, jonka latvat kurottelevat kohti auringon valoa, en tiedä, mitä se sellainen on tarkoittavinaan. Miten osata kuunnella sydäntä, joka on niin pitkään antanut ristiriitaisia viestejä.

Kunpa sä Matias olisit täällä ja kertoisit, ettet ole unohtanut mua. Että mulle on edelleen olemassa erityinen paikka sun sydämessä. 

Kyyneleet tahrivat paidan, mutta en jaksa välittää. Se vain kertoo siitä, että tunnen syvällä sisimmässäni kipua, joka muistuttaa siitä kaikesta hyvästä, jonka olen jättänyt taakseni. 

Ja ehkä. Jos viimein annan itselleni luvan tuntea sen kaiken, jota olen pitkään yrittänyt työntää kauemmaksi kehostani ja mielestäni, minunkin sydämessäni on tilaa oppia jälleen rakastamaan.

rakastaako hän minua

Olen räjähtää tästä kivusta, kun ääni toistaa kysymyksen yhä uudelleen pääni sisällä.

- oletko varma, että hän todella rakastaa sinua?

Ei. En ole. Vaikka joka kerta kun hän sanoo minua rakkaakseen, tunnen läikähdyksen mahanpohjassani ja sydämeni kiertyy kerälle onnellisuudesta.

Haluaisin, että hän olisi tässä. Että hän sanoisi minun riittävän tällaisena kuin olen. Että hän kertoisi ne samat asiat yhä vain, joiden vuoksi hän todella rakastui minuun.

Mutta välillämme on satoja kilometrejä. Emmekä ole nähneet toisiamme ikuisuuksiin. Ja jos näkisimme, en olisi edes varma tuntisinko häntä enää.