perjantai 3. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #31

Tilaan taksin ja jään odottelemaan sitä rappusille talon edustalle. Vedän sisälleni tuoksua keväästä. Nurmikko alkaa hiljalleen työntyä esiin mullan alta ja purojen suloinen solina kaikuu korviini. 
Kiitän kuskia kyydistä ja työnnyn raskaista puuovista sisälle hämärään. Vilkuilen hetken aikaa ympärilleni ja istahdan sitten baarijakkaralle tiskin eteen.
- Lili! 
Julia katselee mua hämmentyneenä, mutta pakottaa sitten hymyn huulilleen. 
- Miten sä täällä? Etkö sä sanonut, ettet juo enää? 
En jaksaisi vastata. 
Mikä oikeus muilla ihmisillä on kysellä jostain, mistä en jaksa juuri nyt puhua. 
- Saisinko mä sen tavallisen? kysyn hiljaa ja toivon, ettei Julia kysele enempää. 
Julia nyökkää ja kääntää sitten selkänsä minulle. Jään odottamaan juoman valmistumista ja tutkailen seinälle maalattua kuvaa, joka on ilmestynyt viime kerran jälkeen.
- Mitä tuo esittää? kysyn kiinnostuneena, kun Julia laskee juoman pöydälle eteeni. 
- En oikeastaan tiedä. Kai sen tarkoitus on saada ihminen itse tulkitsemaan sitä.
- Mitä sä sitten itse näet siinä? kysyn vielä, vaikka vaikuttaa siltä, ettei Julia ole yhtä innostunut asiasta kuin minä. 
- Kai se esittää kahta ihmistä, jotka ovat rakastuneita. Tosin toinen niistä pakenee jotain. Ehkä se pelkää menettävänsä rakastamansa ihmisen. 
Olen hiljaa. 
Julia vilkaisee minua muutaman kerran ja alkaa sitten pyyhkiä olemattomia muruja pöydältä. 
Vedän lasillisen muutamalla kulauksella kurkkuuni ja tuttu lämpö leviää sisälleni. Lasken setelin kassakoneen viereen ja pyydän Juliaa täyttämään lasini uudelleen. 
Neljännen kerran jälkeen Julia kieltäytyy. 
- Lili musta tuntuu, ettei tää ole nyt kovin järkevää. Sä et ikinä juo kahta enempää. Onko jotain tapahtunut? 
Kyyneleet purskahtavat silmiini ja alan täristä voimakkaasti. Julia kiertää tiskin toiselle puolelle ja kaappaa mut halaukseensa. 
Viimein. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen itku tyyntyy. Käteeni työnnetään tukku paperia, jolla pyyhin kyyneleiset kasvoni ja nenäni, joka on alkanut vuotamaan. 
Näytän varmaan kamalalta. 
- Lili sopiiko, jos mä tilaan sulle taksin? Pääsisit turvallisesti kotiin. 
Pudistan päätäni. 
- Mä en oikeastaan haluaisi mennä sinne. 
Julia katselee mua hetken aikaa ikään kuin arvioiden, kuinka pahassa jamassa olen. 
- No sä voit yöpyä mun luona. Sun täytyy tosin odottaa siihen asti, että mun työvuoro päättyy. Siihen on vielä tunti. 
Nyökkään kiitollisena ja vaivun sitten omiin ajatuksiini. 
- Suakin näkee. 
Tuttu rempseä ääni saa mut säpsähtämään hereille. Hetken aikaa olen ollut vaipuneena tiedottomuuteen ja haluaisin vain hävetä silmät päästäni. 
Julle istahtaa viereeni ja kurtistaa kulmiaan kohdatessaan katseeni. 
- Lili oletko sä kunnossa? 
Ääni on lempeä. Huoli kuultaa siitä, vaikka Julle yrittääkin häivyttää sen hymynsä alle. 
- En mä taida olla, sanon ja olen purskahtaa jälleen itkuun. 
Julle rutistaa mua kömpelösti. Kuulen sen voimakkaat, mutta tasaiset sydämenlyönnit ja saan kehoni viimein rauhoittumaan. 
- Kiitos, kuiskaan sillä en ole varma jaksaako ääneni enää kantaa. 
- Mitä jos mä vien sut himaan? se kysyy varovaisesti. Ikään kuin peläten, että menen rikki. Että hajoan sirpaleiksi sen edessä. 
- Mä en oikeastaan haluaisi mennä sinne... 
Julle tyytyy nyökkäämään. Sitten se näyttää hetken pohtivan jotain mielessään.
- Sä voit tulla mun luokse. Voit nukkua sohvalla, se sanoo ja hymyilee sitten. 
En ole ikinä käynyt Jullen luona. En edes tiedä missä se asuu. Ja vaikka tiedänkin sen taustat, musta tuntuu helpommalta mennä sen kuin Julian luokse. Onhan se sentään Matiaksen veli. Ja jos Matias luottaa siihen niin sitten luotan minäkin. 
- Jään sulle ikuisesti velkaa, sanon, kun painumme ovista ulos ja Julle etsiskelee katseellaan autoaan. 
- Mä sanoisin ennemmin, et mä olen tän sulle velkaa, se sanoo, ja jostain kumman syystä olen kuulevinani sen äänessä surua. 
Onkohan se jutellut Matiaksen kanssa meistä. 
En kuitenkaan kehtaa kysyä. 
Eihän Matiaksen asiat kuulu mulle. Ainakaan enää nykyään. 

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤