Vedenkeittimen kohina hiljenee ja se napsahtaa pois päältä. Pudotan villaviltin päältäni lattialle ja raahaudun keittiöön, jonka taso notkuu likaisista astioista. Tällä viikolla ei ole huvittanut juuri siivota, vaikka sisimmässäni tiedän, että puhdas kämppä voisi auttaa ajatuksia selkiytymään.
Kaadan höyryävän veden muumimukiin ja kaivelen kaapista pahvisen teepakkauksen, jossa on vielä yksi Viisasten Tee-pussi jäljellä. Liotan sitä hiljalleen kupissa edestakaisin ja katselen, miten vesi värjätyy oranssiksi. Sitten nostan pussin pois ja tiputan sen biojäteastiaan. Lasken vielä hetken kylmää vettä kuppiin ja hörppään sitten teetä, josta on tullut juuri sopivan lämpöistä. Ei enää polttavan kuumaa, mutta ei liian haaleaakaan.
Irrotan kännykän laturista ja avaan selaimesta klassisen Jouluradion. Asunnon täyttää surumieliset sävelet ja sanat, jotka tuntuvat sydämessä asti.
En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Tänään on aatonaatto ja näyttää pahasti siltä, että vietän joulua ensimmäistä kertaa yksin. Ajatus siitä nostaa tunteet pintaan, enkä voi olla toivomatta, että joulu olisi nopeammin ohi.
Lasken mukin pöydälle ja avaan viimein tiskikoneen, joka on täynnä puhtaita astioita. Nostelen ne oikeille paikoilleen kaappeihin ja täytän koneen likaisilla astioilla. Pesen vielä paistinpannun ja nostan sen kuivauskaapin hyllylle, jotta saan pyyhittyä tason puhtaaksi.
Painettuani pesukoneen käynnistysnappulaa, satun viimein vilkaisemaan kelloa tajutakseni, että olen juuri tehnyt suurimman siivouksen tässä kämpässä asuessani. Lattiat on imuroitu ja luututtu. Vessa pesty ja pölyt pyyhitty. Pesuhuoneen laatat ja jääkaappi pesty. Vain uuni odottaa omaa vuoroaan. Päätän kuitenkin jättää sen toiseen kertaan ja mennä suihkuun sillä siivoaminen on saanut mulle hien pintaan.
Riisun vaatteet pyykkikoriin ja väännän hanan kuumalle. Annan veden valua kehoani pitkin ja nautin lämmöstä, joka on kuin lempeä halaus siinä hetkessä.
Puristaessani viimein enimmät vedet hiuksistani ja kääriytyessäni pehmoiseen pyyhkeeseen, päätän, että menen käymään äidin ja isän haudalla. Tänään siellä saa luultavasti olla enemmän rauhassa, kun ihmisiä on vähemmän liikkeellä.
Odotellessani hissiä kuulen jonkun nousevan portaita. Käännähdän katsomaan tulijaa, joka sattuu olemaan naapurihuoneistossa asuva iäkkäämpi rouva koiransa kanssa. Hissin ovet aukeavat ja astun eteenpäin tajutakseni vain hetki sen jälkeen, että olen juuri törmännyt johonkin kiinteään. Nostan posket punoittaen katseeni ylös hämmentyäkseni tilanteesta vain entisestään.
- Tässä kerroksessa ei taidakaan päästä ulos, miehen hyväntuulinen ääni sanoo.
Peräännyn pari askelta taaksepäin ja annan toiselle tilaa tulla vielä entistä ahtaammalta tuntuvasta hissikopista pois.
- Jos mä olisin kiertänyt kaupan kautta, olisit kerennyt livistää.
Hetken tuntuu siltä kuin maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mulla on outo olo, eikä rinnassani hakkaava sydän yhtään helpota tilannetta. Joudun puremaan huulta, jotta en sanoisi jotakin sellaista, mitä katuisin vielä myöhemmin.
Tähän päivään asti olen uskotellut, että kaikki se mitä tapahtui talvisella vaellusreissulla, oli vain mielen myllerrystä siitä, että tiesin mun ja Matiaksen suhteen pian päättyvän.
- Lili, mä olen huolissaan susta...
Sanat iskevät tajuntaan niin nopeasti, että saan ravisteltua kaikki ne epämääräiset ajatukset pois.
- Ei sun tarvitse olla, sanon hiljaa sillä pelkään purskahtavani itkuun.
Kaikista niistä ihmisistä, joita mun ei nyt kannattaisi tavata, yksi seisoo edessäni.
Julle katsoo mua tutkaileva ilme kasvoillaan niin kuin se pystyisi näkemään jotain sellaista, mitä mun päässä sillä hetkellä liikkuu.
- Mä olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että kaikkea mitä sun suusta ensimmäisenä tulee, ei kannata uskoa. Sulla on paha tapa välttää sanomasta niitä asioita, joita luulet muiden olevan haluamatta kuulla.
En tiedä mitä vastata, joten pelaan itselleni hetken aikaa kaivamalla kämpän avaimen taskusta ja johdattamalla Juliuksen perässäni asuntoon.
Potkin kengät jalasta ja tungen toppatakin roikkumaan henkarissa muiden takkien sekaan. Vedän vessan oven perässäni kiinni ja nojaan käsilläni lavuaariin, jonka yläpuolella olevasta peilistä näkyy totaalisesti hukassa olevan ihmisen kasvot.
Miksi elämän pitää hetkittäin olla niin epämääräistä ja vaikeaa. On kuin sisälläni olisi solmu, joka on vedetty niin tiukalle, ettei sitä saa mitenkään auki tai ainakaan mulla ei ole voimia siihen.
Huuhtelen kasvot jääkylmällä vedellä ja kuivaan ne pyyhkeeseen, joka roikkuu seinällä olevasta naulakosta.
Hengitä, huomaan kuiskaavani itselleni ennen kuin avaan oven ja kohtaan sen takana odottavan keskustelun.
Julle seisoskelee selin parvekkeelle vievän oven edessä ja katselee ikkunasta ulos. Ulkona on alkanut hämärtää ja pihaa valaisee enää vain siellä täällä olevien katuvalojen hohde.
- Tulitko sä muistuttamaan mua siitä, että mä olen satuttanut Matiasta? kysyn Jullen harteikkaalta selältä.
Se huokaisee raskaasti ja näen miten sen silmät painuvat kiinni.
- En...
Sen ääni on hiljainen ja soinnuton. Ja vaikka mä kuinka yritän rauhoittaa itseäni, en pysty siihen.
Julle ei vilkaisekaan mua jatkaessaan - Mä en oikeastaan tullut Matiaksen takia.
Hämmennyn. Mulla ei ole hajuakaan mihin tämä keskustelu on menossa.
- Mulla on just nyt aika paha olla, että jos aiot syyttää mua jostakin mitä mä olen mennyt tekemään, en ehkä kestä kuulla sitä romahtamatta, ja mä en jaksaisi millään enää itkeä, sanon sille tuijotellessani samalla sen kasvoja, joiden peilikuva heijastuu ikkunasta.
Julle räpyttää silmiään kääntyessään katsomaan mua kohti. Sen olemuksessa on jotain niin haavoittuvaista, että kadun sanoneeni sille mitään.
- Lili, mulla ei ole koskaan ollut tarvetta tuomita sua. Jos tässä pitäisi jotakuta ihmistä jostakin syyttää, se olisin minä. Jo pidempään musta on tuntunut, että antsaitsisin sen ilman muuta.
Jullen ääni on särkyä. Se tekee niin kipeää, että tunnen kyynelten polttelevan silmäkulmia.
- Älä sano noin, pyydän siltä hiljaa.
Julle ottaa askeleen lähemmäksi ja katsoo mua suoraan silmiin.
- Tiedän, että kadun tätä kohta, mutta mun pää hajoaa, jos en sano suoraan, mitä mä oikein ajattelen...
Se pitää hetken tauon ja jatkaa sitten - Viime kuukausina mä olen kipuillut yhden asian kanssa. Päätin, että pitää vaan kestää, vaikka sydämeen on sattunut niin paljon, etten ole koskaan aiemmin elämässä kokenut sellaista tuskaa. Mä olen yrittänyt olla hyvä veli ja hyvä ystävä. Yrittänyt olla onnellinen toisten puolesta ja toitottaa itselleni, että joskus niitä asioita, joita kaipaa eniten, ei voi saada, mutta pikkuhiljaa mä olen tajunnut, etten pysty suhtautumaan samalla tavalla ja se jos joku tekee mulle ihan hirveän olon. Musta tuntuu, että mä olen niin paha, ettei tämän pahempaa varmaan olekaan. Mä en ois koskaan uskonut, että joudun sanomaan tämän sulle, mutta Lili mä en voi enää nähdä sua. En enää kaiken tämän jälkeen. Se ei olis reilua sua, eikä Matiasta kohtaan.
Lamaannun paikoilleni, kun Julle lopettaa, ja näen sen silmien väreilevän kyynelistä.
Seisomme siinä vain askeleen päässä toisistamme, emmekä kumpikaan kykene sanomaan sanaakaan. Annan katseeni kohdata Jullen katseen, jonka eteen tuntuu kasautuvan kerros kerrokselta muuri. Se yrittää sulkea mut pois, mutta yritän vielä kerran saada siltä vastauksen kysymykseen, joka pyörii mielessäni.
Mistä asti? kysyn siltä äänettömästi.
Se räpyttää kerran silmiään ennen kuin antaa muurin hetkeksi kadota.
Alusta.
