Muistatko kun

Käveltiin metsäpolkuja pitkin ja kerättiin mustikoita värikkäisiin kuppeihin. Istuttiin laiturilla ja välillä pulahdettiin uimaan. Soudeltiin traktorin kumirenkaalla ja hypittiin veneestä veteen. Ongittiin ja yritettiin saada ämpäriin kalanpoikasia. Katseltiin illalla auringonlaskua, ja syötiin makkaraa ja lettuja.

Muistatko, kun naurettiin illalla niin paljon, että mahaan sattui. Kuvattiin videoita, jotka jälkeenpäin hävetti. Juotiin teetä ja syötiin sämpylöitä. Soitettiin pianoa ja laulettiin niin lujaa, että ääni melkein lähti.

Muistatko, kun istuttiin sohvilla ja meitä paleli. Juteltiin ja naurettiin. Välillä soitettiin ja laulettiin. Oli oppitunteja ja lyhyitä taukoja. Vaellettiin metsässä ja katseltiin kauniita maisemia. Oli tyttöjen ilta. Naurettiin isosten sketseille ja säikähdettiin isäntää. Juostiin yömekot päällä toiseen soluun ja kerrottiin juttuja yömyöhään asti. Kirjoitettiin yhtenä iltana asioita toisista sydämiin. Laulettiin viimeisiä lauluja ja hyvästeltiin. 

Muistatko, kun oltiin päivä lapsia. Leikittiin pikkuautoilla ja käytiin keinumassa. Naurettiin pimeässä ja karattiin monta kertaa ulos. Oli vain niin hauskaa.

Muistatko, kun istuttiin vierekkäin sängyllä. Halasit minua ja silitit selkää. Kuuntelit, kun kerroin vaikeita asioita. Pysyit siinä vierellä niin kauan, että oli helmpompi olla.

Muistatko, kun soitin ja oli vaikea kertoa, että mikä oli. Silloinkin sinä kuuntelit. Sen puhelun jälkeen oli vain niin hyvä olla, että hymyilin niin kauan, kunnes alkoi sattua. 

Muistatko kaikkea muutakin. Niitä yhdessä vietettyjä hetkiä. Muistoja, joihin on aina yhtä ihana palata. Muistatko paljon sellaistakin, jota minä en muista. Teen tästä haasteen. Haastan siis kaikki tämän postauksen lukevat bloggaajat tekemään tämän. Kirjoita siis muistoja tälla tavalla, kuin minä tein ja laita tekstin otsikoksi-Muistatko kun. 

Kuule toive heikkojen

Kuule rukous, kuule huoli, kuule toive heikkojen. Anna ilon, anna toivon, olla vapaus ikuinen. Lupaa vastaus, lupaa rakkaus, anna onni iäinen.

Kipua. Ei toivoa missään. Ei elämän iloa. Ei haaveita tulevaisuudesta. Kuka toisi sen onnen? Rakkauden, joka saisi unohtamaan kaiken muun. Kuka ei jättäisi enää koskaan yksin? Kuka pysyisi vierellä silloinkin, kun kaikki tuntuisi vaikealta.

Laula, laula, pieni laulu. Itke ystäväni. Kuule murhe, kuule huoli, toive heikoimmankin. Lennän, lennän, luokses juuri. Autan heikoinpaakin. 

Työnnetty on vesille, tuo pieni purtemme. Kun aalto puskee veneeseen ja tuuli purjeisiin, mä tartun käteen ystävän ja mursky kaikkoaa. Kun yhdessä näin olemme, me heikot lapsoset. Tarvitsemme rohkeutta, toinen toistamme. On elämämme vaikeaa, kun myrskyt puhaltaa. Kaipaamme silloin tukea, jonkun ystävän. Kun yhdessä näin kuljemme, on matka helpompaa.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin. Elä kopio niitä!

Ajatuksia

Luottamus

on kuin hento kuiskaus

muutama tuuleen huudettu sana

ujo hymy puun takaa

Usko

on asioita, joiden uskoo olevan olemassa

luottamusta ja toivoa paremmasta

ristissä olevat kädet

Toivo

on odottamista

uskoa huomisesta

pieni kipinä sydämessä

Rakkaus

on kuin siiville nousemista

sydämen lepatusta

varmoja tunteita

(c) Matilda

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin. Ethän kopio niitä!

Erilaisuus on rikkaus

Puhuin tänään kaverin kanssa erilaisuudesta ja siitä, et miten paljon mä ainakin ajattelen mun ulkonäköä ja mulla on siitä jonkun verran paineita. Jotenki mä en ainakaan tällä hetkellä tykkää mun kiharoista, vaikka kaikki aina sanoo, et ihanat ja mäki haluisin tollaset. Sit mä haluisin kapeemmat jalat yms. Mun kaveri sit sano ihanasti -Ne kiharat on osa sua ja siks ne sopii sulle. Toiset yrittää tuuheuttaa hiuksia ja sä haluisit latteemmat.

Mun pitäis olla lukemassa bilsan kokeeseen, mut blogi vie ainakin vielä hetken voiton. Tosi monessa paikassa puhutaan ulkonäöstä, sen aiheuttamista paineista, anorektikoista ja siitä, et onko ite tyytyväinen omaan ulkonäköön. Mun kaveri sano myös, et on sellasia ihmisiä, jotka on sinut oman ulkonäkönsä kanssa, mutta silti ne saattaa ajatella, et mulla on esim hirveen leveet hartiat. Ne vaan antaa sen asian olla ja ei piä sitä huonona asiana. Mä haluaisin olla täysin tyytyväinen mun ulkonäköön, mutta mä tiiän, että en tuu koskaan olemaan. Näitten asioitten kanssa pitää vaan osata elää ja ymmärtää, et kaikki on täydellisiä just sellasina, ku ne on ja esim hiusten kiharuutta ei tarvi rueta suoristaa.

Mitä mieltä te ootte teiän ulkonäöstä ja ootteko koskaan ajatellu, et haluaisitteko, et teillä ois joku toisin?

Päivä, jolloin mikään ei onnistu

Hiljainen kellon raksutus kuuluu huoneessa. Siellä on pimeää, koska olen sulkenut sälekaihtimet ja painanut kaikkien valojen katkaisimet alas. Makaan viltin alla ja kuuntelen hiljaisuutta tyyny pään ympärille kiedottuna. Sitä särkee tuhottomasti. Ulkona aurinko paistaa kirkkaasti ja sen valo säteilee hangesta silmiin. Kaunis, lämmin ja iloa antava aurinkoko on minun päänsärkyni aiheuttaja.

Kun herään, laahustan keittiöön unisena. Jaloissani on jo hieman kulahtaneet aamutohvelit. Napsautan vedenkeittimen päälle ja nappaan kaapista keksipaketin. Äidinkielen kirjallisuustutkielma kummittelee mielessä. Milloin sitä muka jaksaisi tehdä. Vedenkeittimen kohina lakkaa, joten otan kaapista sen tutut nuuskamuikkusmukin ja kaadan kuumaa vettä siihen. Kaapin perältä löytyy sitruunainen yrttitee. Sekoittelen teepussia ajatuksissani kupissa ja käteni hahmottelee uutta maalausta ilmaan. Paljon värejä ja ihminen, joka istuu laiturin päässä ja katselee auringonlaskua. Se ihminen olen minä.

Puristan maalipurkeista viimeisimmätkin maalit paletille ja nappaan äidin pensseleistä muutaman. Äiti on taiteilija, minä vain pelkkä harrastaja. Yritän saada oikeita värejä, mutta taulu hukkuu vain värien sekamelskaan. Tuskastun, sillä tuntuu, että mikään ei onnistu. Ei tänään.

Illalla kömmin peiton alle ja mietin päivän tapahtumia. Harmittelen tauluani ja sitä, että en kerennyt ulos kuvaamaan. Mielessä pyörii paljon ajatuksia. Ei enää edes väsytä. Ikävä hiipii salakavalasti mieleen. Sitä tunnetta en osaa edes kuvailla. Muutama kyynel valuu hitaasti poskeani pitkin tyynylle. Painan silmät yhä vain tiukemmin kiinni ja yritän häivyttää ajatukseni. Lopulta utuinen mustuus leviää ympärilleni. Huone katoaa ja minä olen jo unessa.

Anna ystävä

Ahdistus suureni päivien kuluessa. Lakkasin puhumasta. Istuin yksin laiturilla ja katselin peilikuvaani vedestä. Rannassa pinta oli tyyni, mutta kauempana valtavat aallot paiskaantuivat kallioille. Olisipa joku, jolle kertoa. Joku, joka ymmärtäisi. Joku, joka vastaisi kysymyksiini, mutta oli vain hiljaisuus. Hiljaisuus, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Lopulta nousin. Kävelin takaisin kapeaa polkua pitkin ja astuin ovesta sisälle. Hapuilin pimeässä huoneeseeni ja kömmin peiton alle. Annoin kyynelten valua poskiani pitkin ja odotin, että nukahtaisin. Kuiskasin pimeyteen kaksi sanaa: "Anna ystävä."

Istuin auton takapenkillä ja katselin ikkunasta ulos. Aurinko laski hiljalleen puiden taakse ja sai puut hohtamaan punertavina. Ilma alkoi kylmetä ja ikkuna meni huuruun. Yhä uudelleen ja uudelleen käsi toisti saman liikkeen. Pyyhki varovaisesti ikkunan niin, että siitä taas näki. Jospa tuolla samalla liikkeellä olisi voinut pyyhkiä menneet pois, että olisin voinut aloittaa kaiken alusta.

Vaunu lipui hiljalleen auton perässä pellon laidalle. Nousin autosta ja katselin ympärilleni. Näin valkoisen kyltin, jossa luki A7. Kaivoin takintaskusta kartan ja tarkistin. Tiesin. Alue oli noin kilometrin päässä kentästä. Huomasin myös toisen kyltin. Siinä luki WC5. Sinne ainakin olisi lyhyt matka. Otin vaunun lokerosta hammastahnan-ja harjan. Kävelin kylmässä tuulessa vessalle ja yritin pysyä lämpimänä. Aukaisin yhden hanoista ja kosketin vettä sormellani. Se oli niin kylmää, että vetäisin käteni nopeasti pois. Pesin hampaat ja palasin takaisin vaunulle. Kuuntelin hiljaista kellon raksutusta ja lopulta nukahdin.

Tuntematon

Muistoissa elät pitkään. Toiveina kuiskaamme tuuleen. Pulloviesteinä lähetämme meren syliin. Kyyneleinä kuivaamme. Annamme tuulen, meren ja ilman kuljettaa, mutta emmehän silti halua unohtaa. Syksyn väreinä sinut muistamme. Keltaisena ja oranssina. Lehtinä, jotka putoavat hiljalleen. 

Tuli rätisi takassa ja katselin sitä hymy huulillani. Olin ylpeä siitä, että olin saanut sen taas kuntoon. Mökissä olisi ollut älyttömän kylmä, jos sitä ei olisi voinut lämmittää mitenkään. Aina silloin tällöin heitin muutaman muovimukin tai lautasen takkaan ja katselin, kun ne hitaasti muuttuivat mustaksi sohjoksi. Juhlat olivat loppuneet jo tunteja sitten. Niillä onnitteluilla, hymyillä ja haleilla, olisin voinut elää vaikka miten pitkään. Varsinkin erään onnittelu oli jäänyt mieleen. 

"Elise." Käännyin ympäri ja näin kauniit taivaansiniset silmät ja söpön hymyn. Pojalla oli ruskeat hiukset, jotka näyttivät auringon valossa kultaisilta. En ollut nähnyt häntä tätä aiemmin. Kukakohan hänet oli pyytänyt tänne mukaan. Kaikki muut olivat minun kutsumiani. "Onnea. Saanko halata?" Poika sanoi. Minä lupasin. Hän halasi ja pyöräytti muutaman kerran ilmassa. Nauroin vapautuneesti. Tähän ihmiseen minä haluaisin tutustua paremmin. "Kiitos", sain juuri ja juuri sanottua. Suljin silmäni aivan hetkeksi, ja kun avasin ne, hän oli poissa.