varjele kaikelta pahalta #113 (Julle)

En muista koskaan jonottaneeni pitsaa näin kaukaa, mutta ehkä elämäni ensimmäistä kertaa se ei haittaa sitten ihan yhtään. Ei, kun voin sen koko ajan viettää ihmisen kanssa, jonka pelkäsin jo menettäneeni oman toimintani vuoksi. Enkä tiedä paljonko meillä on aikaa. Paljonko mulla on aikaa olla sen kanssa. Jokainen minuutti tuntuu tärkeämmältä kuin mikään pitkiin aikoihin.

- Äh.. Nuo pitsat näyttää jotenkin super pieniltä viime vuoteen verrattuna, Lili sanoo bongatessaan jonkun ohikulkijan pitsalaatikko kädessään. 

- Pitää varmaan vetää kaks, että saa mahat täyteen, sanon, kun teen saman havainnon.

Lili on niin lähellä, että sen käsivarsi hipaisee omaani vähän väliä, ja vaikka voisin ihan hyvin siirtyä, kehoni on jämähtänyt paikoilleen. Jokainen pienikin kosketus lähettää sähkövirran lävitseni ja joudun väkisin pitelemään käsiäni aisoissa, jotta en vetäisi tuota kesäniityltä tuoksuvaa hentorakenteista naista syliini.

Lakkaa olemasta ääliö.

Lili tarvitsee aikaa, ja vaikka se tekee pirun kipeää, en halua pilata tätä. Tätä jotain, jonka kumpikin on edes jollakin tapaa myöntänyt olevan olemassa. 

- Missä sä nykyään asut? 

Kysymys saa mut keskittymään taas olennaiseen. 

- Töölössä. En osannut lähteä sieltä minnekään, vastaan ja pudistelen nauraen olkapäitäni.

Lili hymyilee. Se on se hymy, joka saa sen kasvot hehkumaan. Ja hetken ajan unohdan miten hengitetään.

Kasaa itsesi ja ole ihmisiksi.

Mutta sellainen vaikutus Lilillä on muhun. Olen yhtä sekaisin kuin mummolan seinäkello, jonka käki pahimmillaan kukkui kymmenen minuutin välein. Ja musta tuntuu, että tästä ei ole kuin suunta alaspäin. 

- No entä oletko sä vielä sairaslomalla?

- Joo, vielä elokuun loppuun, vaikka pelkään, että onko sekään tarpeeksi.

Edessä seissyt nuorisoporukka kävelee eteenpäin, joten otamme välin kiinni.

- Tiedätkö sä vielä, että mitä sen jälkeen? Palaatko töihin?

- Saa nähdä. En oo jaksanut miettiä niin pitkälle. Kyllä kai ne siellä odottaa, että menisin, mutta mä en tiedä yhtään onko musta enää siihen hommaan, sanon ja jatkan sitten - Mitä sä itse meinasit syksyllä?

Lili menee hiljaiseksi. Ei sillä tavalla, että en olisi saanut kysyä vaan sillä tavalla, että sen ei tekisi mieli vastata rehellisesti. 

- Ei kai ne ole pistämässä sua pois? kysyn, kun muistan sen aiemmin keväällä puhuneen yt-neuvotteluista.  

Se pudistaa päätään. 

- Ei. Sen sijaan ne ehdotti mulle siirtoa. 

Se kääntää katseensa pois. Kuin ei kestäisi katsoa mun reaktiota. 

- Siirtoa minne? kysyn, kun paniikki alkaa velloa sisälläni. 

Lili tuijottelee kaikkialle muualle kuin muhun. Pelkään sen vastausta, enkä enää tiedä haluanko edes kuulla sitä. 

- Ouluun. Siellä kuulemma kipeästi tarvittaisiin lisää osaajia ja mä olen pomon mukaan meidän työporukan ykkösehdotus.  

Kaikista maailman paikoista. Ouluun. Sinne ei aja iltaseltaan, ei edes yhden yön vuoksi. Olen musertua sen tiedon alle. Näinkö lyhyen aikaa sain pitää toisen lähelläni. Olisiko kaikki ohi jo ennen kuin mikään  kerkesi edes alkaakaan. 

- No mitä sä vastasit sille? Otitko paikan vastaan? kysyn ja heitän rukouksen mielessäni, että vastaus olisi kieltävä.

- Kiitin luottamuksesta ja kerroin, että se merkitsee mulle paljon, mutta että mun kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset asuu täällä niin en ole valmis lähtemään uudelle paikkakunnalle.

Painan pään käsiäni vasten ja huokaisen syvään.

- Mä olisin ollut murheen murtama, jos olisit lähtenyt, sanon ja tarkoitan sitä todella.

- Elä huoli. Sä et pääse musta enää eroon ihan helpolla, Lili sanoo ja hymyilee surumielisesti.

Kun saamme lämpimät pitsalaatikot käteemme, suuntaamme yhteisestä sopimuksesta pois kentältä, kohti metsää, jossa puolijoukkuetelttaa ympäröi muut sinne tänne pystytetyt teltat.

- Mennäänkö sisälle. Siellä ei ole nyt muita? kysyn, kun olen vilkaissut teltan liepeiden välistä tyhjänä ammottavaan telttaan.

Lili nyökkää ja kömpii sitten perässäni sisälle, jossa toinen reuna on täyttynyt vieri vieressä olevista telttapatjoista ja makuupusseista, ja toisessa reunassa on läjässä epämääräinen kasa eri kokoisia rinkkoja, pussukoita ja nyssyköitä. 

Istun omalle telttapatjalleni ja nojaan sitten telttakangasta vasten samalla, kun alan syödä jo hitusen jäähtynyttä pitsaa. Lili istuu viereen. Niin lähelle, että voisin koskettaa sen kasvoja, mutta väliimme jää kuitenkin sen verran tilaa, ettei vahinkokosketus ole mahdollista. 

- Musta tuntuu, että mulle jää nälkä vielä näidenkin jälkeen, se sanoo ja laskee tyhjän pakkauksen maahan ennen kuin haukkaa toisesta pitsastaan. 

- Ihan mahdollista. Onneksi mulla on täällä evästä sullekin asti, sanon ja tajuan, että se on mahdollista ymmärtää myös eri tavalla kuin olen tarkoittanut. 

- Tai siis että, voin kaivella leipätarvikkeita, jos tarvii. 

- Enköhän mä pärjää. Mutta kiitos, Lili sanoo ja sen liike pysähtyy äkisti. 

- Mitä sä mietit? kysyn, kun se näyttää siltä, että saattaa kohta kerätä kimpsut ja kampsut ja painella kiireellä teltasta ulos. 

Se katselee ympärilleen, osoittaa sitten keltaista rinkkaa mun oikealla puolella ja kysyy - Nukkuuko Matias täällä?

Hätkähdän. 

- Ei. Se on mun rinkka. Saatiin molemmat samanlaiset äidiltä ja isältä joululahjaksi. Tai no käytännössähän ne on äidiltä, koska isä ei koskaan vaivaudu kaupoille. 

Lilin levottomuus kuitenkin jää. 

- Sä et ilmeisesti haluais törmätä siihen? kysyn lopulta.

- Ei, kun... Mä oon nyt aika hukassa mun ajatusten ja tunteiden kans. En tiedä osaisinko mä olla mitenkään päin, jos se ilmestyisi tänne. Pelkään, että miten se reagoisi... 

Lili jättää lauseen kesken, mutta täydennän sen loppuun sen puolesta.

- Meihin. 

- Niin... 

Se on hetken hiljaa, kunnes - Julle.. Mä en haluais satuttaa sitä. 

En pysty olla hipaisematta sen kättä. Se tulee niin huomaamatta, että melkein säikähdän omaa reaktiotani.

- Sä et ilmeisesti ole vielä kuullut?

- Kuullut mitä? se kysyy samalla, kun koskettaa omalla kädellään kohtaa, jota käteni on juuri koskettanut. 

- Että se on alkanut seurustelemaan. 

Lili nostaa katseensa muhun. Se siristää silmiään hämmentyneenä. 

- Kenen kanssa?

Pudistan päätäni.

- Sä et halua tietää, sanon ja antaisin melkein mitä vain, että mun ei tarvitsisi olla se, jolta Lili saa sen tiedon. 

- No? En mä jaksa arvailla...

- Aadan, sanon ja odotan ahdistuneena Lilin suhtautumista uutiseen. 

- Huijaat, se sanoo ja katselee mua kuin alkaisin kohta nauraa ja kertoisin heittäneeni läppää. 

- En huijaa. Ihan tosi juttu. Olin yhtä järkyttynyt kuin sä, kun Matias kertoi. En oo vielä uskaltanut kertoa Severille. Se tulee murtumaan, sanon ja huokaisen jälleen kerran syvään. 

Lilin silmiin kohoaa kyyneleet. Lasken kesken jääneen pitsan jalkojeni viereen ja pyyhin peukalollani  sen kyyneleet pois. Lili tarttuu ranteestani kiinni, kun olen siirtämässä kättäni pois.

- Älä, se sanoo ja sen ääni on murtua.

Katson sitä kysyvästi.

- Voitko sä pitää musta kiinni? se kysyy hiljaa ja päästää sitten kädestäni irti.

Katselen sen surun täyttämiä silmiä ja mietin, ettei pitäisi. Se on kuin leikkisi tulella ja se jos jokin, on hyvin vaarallista puuhaa. Mutta en kykene kieltäytymään. Itsehillintäni ei riitä siihen. Nostan käden jälleen Lilin kasvoille ja siirrän silmille valuneen kiharan korvan taakse. Sitten otan sen käden kämmenieni väliin ja toivon, että häilyvän ohuet rajat kestäisivät vielä. Kestäisivät kaiken sen tunteiden  myrskyn, jota olen pitkään tukahduttanut sisälläni. Ja toivon myös, että vielä joskus tulisi sellainen päivä, ettei mun tarvitsisi enää pelätä sisälläni kytevää roihua ja sen valloilleen pääsemistä.

varjele kaikelta pahalta #112

Valkoinen kontti näkyy isonteltan takana. Tänä kesänä se on sijoitettu vähän sivummalle sakastista, jonka luona olevan aidan tällä puolella seisoskelee muutama pappi liperit kaulassa ja musta puku päällään. Hidastan vauhtia ja yritän näyttää siltä kuin olisin vain ohikulkumatkalla, mutta en voi olla vilkuilematta näkyykö kontin lähistöllä ketään. Ja sitten nurkan takaa astelee tuttu hahmo. Auringon paahtamat ja tuulen tuivertamat hiukset. Käsivarsien päivettynyt iho ja katse, joka on suunnattu suoraan mua kohti. Nieleksyttää. Mahan pohjalle on laskeutunut ontto tunne. En voi perääntyä. En esittää, etten ollut tulossa tähän suuntaan tarkoituksella. Annan jalkojen jumittua paikoilleen ja toivon koko sydämestäni, että selviän tästä kaikesta tulevasta hengissä.

Toisen katse pyyhkäisee mut hitaasti päästä varpaisiin. Näen miten aataminomena liikahtaa hitusen. Olen melko varma, että mun ei uskottu tulevan. Tälläkään kertaa. En olisi varmaan itsekään uskonut sitä. En ainakaan ennen tätä iltaa ja silti mä olen täällä. Vaikka en edes tiedä miksi.

- Lili...

En saa vastattua siihen mitään. Tuntuu kuin näkymättömät kädet puristaisivat molemmin puolin kurkkuani.

Julle kallistaa päänsä ja huokaisee syvään.

- Mulla on ikävä niitä suviksia, kun hengattiin yhdessä.

Hätkähdän ja seuraan pettyneenä, kun sydämeni alkaa lyömään rinnassani vimmatusti. Ihan kuin tässä ei olisi ollut jo muutenkin tukala olla.

Rauhoitu... Ei sulla ole lupaa reagoida noin.

Mietin hetken, että onko siitä enemmän haittaa, meille molemmille, jos olen rehellinen, ennen kuin vastaan.

- Usko tai älä, niin mullakin...

Julle hymyilee surumielisesti.

- Mä en tiennyt kenet tapaisin. Mulla ei ollut sun uutta numeroa, sanon syyttävän kuuloisesti, vaikka kuinka yritän pitää sen pois äänestäni.

- Tiedän.. Mä en ole kovin hyvä pitämään yhteyttä keneenkään puhelimitse. En myöskään ollut tajunnut tallentaa kenenkään puhelinnumeroita pilveen niin suurinosa piti pyydellä sieltä täältä. Osaa mulla ei ole vieläkään. Entinen puhelinhan jäi jonnekin Espanjan kamaralle. En koskaan saanut sitä takaisin.

Tekisi mieli pyytää anteeksi, mutta en saa sitä sanottua. Sen sijaan kaivan repusta rypistyneen kirjekuoren ja vilautan sitä Jullelle.

- Mä sain tän Severiltä.

Julle vaikuttaa yllättyneeltä.

- Ai.. Mä luulin, että se onnistui hukkaamaan sen totaalisesti.

- Niin Severikin sanoi, mutta selkeästi se ei sitten pitänytkään paikkaansa, kun tää on nyt mulla.

- Aiotko sä avata sitä? Julle kysyy, haroo toisella kädellä niskassa lepääviä hiuksiaan ja jatkaa sitten - Ei siinä, että sun tarvitsisi. Ymmärrän kyllä, jos et halua.

- Milloin sä olet kirjoittanut tän? kysyn ja jätän tarkoituksella vastaamatta sen kysymykseen.

- Vähän ennen Espanjaan menoa. Ihan vaan kaiken varalta. Jos en oliskaan saanut mahdollisuutta olla sanomassa niitä asioita kasvotusten.

Se kääntää pään pois ja löisin vaikka kymmenestä eurosta vetoa, että se on herkistynyt.

Revin kirjekuoren auki ja otan taitellun paperiarkin esiin. Käsiala on niin pientä ja kaunista.

- Mä en tiennyt, että sulla on näin hyvä käsiala, sanon, vaikka se tuntuu vähän turhalta huomiolta tässä kohtaa.

- Alakoulun ope Maikki vaati, että jokainen sen luokalla oppii kirjoittamaan niin, että siitä saa selvää ja että sitä kelpaisi esitellä vaikka tasavallan presidentille, Julle sanoo huvittuneena.

Laitan sormet refleksin omaisesti ikään kuin kameraksi, jotta voin tallettaa sen hetken ikuisesti mieleeni. Siinä, hetken Jullen kasvoilla vilahtaneessa hymyssä on jotain, joka vetää polvet veteläksi ja saa sydämen lepattamaan vaarallisen lujaa.

Kun alan lukea ensimmäistä riviä, kuulen Jullen hengittävän kerran oikein syvään sisään ja ulos.

Jumalan terve Lili! Jos ja kun oot saanut tämän kirjeen käsiisi, saatan olla parhaillaan jo poissa maisemista. Ehkä jopa pidemmän aikaa. Juuri nyt tuntuu, että tarvitsen tilaa omille ajatuksille. Viime aikoina on tuullut vähän turhan lujaa. Ei siis kirjaimellisesti, mutta mun täytyy saada etäisyyttä, jotta voin jotenkin saada pään ja sitä kautta ajatukset selkiytymään. En tiedä kuinka kauan se tulee viemään aikaa, mutta oon varannut menopaluun sijaan vain menolipun. En siis vielä tiedä koska palaan. Aina on tietenkin sekin mahdollisuus, että elämä kuljettaa muualle ja koti-Suomi onkin enää kaukainen hatara muistikuva, jolle antaa luvan muistutella olemassaolostaan vain läheisten joulukorttien vastaanottamisen verran.

Mun ei alunperin pitänyt kirjoittaa sulle lainkaan. Jotenkin sain sellaisen ajatuksen päähän, että se olisi ihan turhaa. Luultavasti sä et edes haluaisi lukea koko kirjettä ja olisit vaan vihainen mulle, etten edes hyvästellyt. En muista oonko koskaan maininnut asiasta, mut mä vihaan hyvästejä. En siis niitä perus jokaviikkoisia iltakylien jälkeisiä hyvästelyjä, kun käydään jokaisessa huoneessa erikseen huikkaamassa ihmisille Jumalan rauhat, mutta niitä hyvästelyjä, kun toinen tulee saattamaan lentokentälle ja sitten katsotaan hetken toisia silmiin ennen kuin halataan. Ja sitten toinen toivoo, ettei se toinen lähtisi lainkaan, ja se lähtijä toivoo, ettei sen tarvitsisi lähteä ainakaan yksin. Se tuntuu jotenkin liian lopulliselta, enkä mä vaan kykene sellaiseen. Saattaisin pahimmassa tapauksessa perua koko lähdön ja nyt se ei ole mun kannalta paras ratkaisu. Ymmärrät siis ehkä edes hiukan, miksi en jättänyt sulle hyvästejä tai edes kertonut lähteväni. Olisin sekoittanut oman pään vielä enemmän ja pahimmassa tapauksessa siihen päälle sunkin pään. Tiedän, ettei sulla ole juuri nyt helppoa, enkä haluaisi tehdä sun elämästä yhtään sen vaikeampaa. Yritän toitottaa itselleni, että teen tän meidän molempien vuoksi. Eihän sitä tiedä, jos tämä on uusi alku kummallekin. Ikään kuin puhdas pöytä, jonka saa luoda uudelleen ilman niitä kaikkia kipeitä muistoja ja kokemuksia. Vaikka ihan itsekkäistä syistä toivon, ettet sä haluaisi unohtaa ihan kaikkea.

Nostan katseen paperista ja nieleskelen kyyneleitä. Julle on kääntynyt osittain musta pois päin, joten en näe kunnolla sen kasvoja.

On niin paljon kaikkea mitä haluaisin sanoa ja toisaalta liian vähän taitoa kertoa niitä. Oon kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen erityisen kiitollinen niistä meidän ensimmäisistä tutustumishetkistä. Siitä, miten sydän auki otit mut sun elämään, vaikka moni muu ei ollut siihen valmis. Kukapa olisi halunnut entisen huumeidenkäyttäjän, joka on edelleen vähän rappiolla, osaksi niiden ystäväporukkaa. Annoit mulle mahdollisuuden näyttää, kuka mä oon kaikkien niiden taustojen alla. Ehkä juuri siksi mä en koskaan osannut pitää sua itsestäänselvyytenä. Olit ihmissuhde, jota halusin vaalia ja josta halusin pitää lujasti kiinni. Mutta sitten mennäänkin siihen kohtaan, kun jouduinkin päästämään susta irti. Tiedät kyllä mitä mä tarkoitan. Yritin antaa sulle tilaa elää sun omaa elämää. Enhän voinut enää jakaa niin paljon arkea sun kanssa. Vaikutit onnelliselta. Onnellisemmalta kuin olit koskaan meidän tutustumisen aikana ollut. Ja se teki niin kipeää, että välillä pelkäsin, etten enää kestäisi katsoa sitä vierestä. Sitten sun sydän särkyi. En halunnut olla se, joka korjaa sut. Sun piti itse tehdä se matka. Lupasin itselleni, että pitäisin välimatkaa, ettei muhun sattuisi yhtään sen enempää, jos tulisikin joku, joka saisi taas sun silmät loistamaan kirkkaammin.

Joudun pyyhkimään kyyneliä, että näen lukea. Laitan hetkeksi silmät kiinni ja tunnen, miten keho on alkanut täristä. Ei sellaista tärinää, että saan kohta paniikkikohtauksen vaan sellaista, että sydän on kohta vereslihalla surusta ja kaipauksesta. Miten voi tehdä niin paljon mieli rutistaa tuota vieressä seisovaa tyyppiä, joka on vuodattanut tuon kaiken kädessäni olevaan paperiin, ja samaan aikaan tiedän, etten voi tehdä niin. En tässä. En juuri nyt.

Ja niinhän siinä lopulta kävi. Löysit onnen, jonka piti olla koko elämän mittainen päätesatama. Aloin pelätä tosissaan, että musta ei olisi enää ystäväksi. Ei edes saattomieheksi. Olin niin hajalla, enkä voinut kertoa siitä kenellekään. Yritin tukahduttaa ne kaikki olot ja tuntemukset. Päädyin liian lähelle sitä rajaa, jossa olin entisessä elämässäni ollut. Kun tekee mieli turruttaa pää ja keho kaikesta. En osannut käsitellä niitä tunteita, joita koin. Ei kukaan ollut koskaan opettanut mulle mitään tunnetaitoja tai sitä, että niitä voi helpottaa muillakin keinoilla kuin päihteillä.

Purskahdan niin kovaan itkuun, että mun on pakko kyykistyä ja painaa pää käsien taakse piiloon katseilta. Kuulen askelten tulevan ihan viereen. Sitten housujen kahinaa, kun Julle kyykistyy mun vasemmalle puolelle.

- Pärjäätkö? se kysyy ja yritän itkun seasta nyökätä sille.

- Oon pahoillani, jos se on mun syy, että sä itket... se sanoo ja kuulostaa kuin sen ääni olisi lähellä särkyä.

Kun pahin itkunpuuska menee ohi, kuivaan poskille valuneet kyyneleet paidan hihaan ja nousen huterin jaloin ylös.

- Mä luen tän vielä loppuun.

- Ei mitään kiirettä. Kyllä mä jaksan odottaa.

Sen talven vaellusreissun aikana, kun valvottiin keskellä yötä kamiinan loimussa, aistin ensimmäistä kertaa, että kaikki ei enää ollutkaan sulle selvää. Kysyit neuvoja, joihin mulla ei ollut antaa vastauksia. Ei ainakaan sellaisia, joita olisit siinä hetkessä kyennyt vastaanottamaan. Yritin uskoa, että kyllä taivaan Isä tietää mitä täällä tapahtuu ja johdattaa jokaista meistä oikeille poluille. Mutta kaikesta huolimatta kuukausien aikana me alettiin vaan henkisesti etääntymään. Voin myöntää, että pelkäsin. Pelkäsin, ettei mulla ollut lupa tuntea niin kuin tunsin. Ettei mulla ollut lupaa haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta tai edes sun saman suuntaisista tunteista. Siksi tuntuu helpommalta lähteä. Kai mä toivon, että pitkä etäisyys auttaa. Ettei tarvitse jatkuvasti kärsiä sydänsuruja ja loputonta kaipausta sun lähelle. Muista pitää itsestäsi huolta. Jumalan rauhan terveisin, Julle.

PS... Otin vihdoin sen sun vinkkaaman surffaripermiksen. Kuoressa todistusaineistoa siitä.

Raotan kirjekuorta ja löydän passiin laitettavan irtokuvan, jossa Jullen olkapäille ylettyvät hiukset on rennon näköisillä laineilla. Juuri sopivan kiharat. Niin, että näyttää kuin ne olisivat suolavedessä uitetut ja sitten auringon kuivaamana alkaneet elää omaa elämäänsä. Julle näyttää kuvassa niin hyvältä, että hetkeksi kadonneet perhoset alkavat taas lennellä mahanpohjalla.

- Voidaanko kävellä? kysyn, kun saan vihdoin Jullen huomion.

Se nyökkää ja lähtee taivaltamaan kohti tietä, jolle on levitetty suuri määrä haketta. Kävelemme pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa. Koitan kasata ajatuksia, joita kirje ja tämä yllättävä kohtaaminen on tuonut tullessaan.

- Ajattelitko ihan vakavissaan, että et enää palaa Suomeen? kysyn alkuun, kun en halua heti mennä syvään päähän.

- Joo ja en. Silloin tuntu, et voisin olla siellä pitkään. Sitä en tiennyt, et jos joskus tuliskin pakottava tarve palata, pystyisinkö olla palaamatta.

- Mikä sellainen syy olisi voinut olla?

Julle vilkaisee mua ja katsoo sitten poispäin.

- Sinä.

Ihan kuin sydän jättäisi lyönnin välistä. Olen niin häkeltynyt, etten tiedä miten päin olisin.

- Miksi minä? kysyn hiljaa. Aivan kuin varmistaakseeni olenko kuullut oikein.

Julle pysähtyy niin äkisti, että olen törmätä siihen.

- Lili... Et kai sä tosissasi kysy tuota?

- Kysyn, kun mä en ymmärrä, että miksi...

Jullen käsi hipaisee mun kyynärvartta. Se on niin huomaamaton kosketus, että se saattaa hyvinkin olla vahinko, mutta siihen kohtaan ihoa jää viipyilemään lämpö.

- Mä kuvittelin, että se olis ollut aika ilmeistä, se sanoo ja pudistelee päätään kuin ei voisi uskoa, etten voi millään tajuta kerrasta mitä se hakee takaa.

- Selitä niin mä ymmärrän, pyydän siltä.

- Nyt mä alan jo itse epäillä olenko mä kuvitellut kaiken mitä meidän välillä on tapahtunut, se sanoo ihan liian hiljaisella äänellä.

Kerään rohkeuteni ja sanon sitten - En mä usko, että sä olet kuvitellut mitään.

Julle nyppii heinän pätkiä verkkoaidan vierestä. Sen olemus on levoton. Yhtä levoton kuin miltä mun sisällä tuntuu.

- Saanko mä kysyä suoraan?

Olen jähmettynyt katsomaan sen silmiä, joissa auringon valo ja tuulen tuivertamien heinien varjot leikkivät parhaillaan.

- Kysy vaan, vastaan. En tiedä yhtään mitä odottaa.

- Mitä sä mietit silloin yöllä siellä autiotuvassa, kun meistä kumpikaan ei saanut unta?

Nielaisen.

- Että olen tehnyt ehkä elämäni suurimman virheen.

Huokaisen syvään ja siirrän silmille valuneet kiharat korvan taakse saadakseni lisää aikaa järjestellä ajatuksia.

- Tajusin, että kaikki se mitä olin koskaan mun tulevaisuudelta halunnut oli mun nenän edessä ja silti mä en ollut nähnyt sitä. En mä halunnut parisuhdetta, joka mulla sillä hetkellä oli. Mä olin menossa naimisiin ihan vääristä syistä. Pelkäsin niin paljon olla yksin, että tuntui turvalliselta ajatella jakavansa elämä toisen ihmisen kanssa, joka välitti musta niin paljon. Mutta jossain siellä mun sisimmässä oli ajatus, ettei se mitä mä tunsin, ollut nähnytkään rakkautta. Ei edes enää syvää ihastumista vaan se oli muuttunut ystävyydeksi, jonka sokeasti uskoin riittävän. En vaan uskaltanut olla rehellinen itselleni, enkä etenkään sulle, vaikka tuntui, että sä näit koko ajan mun läpi. Olin ihan varma, että jotenkin sä koko ajan aistit miltä musta tuntui ja mitä mä olin hiljalleen ruvennut tuntemaan sua kohtaan.

Julle tiputtaa heinäsilpun kämmeneltään maahan ja puhaltaa sitten loputkin jäljelle jääneet haituvat pois.

- No onko sun ajatukset muuttuneet mun suhteen siitä hetkestä? se kysyy.

- Toisaalta ja toisaalta ei. On ollut hankala antaa itselle lupaa tuntea mitä mä tunnen. Ja jos mä olen ihan rehellinen, sun loukkaantumisen jälkeen en ollut varma, olisitko enää se sama tyyppi kuin ennen, sanon ja toivon, että Julle ymmärtää.

- Tietysti. Ihan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että itselläkin meni hetki hakea uudelleen, miten tätä elämää eletään, se sanoo ja jatkaa sitten - Mutta yhteenvetona kuulostais siltä, että ollaan molemmat epäonnistuttu tukahduttamaan tunteet, se sanoo ja naurahtaa hyväntuulisesti.

Se on jotenkin niin lohdullista, että se saa mut hymyilemään.

- Epäonnistuja numero yksi, sanon ja ojennan sille käteni.

Jullen hymy ylettyy korviin asti, kun se tarttuu käteeni ja vastaa - Epäonnistuja numero kaksi palveluksessa.

Julle ei päästä heti kädestäni irti. Ja jokin siinäkin eleessä saa mun sydämen hypähtelemään epämääräisesti.

Mun maha päättää alkaa murisemaan juuri sillä hetkellä ja Julle tietysti kuulee sen.

- Ehkä epäonnistujien pitäis pitää paussia syvällisistä keskusteluista ja mennä sen sijaan jonottamaan pitsaa, se sanoo ja virnistää.

- Tulitauko siis, sanon ja vastaan sen hymyyn.

varjele kaikelta pahalta #111

Jono ravintolakatokseen kiemurtelee pöytien välissä ja välillä tuntuu siltä kuin se ei liikkuisi lainkaan eteenpäin. Edellisiltana taivaalle kerääntyneet pilvet olisi jopa ihan toivottava luonnonilmiö, mutta tietysti juuri nyt, kun nälkä on suurimmillaan ja jono pisimmillään, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta paahtaen niin kuumasti, että tekee ihan pahaa. Kun jalat viimein koskettavat vanerilevyä ja katoksen sisällä oleva viileys tarjoaa edes hetken helpotusta, jään seuraamaan työvuorossa olevien jakajien toimintaa. Kaikki on sujuvaa siihen asti, kunnes ruoka-astia tyhjentyy ja kantajilla ei ole tuoda uutta tilalle. Ihmiset tukkivat katoksen odottamalla lohikeittoa, jota luvataan tulevan jossain kohtaa, mutta ei ole varmuutta kauanko vielä menee. Lopulta saan tarjottimelle höyryävän kuuman lihakeittoannoksen, jonka kylkeen nappaan päärynäpillimehun, rieskan ja voinapin. Kassa näpyttelee isolta ruudulta hinnat ja huikkaa kiitoksen, kun väläytän puhelinta maksupäätettä vasten.

Severi ja Aada ovat kumpikin työvuorossa. Tosin kumpikin tahoillaan, mutta olen taas jokatapauksessa yksin. En nukkunut yöllä juurikaan. Jossain alitajunnassa mietin jatkuvasti kuinka suuri todennäköisyys on törmätä täällä Julleen. Pelkään, että vähän turhan iso. Severin antama kirje polttelee taskussa, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa hetkeä sen avaamiselle.

Tai ehkä sä vain yrität keksiä tekosyitä.

Yritän lusikoida jäähtynyttä keittoa suuhun, mutta mahanpohjalle saapunut kutsumaton vieras on vähän turhankin hyvä viemään viimeisetkin ruokahalun rippeet.

Tästä ei tule yhtään sen helpompaa, jos viivyttelet sen lukemista.

Yritän hiljentää äänen, joka on hokenut kaikennäköistä koko päivän pääni sisällä, mutta se tuntuu ottavan vain sitä enemmän tilaa mitä kovemmin yritän tukahduttaa sitä.

Lopulta luovutan syömisen suhteen. Pelkään, että oksennan, jos yritän syödä vielä edes lusikallisen. Juon pillimehun loppuun ja nousen pöydästä. Tiputan roskat mustaan jätesäkkiin, joka roikkuu metallisesta rinkulasta ja lasken tarjottimen niistä kasatun pinon päällimmäiseksi. Ei tee mieli palata teltalle, mutta haahuileminen yksin kentällä tuntuu melkein yhtä huonolta vaihtoehdolta.

- Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä.

Ehtoollinen on menossa. Tunnen samaan aikaan halua yhtyä lauluun ja toisaalta taas pelkään huomiota, joka saattaisi kohdistua muhun, jos avaisin suuni keskellä kenttää. En ole vielä päättänyt menenkö käymään ehtoollisella yksin vai jätänkö tänä kesänä kokonaan välistä. Jotenkin tuntuu kaikista riipaisevimmalta olla suviksissa juuri ehtoollisella ilman yhtäkään ystävää.

Haahuilen pitkin kenttää ja yritän bongailla ehtoollisjonoista tuttuja, mutta tuloksetta. Jostain syystä tämä vuosi on sellainen, etten tunnu törmäävän keneenkään edes vahingossa.

- Ehtoollispöydässä on vielä tilaa. Laulamme virren 225.

- Jeesus, luona armopöydän sinut löydän, siinä mulla kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän ravinnon.

Yksin äidin lempivirsistä.

- Siitä vuotaa lohdutusta, virvoitusta, jota sielu tarvitsee. Siitä kasvaa usko, tieto, voima, taito, joka mielen hallitsee.

Ja kun mietin äitiä ja isää, en voi olla ajattelematta miten tärkeää niiden mielestä oli ollut käydä ehtoollisella aina kun siihen vain oli ollut mahdollisuus. Etsin lähimmän jonon pään, joka tuntuu melkein kiitävän isonteltan avointa oviaukkoa kohti, ja liityn sen jatkoksi muutaman muun nuoren aikuisen kanssa. Kun astelemme muiden perässä sisälle isoontelttaan, tytöt yhtyvät virteen muun seurakansan mukana. Katselen näytöllä olevia sanoja ja päätän itsekin laulaa seuraavan virren muiden kanssa.

- Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän on tullut keskellemme, väisty, huoli maallinen. Kristus täyttää kunniallaan ääret maan ja taivasten.

Meidät ohjataan uudeksi riviksi ehtoollispöydän taakse. Osa edessämme olevista ihmisistä halaa ja siunaa toisiaan. Osa on polvistuneena kaidetta vasten kädet ristissä ja kuuntelee papin sanoja, jonka jälkeen porukka nousee ylös. Naiset niiaavat ja miehet kumartavat. Sitten jono häviää avoinna olevasta päädystä ulos auringon paisteeseen, jonka valo on alkanut muuttua lämpimämmän oranssiksi ja valaisee nyt kaistaleen penkeillä istuvien ihmisten päistä. Pienen hetken ajan kurkku tuntuu karhealta ja silmäkulmiin on eksynyt kyyneleet. Jos jossain niin siinä hetkessä taivas tuntuu melkein koskettavan maata. Ja kun rivimme yksi kerrallaan laskeutuu polvilleen ja ristii kätensä kaiteen päälle, en voi olla huokaisematta mielessäni, että kumpa vain säilyisin uskomassa.

Kun olen pureskellut ehtoollisleivän ja kallistanut muovipikarin pohjalla olevan viinin huulilleni, laitan kädet ristiin ja odotan, että kaikki muutkin ovat valmiita ennen kuin nousen samassa rintamassa ylös ja pudotan pikarin teltan ulkopuolella olevaan isoon harmaaseen keräysastiaan.

Ehkä pitää tulla aikuiseksi, jotta uskaltaa mennä omien rajojen yli. Että uskaltaa valita pyöriä kentällä yksin teltalla lahnaamisen sijaan tai uskaltaa käydä yksin ehtoollisella täyden seurateltallisen katseiden edessä.

Säpsähdän äkillistä kilahdusta laukussani ja kaivan sitten puhelimen esiin. Yksi lukematon tekstiviesti tallentamattomasta numerosta.

Esirukouspiste heti ehtoollisen loppumisen jälkeen.

Ei nimeä, ei mitään viittausta siitä keneltä viesti on. Vain sanat, jotka voin joko toteuttaa tai vastavuoroisesti päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota.

Mietin, onko viesti tullut väärään numeroon tai onko mulla tiedossa joku tuttu, kenen puhelin on päättänyt hajota mun tietämättäni. Enkä saa päähäni kuin yhden ainoan nimen. Mutta ei kai se voi olla. Eihän.

Vilkuilen ympärilleni ja mietin, onko viestin lähettäjä juuri nyt jossakin lähietäisyydellä. Näkeekö se kenties mut ja katselee, kun mä epätoivoisesti pyörin ympyrää ja toivon löytäväni jonkun selittävän tekijän. Mutta ei. Ei vieläkään yhtiäkään tuttuja kasvoja, vaikka kahlaan katseellani läpi kymmeniä, jopa satoja ihmisiä.

Mietin vaihtoehtoja. Mitä tapahtuisi, jos menisin. Mitä jäisi tapahtumatta, jos en menisi. Kumpikin tuntuu jotenkin yhtä huonointa lopputulemilta, joten en tule pohtimisen jälkeen yhtään sen viisaammaksi valintani kanssa. Lopulta päätän, että voinhan vain käydä vilkaisemassa teltan nurkalta onko siellä edes ketään. Ehkä mun on vielä sitten mahdollista paeta, jos tuntuu, etten halua kohdata viestin lähettäjää, kuka se sitten onkaan. Mun keho päättää kuitenkin pettää mun aivot, joille yritän toitottaa, että ei tämä ole iso juttu lainkaan. Sydän on ruvennut lyömään epämääräisesti. Ehkä se aavistaa jotain mitä en kykene ajattelemaan tai mitä en haluaisi ajatella.

varjele kaikelta pahalta #110

Herään aamuauringon paahtamasta teltasta hikisenä. Suu tuntuu rutikuivalta, joten kaivan ensin rinkan sivutaskusta termosjuomapullon ja hörppään pari kulausta väljähtänyttä vettä, joka menee tällä kertaa paremman puutteessa. Aada nukkuu vielä sikeästi. Se raahautui teltalle vasta lähempänä aamuneljää ja taitaa olla unen tarpeessa. Vaikka jaetaankin sen kanssa sama nukkumapaikka, suvikset on menneet lähinnä omissa pikkuporukoissa. Aada on liikkunut sen entisten opistokavereiden kanssa ja mä muutamien satunnaisten Ouluaikaisten tuttujen kanssa.

Huomaan jälleen miettiväni, että mikä mua veti tänäkin vuonna tänne. Kun seurana on lähinnä jatkuva yksinäisyyden tunne, vaikka yritän toitottaa mielessäni, että onhan täällä vaikka ketä tuttuja. Lapsena kaikki oli erilaista. Jotenkin huolettomampaa. Riitti, että edes samalla tai muutaman rivin päässä oli joitakin lapsia niin johan löytyi jalkapallo ja kohta oli jo pelit käynnissä. Tai löytyi joku seuraksi kentälle ostamaan jäätelöä tai keräämään roskia. Numeroita ei vaihdettu, kun kenelläkään ei edes ollut puhelimia. Nimetkin unohtui ajansaatossa. Mutta silloin. Silloin en edes tiennyt miten syvää, vereshaavalle viiltävää yksinäisyyttä ihminen voi kokea kymmenien tuhansien muiden seuravieraiden joukossa. Tunne siitä, ettei välttämättä kukaan muista tai kysy kentälle. Että et ole kenellekään se tärkein, jonka kanssa halutaan hengata aamusta iltaan. Joka raahautuu mukana vessoille tai satojen metrien pitsajonoon, vaikka sillä ei ole edes itsellään nälkä. Joka laittaa aamusta viestiä joko oot herännyt tai pyytää omaan telttaan yöksi, vaikka siellä on jo valmiiksi vähän ahdasta.

Riisun yöksi pukemani pellavashortsit ja t-paidan rinkan viereen ja kaivelen sitten puhtaan paidan vaatemytyn seasta. Rinkka on kätevä, kun tarvitsee raahata kamoja parkkipaikalta toiselle puolelle suviseura-aluetta, mutta ihan syvältä silloin, kun sieltä pitää löytää jotain tiettyä. Tai ainakaan mä en ole koskaan osannut järjestellä sitä niin, että en joudu purkamaan koko lastia ulos, jotta saan sen jonkun yhden sukkaparin sieltä pohjalta. Lopulta minigrip pussi tulee vastaan, jossa on vielä illalta kostea hammasharja ja melkein loppuun asti puristettu tahnatuubi.

Aurinkomme ylösnousi, paistaa voittovuorella. Lämmin valo sieltä loistaa, surut, murheet hajottaa. Kokoon tulkaa, taivaan linnut, suvi-ilmaan puhtaaseen. Visertäkää, pienet leivot, viinipuussa tuoreessa.

Laulun sanat saavat muurit murtumaan. Ne aukaisevat padot, jotka ovat pidätelleet kaikkea sitä surua, epäoikeudenmukaisuutta ja tuskaa sisälläni. Jopa taivaan Isä on tuntunut olevan jotenkin saavuttamattomissa, koska on ollut niin hankalaa viime aikoina luottaa enää johdatukseen tai siihen, että tällä kaikella on muka jokin syvempi tarkoitus. Olen menettänyt viereltäni niin monta rakasta ihmistä, että alkaa tuntua jo kohtuuttomalta taakalta elää sen pelon kanssa, että olen jälleen menettämässä niistä yhden.

En lakkaa itkemästä ja tärisemästä kuin horkassa edes silloin, kun Aada herää, kömpii makuupussistaan ja kietoo käsivartensa ympärilleni. Enkä silloin, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulen kuin sumun läpi jonkun vetävän teltan vetoketjun auki ja käteni puristetaan pillimehupurkin ympärille. Enkä vielä silloinkaan, kun joku nostaa pillin huulilleni ja pyytää rauhoittavalla äänellä ottamaan hörpyn ja laskee hengitykselleni tahtia. Itku laantuu vasta kun kehoni lakkaa tuottamasta kyyneliä, eikä kukaan pyydä mua enää tekemään mitään vaan sen sijaan vain antaa mulle tilaa purkaa se kaikki sisimpään tungettu pelko ja ahdistus ulos.

- Pärjäätkö? Severin huolestunut ääni kysyy, kun viimein kohotan katseeni kostuneiden kämmenien takaa.

En pysty vastaamaan. Tuntuu kuin kaikki musta olisi imetty kuiviin. Niin tyhjä olo mulla on. Ja turta. Kuin mikään ei voisi enää koskaan tuntua miltään. Kun samaan aikaan haluaisin olla vain yksin ja olla puhumatta sanaakaan, mutta toisaalta haluaisin osata kertoa miltä musta tuntuu juuri nyt. En vain löydä sanoja sille olotilalle. Kaikki on liian vähän. Aivan liian vähän kertomaan mitä käyn sillä hetkellä läpi.

- Mä käyn hakemassa kylmää vettä, Aada sanoo, pyytää Severiä sitten siirtymään tieltä ja vetää teltan vetoketjun kiinni pukeutuakseen.

Kaikista maailman ihmisistä juuri ne, joiden ei mun tietojeni mukaan pitäisi liiemmin olla tekemisissä keskenään, ovat täällä. Mun luona.

Kun Aada viimein palaa huurteisen juomapulloni kanssa, avaan korkin ja vedän kaiken kurkusta alas, vaikka mua ei edes janota. Keho kuitenkin reagoi kylmään ja saa aivot taas jotenkin toimimaan normaalilla asetuksella paniikkitilan sijaan.

- Ehkä mä en kuolekaan tänään, saan viimein sanottua ja naurahdettua perään, vaikka sisäisesti mua ei naurata yhtään.

Aada ja Severi vilkaisevat toisiaan kuin apua hakeakseen, että miten mun heittoon pitäisi suhtautua, mutta en anna niiden vastata mitään vaan jatkan vielä - Kiitos, että yrititte auttaa. Merkitsee tosi paljon.

Sanat tulevat melkein kuiskaten. Niin käheä ääni on kaiken sen itkemisen jälkeen.

Severi painaa käden sydämelleen sanoessaan - Oon pahoillani, ettei me osattu tehdä enempää sun hyväksi. Olisit ansainnut parempaa..

Pudistelen päätäni.

- Kukaan ei kai lopulta voi pelastaa toista ihmistä sen omalta mieleltä. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

- Niin, ei varmaan..

Aada on kuunnellut keskusteluamme hiljaa vierestä. Vilkaisen sitä ja sitten Severiä ja kohotan sitten toista kulmakarvaa kysyäkseni, että mistä nyt tuulee.

Se hymyilee mulle aavistuksen surumielisesti ennen kuin vastaa - Me kai saatiin lopulta sotakirveet haudattua. Tajuttiin, että halutaan olla toistemme elämässä mukana, vaikkakin ihan ystävinä. Ois ollut liian arvokas ihmissuhde vaan heitettäväksi roskiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Aada pitää pienen tauon ennen kuin jatkaa.

- On jotenkin lohdullista ajatella, että ollaan saatu kasvaa yhdessä ja opettaa toisiamme vaikkapa mahdollisia tulevia seurustelusuhteita ajatellen, et minkälaiset arvot on meille tärkeitä. Että vaikka tähän liittyy myös kipeitä kokemuksia ja suruakin, on myös paljon kauniita ja hyviä muistoja.

- Mutta se meistä, Severi toteaa hetken hiljaisuuden jälkeen. - Haluaisin jutella sun kans kahdestaan, jos se sopii? se kysyy ja osoittaa sanansa mulle.

Tyydyn vain nyökkäämään ja raahaudun hetken kuluttua sen perässä teltasta ulos kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka värjää kauempana siintävät asuntovaunu ja -automeret puhtaan valkoisiksi korkealle kohoavan isonteltan kupeessa.

Kun olemme päässeet kuuloetäisyyden ulkopuolelle, Severi pysähtyy ja nojautuu sitten rennosti männyn runkoa vasten.

- Julle ei voi kovin hyvin, se sanoo ja katselee sitten mua pää hitusen kallellaan.

- Mä tiedän, vastaan sille ennen kuin kerkeän edes kunnolla rekisteröidä sen sanomisia.

- Ei kun ihan oikeasti. En tarkoita nyt vaan sitä onnettomuutta, se jatkaa.

- Ei se ollut mikään onnettomuus. Jullehan melkein...

Jätän lopun sanomatta. Tuntuu liian kipeältä myöntää se ääneen. Myöntää, että olen ollut niin lähellä menettää senkin.

- Lili, mä tiedän mitä sä meinaat, mutta sanon edelleen ei. Mä en puhu nyt lainkaan siitä. Se jätkä on mulle kuin veli. Yks parhaista tyypeistä, jotka vaan tiedän, ja mua sattuu kattoa vierestä, kun sen silmistä on hävinnyt se kipinä, joka niissä ennen oli. Se ei suostu puhumaan mulle, eikä kellekään muullekaan ja mä joudun avuttomana katsomaan vierestä, kun se hiljalleen putoaa itselleen kaivamaansa kuoppaan...

Kaikki se mitä mun mielessä on pyörinyt hetki aiemmin, lakkaa olemasta olemassa. On vain Severi ja sen olemus, joka tuntuu puristuvan kasaan, kun se sulkee suunsa ja jää katselemaan mun käsieni väliin puristettua hakkeen palaa, joka juuri sillä samalla hetkellä lipsahtaa otteestani ja tipahtaa maahan.

- Lili...

En sano mitään. Tunnen vain miten sydän jyskyttää rinnassa ja jokainen lyönti vihloo niin syvältä, että pelkään sen kohta repeytyvän väkisin irti.

- Mä en halua painostaa, mutta sä taidat olla ainoa ihminen, jolle se saattais suostua puhumaan..

Severin ääni repii mut takaisin jostain sieltä mielen syvistä syövereistä.

- Severi, mä en usko, että se olis hyvä idea. Me ei...

En saa sanottua lausetta loppuun, kun Severi keskeyttää mut.

- Jos Julle on antanut sulle sellaisen kuvan, ettei se halua nähdä sua tai jutella sulle, se on paskapuhetta. Mitään muuta se ei kipeämmin haluais tehdäkään. Se vaan pelkää niin paljon menettävänsä sut, että se huomaamattaan ja tahattomasti ajaa sua luotaan pois.

Ja sitten ne tulevat taas. Kyyneleet, jotka yritän räpytellä pois, koska en jaksaisi taas itkeä.

- Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Oon niin hukassa..., sanon ja ääneni murtuu.

- Mä uskon, että sä kyllä tiedät. Kun vaan kuuntelisit sun sydäntä mitä se sanoo, etkä aina pistäis muiden toiveita ja ajatuksia omiesi edelle. Siinä sä oot vähän liiankin taitava.

Se lause. Muisto vyöryy vuosien takaa yhtä kirkkaana kuin se olisi tapahtunut eilen. Jullen lempeä ääni puhelimen päässä kertomassa, että taivaan Isä pitää musta huolen, vaikka kaikki muu tuntuis hajoavan mun ympärillä.

- Mä en voi varmaksi luvata mitään, sanon hiljaa.

Severin katseessa on pettymystä ja surua.

- Mutta mä lupaan harkita asiaa, jatkan.

- Sekin on parempi kuin ei mitään, se sanoo ja tähyilee sitten kentän suuntaan.

- Mä lupasin antaa tän sulle jo aiemmin, mutta muuton yhteydessä tää katos ja luulin hävittäneeni sen jo kokonaan. Mutta jospa ei olis jo liian myöhäistä.

Severi ottaa farkkujensa etutaskusta pienen rypistyneen kirjekuoren, jossa lukee tutulla hieman vinolla käsialalla mun oma nimeni.

varjele kaikelta pahalta #109 (Julle)

Sinun voima on, valta rajaton täällä valtakunnassasi. Sitä etsien saa nyt ihminen kaiken muunkin armostasi.

Vilkaisen vielä kerran kentän suuntaan ja ihastelen väkijoukon yllä hiljalleen punertuvaa taivasta, jolla aiemmin päivällä olleet pilvimassat ovat saaneet häipyä ilta-auringon tieltä.

Severi on jäänyt odottamaan mua. Kun pääsen sen kohdalle, se laskee käden olkapäälleni ja kysyy - Mikä fiilis?

En osaa heti vastata.

Kun samaan aikaan keho on jännittynyt ja mieli äärimmäisen kuormittunut. Ja silti kaiken alla olen niin syvästi onnellinen, että edes saan olla tässä ja elää tätä suviselämää todeksi. Äsken lauletun siioninlaulun sanat ovat jääneet pyörimään päähäni. Voisiko taivaan Isän armo yltää niin kauas, että se koskettaisi muakin. Kaikista maailman ihmisistä. Sitä ääneenlausumatonta toivetta, jota olen viimeiset kuukaudet yrittänyt hukuttaa muun elämän alle, jotta en joutuisi kantamaan sitä sydämen pohjalle pesiytynyttä kipua yhtään enempää.

- Hassua miten sitä voikaan kokea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kai sitä vaan on niin kateellinen kaikille, joilla on se toinen rinnallakulkija, eikä tarvi hetkeäkään miettiä haluaako joku viettää sun kanssa aikaa vai ei.

Severin ilme on yllättynyt. Ehkä se on olettanut mun vastaavan jotain sitä tavallista, mitä jätkäporukoissa kuuli aivan liian usein. Että ei kai tässä mitään kummempia.

- Samaa tullut mietittyä. Viime kesänä oli aika eri tunnelmat...

Severi kääntyy katsomaan ohikulkevaa nuorisojoukkoa, jotka ovat varmaan juuri ennen suviksia päässeet ripiltä. Ainakin kaikilla tuntuu roikkuvan risti kaulassa.

- On varmaan tehnyt kipeää päästää irti, sanon hiljaa, kun lähdemme talsimaan muuta porukkaa kiinni.

Nyökkäys ja syvä nielaisu. En uskalla katsoa toista silmiin, etten ala kohta itse vetistelemään.

Severi on niitä harvoja ystäviä, joiden kanssa olen päässyt syvempään yhteyteen sen pintapuolisen äijämeiningin sijaan. Ehkä meissä on sisimmältään jotain samankaltaista. Herkkyyttä, jonka ei uskalla antaa tulla esiin. Ei ainakaan toisten nähden. Tai ei ainakaan toisten miesten. Ettei vaan kukaan pääse heittämään jotain typerää.

- Mä olen kusessa, sanon, kun olen hetken päänsisäisen keskustelun jälkeen päätynyt avaamaan suun hiljaisuuden sijaan.

- Mitä meinaat?

Nyhdän ohimennessä heinänkorresta pehmeitä pumpulipäitä ja revin niistä palasia. Olen huomannut sen auttavan mua keskittymään.

- Oon kiinnostunut tyypistä, ketä en voi koskaan saada.

Askeleet pysähtyvät. Nostan katseeni katkenneesta heinänpalasesta Severiin, joka katselee mua pää kallellaan. Sen ilmeestä näkee, että aivot raksuttaa tuhatta ja sataa.

- Onko se varattu? se utelee rauhallisella äänellä.

- Ei.

- Kiinnostunut vaan samasta sukupuolesta?

- Ei.

Yksipuolinen ihastuminen?

- Ei kai...

- Parhaan kaverin eksä?

- Ei.

Pahempaa.

- No sitten en näe ongelmaa?

Kohonneesta kulmakarvasta tiedän sen olevan toteamisen sijaan kysymys, enkä tiedä olenko valmis vastaamaan siihen.

- Sä et haluais olla mun nahoissa, tyydyn sanomaan.

Muut ovat jääneet seisoskelemaan toimettomina vessan edustalle. Ehkä miettimään seurataanko me perässä vai ollaanko häivytty jo omille teille.

- Menkää vaan.. Pitää käydä heittämässä vettä, Severi huikkaa niille ja kääntää sitten selkänsä toisiin päin.

Massa alkaa kulkea kohti puolijoukkuetelttoja, jotka nousevat jylhästi kohti puiden latvoja keskellä muuta telttamerta.

- Selitä.

Yksi sana. Ei vaihtoehtoja. Vain toisen tiukka katse, joka kertoo, ettei tätä keskustelua voi enää peruuttaa.

- En mä tiedä mistä aloittaa...

- Alusta tietysti, ettei mitään oleellista jää sanomatta, Severi sanoo ja virnistää leikkisästi.

- Muut ihmettelee, et mitä me kuhnaillaan täällä niin pitkään ja alkaa kyselee, sanon, ja toivon, että vielä voisi paeta jollain ihmeen keinolla.

- Sanon niille, et Jullella oli ujopissa, kun piti pisuaarilla käydä.

En voi olla hymähtämättä Severin heitolle.

- Anna vähän armoa. Tää ei ole kovin helppoa, sanon, ja saan Severin jälleen vakavoitumaan.

Se nykii mut sivummalle, lähelle järven rantaa, jota kiertää oranssi verkkoaita.

- Lupaatko pitää sitten omana tietonasi? kysyn vielä.

- Tietysti.

Yritän pelata aikaa, vaikka tiedän, että se on turhaa. Ei tästä tule helpompaa huomenna, eikä ensi viikollakaan.

- Mitä sä tekisit, jos Ilmari alkais seurustella tytön kanssa, josta oot ollut kiinnostunut jo pitkään?

Näen, kun Severin aivot alkavat raksuttaa. Se laskee yksi plus yksi ja niin edelleen.

- Kai mä ajattelisin, että täytyy yrittää päästä ajan kanssa yli.

- No mitä jos kävis niin, että niille tulis ero ja kävisi ilmi, että tää toinen osapuoli saattais myös kokea vetoa suhun?

- Etkö sä sanonut, että tässä ei ollut kyseessä kaverin eksä? Severi kysyy ja kurtistaa kulmakarvoja.

- Sanoin...

- No mutta mitä sitten?.. Eiku täh? Ilmarihan on mun veli.

En sano enempää. Eikä mun tarvitsekaan. Siinä on kaikki informaatio käsien ulottuvilla.

Severin koko olemus pysähtyy. Se on niin pelottavan hiljaa paikallaan, että tekisi melkein mieli pötkiä pakoon. Niin painostavalta ilmapiiri alkaa tuntua.

- Sä puhut nyt Lilistä eikö vaan?

Puristan silmät kiinni ja nyökkään. Sen pienen hetken toivon, että maa voisi kadota jalkojen alta, eikä mun tarvitsisi enää kohdata todellisuutta, joka odottaa silmien avaamisen päässä.

Tulee niin hiljaista, että kuulen heinänkorsien kahisevan toisiaan vasten hentoisessa tuulessa. Jopa vessalta kuulunut puheensorina on vaiennut.

Pakotan lopulta itseni katsomaan Severiä, joka seisoo yhä lamaantuneena paikoillaan. Sen katse kuitenkin harhailee musta vessoille ja sitten takaisin muhun päin.

- Siinä paha missä mainitaan, se kuiskaa ja liikahtaa sitten askeleen eteenpäin.

Käännyn paniikissa ympäri ja huomaan Matiaksen seisomassa lavuaarilla hammasharja kädessään.

- Tarkoitin siis, että toinen paha, Severi sanoo taas normaalilla äänellä.

- Äijä vie mut vielä hautaan, sanon, kun hengitys alkaa taas kulkea normaalisti.

- Saattomies mikä saattomies, se sanoo ja virnistää perään.

- Ainakin suunta on yhteinen, se vielä jatkaa muka vakavana, kun huomaa mun pudistelevan päätä.

- Ei tästä tule mitään, sanon sille ja mietin, että olisi pitänyt pitää asia omana tietona niin kuin tähänkin asti.

Tekee niin kipeää olla taas tällaisessa tilanteessa, jossa kukaan ei pysty auttamaan. Jossa kukaan ei pysty sanomaan, että kyllä asiat vielä menee parhain päin, kun ei kai sellaista vaihtoehtoa edes ole enää olemassa.

- Saanko anteeksi..? Se oli huono heitto. Umpisurkea, Severi sanoo ja sen silmiin on kohonnut kyyneleet.

- Oon kai ollut viime aikoina liian pitkään neljän seinän sisällä, se jatkaa ja aukaisee kätensä mua kohti.

Pieni, mutta sitäkin suuremmalta tuntuva ele, jota en ole osannut odottaa. Rutistan sen kunnon karhusyleilyyn ja siunaamme vielä toisiamme evankeliumilla.

Ja kun irrottaudun sen käsien välistä, tuntuu kuin se hetki aiemmin ollut painostava ilmapiiri olisi vedetty pyyhekumilla pois.

- Jos Jumala suo, saamme huomenna herätä uuteen seurapäivään. Laulamme vielä illan päätteeksi siioninlaulun 318. Hyvää yötä ja Jumalan rauhaa.

Pysähdymme kumpikin kuuntelemaan kaiuttimien isostateltasta toistavaa seurakansan laulua.

Jos uuteen päivääsi nousen vielä, vie sinne, minne on tahtosi. Kirkasta itsesi taivaan tienä, vahvista matkalla toivoni.

Kun viimeisen säkeistön jälkeen kaiutin hiljenee, Severi näyttää siltä, että sillä on vielä jotakin sanottavaa.

- Lupaan muistaa teitä mun iltarukouksissa. Eiköhän taivaan Isällä ole varaa antaa sunkin elämään jotain hyvää ja kaunista.

Se tulee niin puskista, etten saa vastattua sille mitään. Jään vain kiitollisuudesta hämilläni seisomaan paikalleen, kun Severi lähtee suunnistamaan armeijan vihreää telttaa kohti.

- Tuutko sä? se huikkaa, kun on jo muutaman tolpan päässä.

Eikä mun auta kuin pyyhkiä kostuneet silmät paidan hihaan ja hölkätä se kiinni.

varjele kaikelta pahalta #108

Heinänkorret keinuvat edestakaisin lempeässä kesäillan tuulessa. Päivän mittaan niiden sekaan on tallautunut tuhansien ihmisten askelista polkuja, jotka kiemurtelevat ympäri suviseura-aluetta. Isoteltta kohoaa kentän toisella laidalla kohti taivasta. Kuin muistuttaakseen mihin illan viimeiseen lauluun yhtynyt seurakansa on matkalla.

Maasta vaivojen puolees huutelen: Kuule, Isä, lapses ääni! Kuolon varjossa, murheen laaksossa aallot käyvät yli pääni. Usein kiusausten kanssa taistelen, viettelys on joskus ylivoimainen. Mutta sulta saan, voimat aikanaan, siksi puoleesi nyt käännyn.

Palaan ajatuksissani niihin vuosiin, kun oma uskoni alkoi hiljalleen hiipua. En enää jaksanut luottaa taivaan Isän varjelukseen. Maailma oli tullut rakkaaksi. Vienyt sen lapsena lohdulliselta tuntuneen evankeliumin voiman pois. Ei ollut voimia pistää tunnolta taakkoja pois, vaikka sydän yritti vielä pitkään kertoa, ettei sellaisilla valinnoilla ja elämäntyylillä voisi päästä perille.

Kyykistyn sitomaan maiharini nauhat uudelleen, jotta ohikulkijat eivät näkisi silmiini kohonneita kyyneliä. Samaan aikaan tuntuu turvalliselta olla jälleen täällä peltoaukealla ja katsella, miten lapset kantavat ylpeinä jäätelölaukkuja ja nuoret ovat levittäytyneet vilttien ja retkituoliensa kanssa isoiksi ringeiksi, mutta myös haikealta. En enää koskaan tule olemaan niin vilpittömän riemuissani siitä, kun autoletkan madellessa mutaisia teitä, bongaan isonteltan huiput ensimmäistä kertaa tai kun roskien keräämisen jälkeen ojennan lipun kassalle ja saan vastineeksi jäätelön, jota puristan pienillä käsilläni kuin aarretta.

Nuorena jätin useammat suvikset väliin. En jaksanut selitellä sukulaisille ja tutuille miksi en enää tervehtinyt Jumalan terveellä tai miksi seurapuheiden kuuntelemisen sijaan olisin hengannut mielummin porukoiden vaunulla katselemassa videoita. Vaikka riparilla oli ollut hyviä tyyppejä, en ollut osannut pitää keneenkään yhteyttä kesän jälkeen. Äidin kuolema oli vienyt kaikki värit ja ilon elämästä. Lakkasin käymästä rauhanyhdistyksellä ja raamattuluokissa. Hiljensin kaikki keskusteluryhmät ja lakkasin lukemasta niiden viestejä. Käperryin vain viltin alle ja pakenin muuta maailmaa omaan huoneeseeni. Lakkasin haaveilemasta tulevaisuudesta; poikaystävästävästä, vaihtarivuodesta ja lukioon pääsystä. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ja vaikka olisi ollutkin, uskottelin itselleni, ettei mulla ollut enää lupa olla onnellinen.

Jossain siellä, kentän toisella laidalla juuri ravintolakatoksen kohdalla liikkuvan porukan taaimmaisena kulkeva hahmo kiinnittää mun huomion. Beige t-paita ja mustat shortsit. Kiharalle kääntyneet solisluuta peittävät ja auringon vaalentamat hiukset, joista osa on vedetty rennosti nutturalle. Askelten rytmikin on tuttu. Kevyt, mutta kuitenkin miehekäs. Jotenkin se kaikki tekee kipeää. Seistä siinä yksin ja katsella, kun toinen häviää porukan mukana kohti metsänlaitaa ja värikkäitä telttarivejä, jotka näyttävät jotenkin sympaattisilta kumpuilevassa maastossa.

Ihan oma vika...

Yritän hiljentää sisäisen ääneni, vaikka tiedän sen olevan oikeassa. Kaikista menneisyydestä oppimistani virheistä huolimatta olen taas tässä tilanteessa, että olen omalla toiminnallani etäännyttänyt toisen elämästäni ja silti sydämeni jaksaa muistuttaa kipeillä vihlaisuillaan, että tuo ihminen tuolla, jonka olen juuri saanut kadotettua näköpiiristäni, merkitsee mulle enemmän kuin uskallan ehkä koskaan myöntää.

istutan omenapuun

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kukoistamaan keskellä kesää
kantamaan huurtuneita oksiaan paukkupakkasilla
tuomaan kevääseen toivoa uusista aluista
hiirenkorvien puskiessa esiin
lohduttamaan syksyn sateissa
ruskaan puhjenneena

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun,
jotta olisin joskus valmiimpi luopumaan
kun on sinun aikasi lähteä

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kertomaan lapsilleni sukupolvista ennen meitä,
jotta hekin voivat aikanaan
istuttaa omat omenapuunsa

varjele kaikelta pahalta #107

Käsi lepää ovea vasten. On jo levännyt hetken aikaa. Yritän toitottaa itselleni, että ei se ole kuin pieni liike ja sitten voisin astua sisään, mutta mun keho on päättänyt olla toimimatta ohjeiden mukaan.

Severin sanat kummittelee jossain taustalla.

Sun kyllä pitäis mennä käymään. Ihan tosi. Se ei voi kovin hyvin. Uskon, että sille tekis hyvää nähdä sut.

Olen käynyt ovella jo kahdesti. Kerran viime viikolla töiden jälkeen ja eilen ennen ry:lle menoa. Kumpikin kerta päättyi siihen, että jänistin ja pakenin paikalta. En oikeastaan tiedä mitä pelkään. Sitäkö, etten tiedä miten päin olisin Jullen seurassa vaiko sitä, että millainen se on nykyään. Matiaksen mukaan sen lähimuisti ei aina pelaa normaalisti.

Painan sormet kämmentä vasten ja koputan ovea kolme kertaa. Sitten lasken käden ovenkahvalle ja olen aikeissa kääntää sitä, kun ovi vedetäänkin edestäni auki.

Jullen katse on hämmentynyt. Olemme siinä hetkessä varmaan toistemme peilikuvia. Yhtä järkyttyneitä siitä, että seison siinä, sen huoneen ovella.

Julle tokenee nopeammin. Se astuu askeleen sivuun ja jää katselemaan mua kuin olisin juuri noussut haudasta.

Miten joku ihminen voikin tuntua niin tutulta ja vieraalta samaan aikaan. Kun mikään ei ole muuttunut, mutta silti mikään ei ole ennallaan.

Ei ole enää mahdollisuutta paeta. Ei aikaa keksiä tekosyitä nopealle poistumiselle. Sen sijaan on otettava rohkeasti muutama askel eteenpäin ja kohdattava viimein se kaikki, jota olen yrittänyt välttää viimeiseen asti.

- Mä aloin jo uskoa, ettet koskaan tulis käymään.

Jullen silmissä on niin syvälle riipivää surua, että hetken tuntuu siltä kuin joku olisi paiskannut jotakin raskasta mun rintakehää kohti sillä en meinaa saada happea.

- Niin mäkin.

Sanat tulevat huuliltani, vaikka olen aika varma, ettei mun kuulunut sanoa niitä ääneen.

- Aloin jo henkisesti valmistautumaan siihen, ettei ehkä nähdä enää.

Julle pyyhkäisee suortuvan silmiltään ja kävelee sitten ikkunan luo. Se laskee kädet ikkunalaudalle ja katselee jonnekin kaukaisuuteen. Ehkä löytääkseen horisontista jotain, johon tarttua, kun kumpikin meistä tietää, ettei tästä tule helppoa.

Jos hetki aiemmin olin kuvitellut, että sydämeni ei voisi enää tuntea enempää kipua, en olisi voinut olla enempää väärässä.

Sitä vihloo. Vihloo niin lujaa, että joku olisi melkein voinut vetää sitä raastinta vasten ylös ja alas, ja en olisi silti päässyt sitä tunnetta pakoon. Ei ollut reilua, että elämä tuntui jatkuvasti antavan mulle vain kipua ja loputonta tuskaa.

- Mä tein sitä monta viikkoa... saan lopulta sanottua mustaan t-paitaan verhotulle selälle.

- Kukaan ei voinut luvata, että voisin hyvästien sijaan sanoa jotkin muut sanat, jatkan, kun Julle ei hetkeen reagoi puheeseeni.

- Oon pahoillani...

Se tulee niin yllättäen, että jään hetkeksi tuijottamaan suu auki ikkunaan päin. Onneksi Julle ei käänny katsomaan vaan nojailee edelleen kyynärpäillään kulunutta valkoista maalipintaa vasten. Tiedän kuitenkin, että Julle on alkanut itkeä. Sen särkyneestä äänestä ja kehosta, joka on alkanut täristä melkein huomaamattomasti. Enkä pysty tekemään mitään estääkseeni kyyneliä raivaamasta väkisin tietä silmiini.

- Oli maailman suurin virhe koskaan lähteä.

En osaa sanoa siihen mitään. En, koska luulen tietäväni mitä Julle sillä hakee takaa. Eihän ihmiselle, joka on käynyt kuoleman rajalla, voi sanoa, että niin kuului tapahtua. Että niin oli tarkoitettu. Edes entinen minä ei olisi koskaan sanonut niin, vaikka en silloin edes uskonut jonkin suuremman ohjailevan meidän kaikkien elämää tuolta jostain.

- Onneksi sä olet nyt tässä, yhtenä kappaleena, sanon lopulta.

Julle kääntyy hitaasti ympäri. Sen silmät on vielä kiinni, kun se pyyhkäisee märän juovan poskeltaan pois.

- En mä tiedä olenko mä.

- Ai oletko mitä? kysyn siltä.

- Että olenko enää yhtenä kappaleena. Tuntuu, että osa musta jäi sinne rannalle. Ei mitenkään fyysisesti, mutta kuitenkin. Se on piste, jota ennen oli yhdenlainen Julle, ja jonka jälkeen muovautui toisenlainen, se vastaa ja sen silmissä kimmeltävät kyyneleet katoavat tällä kertaa paidan hihaan.

- Isän ja äidin kuoleman jälkeen ajattelin ihan samalla tavalla, sanon ja jatkan sitten - Joku viisas joskus kertoi mulle, että vaikka särkynyttä maljakkoa ei voi korjata enää täysin ehjäksi, on silti mahdollista liimata se rikkoutunut pala takaisin. Ehkä säkin voit vielä löytää sen jostain syvältä sisimmästä, kun vaan aika on oikea.

Julle hymähtää ja sen kasvoilla käy sekunnin sadasosan hymynkare, josta tiedän, että se muistaa tuon keskustelun.

- Välillä mä toivon, että asiat olis menneet ihan toisella tavalla meidän kohdalla...

Suru palaa Jullen silmiin yhtä nopeasti kuin se oli hetki sitten kadonnut. Sen kehonkieli huutaa sitä samaa tuskaa, jota käyn hiljaa oman pääni sisällä.

Miksi se kaikki ei voinut tapahtua jo paljon aiemmin niin ehkä asiat olisivat voineet mennä aivan toisella tavalla. Ehkä meillä olisi ollut mahdollisuus kokeilla, olisiko siitä voinut tulla mitään.

Julle katselee mua ja pudistaa sitten päätään. 

Lili mä tiedän, mitä sä ajattelet, enkä mä pidä siitä, että puhut meistä menneessä muodossa. Kuka sanoo, etteikö se pieni mahdollisuus voisi kuitenkin olla vielä olemassa...

Huokaisen pitkään ja syvään.

Musta tuntuu, että me ollaan umpikujassa ja aika on loppumassa tai jo loppunut.

- Umpikujistakin voi löytyä joskus reitti pois. Sen kuin vaan palaa sitä samaa reittiä takas edeltävään risteykseen ja miettii uudelleen, kumpaan suuntaan lähtee. Eikö kaikkialla aina puhuta toisista mahdollisuuksista. Mitä jos vaan päästettäis irti ja luotettais siihen, että valitessa sen toisen tien, voi sielläkin lopulta tapahtua jotain hyvää.

Julle on niin raadollisen oikeassa, etten pysty hetkeen sanomaan mitään. Miten se aina löytääkin ne sanat, jotka mun täytyy saada kuulla.

Voisiko muka olla toinen valinta. Toinen tie, joka veisikin lähemmäksi toista.

En uskalla ajatella loppuun. Epäonnistumisen ja pettymisen pelko on niin suuri, etten haluaisi enää joutua kokemaan sitä.

- Mä pelkään..., saan viimein sanottua.

- Että suhun sattuu taas? Julle lempeä ääni kysyy hiljaa.

Nyökkään, koska sanat juuttuvat kurkkuun.

- Kyllä mäkin pelkään. Pelkään, että meihin kumpaankin sattuu, Julle sanoo ja sen ääni on jälleen lähellä särkyä.

Hetken hiljaisuus.

- Mutta eipä elämässä voi välttyä kärsimykseltä valitsi sitten lopulta minkä tahansa reitin, se sanoo ja jatkaa vielä sitten - Koskaan ei ole liian myöhäistä valita uudelleen.

Haluaisin uskoa sen sanoihin. Uskoa, että tulevaisuudessa voisi särkyneiden sydänten sijaan olla sittenkin kaksi todella onnellista ihmistä.

ehkä vielä joskus löydän unelmani uudelleen

Tuska on niin syvälle riipivää, että tuntuu kuin hukkuisin. Puristan peiton reunaa samalla kun kyyneleet jättävät uransa poskille. En edes muista milloin olen viimeksi itkenyt. Itkenyt turhautumista ja voimattomuutta siitä, kuinka yksinäiseksi tunnen itseni juuri nyt. 

Minulla on sinut, mutta silti et ole siinä. Kuin välissämme olisi muuri, jonka seinämää peittää jatkuvasti villiintyvät okaruusut. En osaa kertoa, miten paljon kaipaan mennyttä. Kun oli aikaa vain pysähtyä ja olla. Painaa pää toisen rintaa vasten ja kuunnella unista hengitystä. 

Pelkään sanoa ääneen, miten epäreilulta elämä toisinaan tuntuu. Ei niin, ettenkö olisi toisinaan onnellinen ja tuntisi kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Mutta kun hetkittäin tuntuu, että jatkuvasti joudun luopumaan jostain. Omista haaveista ja suunnitelmista. 

Välillä mietin, että kuka enää olen tämän kaiken alla. Mitä edes haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Olenko jo kadottanut sen kaiken kipinän, joka kyti sisälläni kertomassa, mitä kaikkea elämä voisi antaa, kun vain seuraisin sydäntäni.

varjele kaikelta pahalta #106 (Julle)

Kipu. Se on pesiytynyt jälleen rintakehään. Kipu, jota olen yrittänyt paeta. Jonka yritin nuorempana hukuttaa pois juomalla ja käyttämällä huumeita. Silloin en voinut ymmärtää, miksi mä en vain kestänyt. Miksi olin niin heikko. Kuvittelin, että olisi pakokeinoja. Reittejä, joita kulkemalla mun ei enää koskaan tarvitsisi tuntea sitä uudelleen. Ei sietää sitä. Ei kärvistellä sen kanssa. Elin siinä uskossa viime kuukausiin asti, kunnes tajusin, ettei ole enää mitään vaihtoehtoja jäljellä.

Kipu on ja pysyy. Se on ensimmäinen asia, jonka mä huomaan aamulla herätessä ja viimeinen asia, jota mietin illalla nukkumaan mennessä. Se on syy, miksi valvon pitkälle yöhön ja kävelen ristiin rastiin katuja toivoen, että joku ohikulkija heittäisi pelastusrenkaan ja kertoisi, että voin elää ilmankin sitä.

Miten samaan aikaan voi olla niin täynnä kaipausta ja tuskaa. Tai ehkä se vain on niin, ettei voi tuntea toista ilman toista. Mä olen hävinnyt tämänkin pelin.

- Jatketaanko?

Palaan ajatuksistani takaisin nahkatuoliin, jolla parhaillaan istun. Kysyjä on keski-ikäinen mies, jonka kultaiset silmälasit säihkyvät auringonvalossa, joka kajastaa sivuun vedettyjen valkovihreä raitaisten ikkunaverhojen välistä huoneeseen.

Nyökkään, koska en uskalla avata suuta. Möläyttäisin vain jotakin typerää, enkä halua nolata tämän ihmisen edessä itseäni.

- Minkälaisia toiveita sulla on tulevaisuuden suhteen? Tero kysyy, kun mä olen jälleen vaipunut hiljaisuuteen.

Kysymys tulee niin puskista, että hetken mietin vastaavani, ettei mulla ole sellaisia. Mutta sitten mieleen piirtyy kuvia. Kuvia vaaleahiuksisesta naisesta, joka istuu kalliolla ja katselee merelle silmät täynnä odotusta. Kuin koko maailma olisi auki sille. Enkä voi olla miettimättä onko sen elämässä koskaan tilaa mulle.

- Mä toivon, että uskaltaisin vielä joskus rakastaa, sanon niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko toinen mun sanoja.

Tero katselee mua pöydän toiselta puolelta ja laskee puolillaan olevan teekupin syliinsä.

- Mikä sitä voisi olla estämässä?

Kela pyörii niin nopeasti pääni sisällä, etten pysty heti vastaamaan.

Meidän piti olla vaan kavereita. Ennemmin sisko ja veli kuin mitään muuta. Se oli mun veljen kanssa. Ei se voisi koskaan. Enkä mäkään voisi. Ei me kumpikaan voitais. Muita sattuis. Ei ihmiset ymmärtäis. Mitä jos se ei edes kestäisi. Sattuisi vaan lisää. Meihin kumpaankin.

Kohotan katseen ja huomaan Teron tarkkailevan mua pää hitusen kallellaan.

- Taitaa herättää paljon ajatuksia? Voit ihan rohkeasti ottaa niitä esille niin voidaan keskustella vielä tarkemmin ja miettiä, onko niille asioille tehtävissä jotain.

Paniikki. Se tukahduttaa hengitystiet ja leviää sitten vatsan kautta koko kehoon. Jalat alkavat täristä. Silmissä sumenee. Yritän sanoa, ettei musta ole tähän, mutta en saa sanaakaan ulos. Tero sumenee mun näkökentässä ja häviää sitten kokonaan pimeään. Auringonvalokin on kadonnut. Sammunut vai sammutettu. Ehkä mun sisällä elävä pimeys tukahduttaa senkin tieltään.

Herään lakanat hiestä märkänä. Suu tuntuu rutikuivalta. Kuin en olisi saanut päiväkausiin juotavaa. Kohottaudun istumaan sängyllä ja hörppään pöydällä olevasta lasista vettä. Se on haaleaa, mutta helpottaa silti pahimman janon yli.

Taas sama painajainen. Ehkä mä olen oikeasti sekoamassa hiljalleen. Niin yksinäiseltä musta tuntuu. Niin yksin mä olen. Eikä kukaan edelleenkään uskalla luvata, palaanko mä enää koskaan normaaliksi.

oli vain sydämessä kasvava kaipuu

aina ei ollut sanoja kertomaan,
miten paljon toista rakasti
oli vain sydämessä kasvava kaipuu,
joka kasvatti vahvoja juuria
tulevaisuutta varten
sillä yhteisen elämän puu
tarvitsi ravinnokseen rakkautta,
jotta se voisi vielä jonain päivänä
kasvattaa oksilleen nuppuja
ja viimein puhjeta kukkaan

runo, jonka kirjoitin ystäväpariskunnan hääkorttiin ❣️

varjele kaikelta pahalta #105

Severi on täsmällisesti kahtakymmentä vaille parkkipaikalla odottamassa, kun kurkkaan pikaisesti kämpän ikkunasta ulos ennen kuin nappaan eteisen lipaston päältä avainnipun sekä puhelimen, jota en ole näköjään muistanut ladata.

Sade vihmoo vaakasuunnassa kohti ja kastelee hiukset alta aikayksikön. Se niistä suoristetuista hiuksista. Severi työntää auton oven auki ja kompuroin etupenkille samalla pahoitellen mahdollista vesivahinkoa, jonka olen saattanut tuoda mukanani.

- Elä siitä stressaa. On tää kaara pahempiakin päiviä nähnyt.

Taputtelen märät kasvot etulokerosta löytyneeseen Hesen paperiin, jonka Severi ojentaa mulle ennen kuin se kaahaa kohti isoa tietä.

- Jos me myöhästytään niin saat syyttää mua. En tajunnut, että mulla menee vuosi suoristaa tää pehko, sanon ja alan nauraa nähdessäni Severin ilmeen, kun se yrittää etsiä edes yhtä suoraa kohtaa pörröisen kiharamereni keskeltä.

- Sano vaan, jos en jotenkin tajua kaikkia naisten juttuja, mutta oliko kaiken sen vaivan arvoista? se kysyy.

- Mä suoristan yleensä kerran vuodessa ja juuri tänään mun piti taas tajuta, etten omista sateenvarjoa millä olisin voinut pelastaa itseni tältä katastrofilta. Joten ei. Ei ollut. Sä voisitkin jatkossa muistuttaa mua, miten tässä viimeksi kävi niin ehkä jätän ens kerralla väliin.

Severin silmien ympärille tulee naururypyt, kun se hymyilee, ja jostain syystä ne muistuttaa mua siinä hetkessä isästä. Isästä, jonka ei koskaan pitänyt olla liian kaukana, mutta joka on nyt niin tavoittamattomissa, ettei sitä vieläkään pysty kunnolla käsittämään.

- Mitä sä mietit? Sun ilme valahti ihan sekunneissa.

Käännyn katsomaan sateen piiskaamaa kävelytietä, jolla mustaan viittaan pukeutunut pyöräilijä sinkuttaa eteenpäin.

- Sussa on jotain samaa kuin mun isässä.

Severi näyttää hämmentyneeltä, joten jatkan - Silleen hyvällä tavalla. Ihan pienen hetken näytit siltä kuin olisit voinut olla mun isä joltain 90-luvulta. Jossakin äidin ottamassa valokuvassa missä se nauraa niin, että silmät on melkein kiinni.

- Mä jo kerkesin pelätä, että sanot jotain hiusten ylikasvusta tai mun ryhdistä, se sanoo ja naurahtaa huojentuneena.

- Tuon mä pystyn ottamaan ihan kohteliaisuutena, vaikken olekaan nähnyt kuvia sun isästä nuorena.

Nähnyt.

Sana pyörii mun päässä kuin loppumaton kela. Mä en ole vieläkään nähnyt Jullea. En, vaikka se on ollut jo kohta pari viikkoa saman maan kamaralla ja etäisyys välillämme on vain joitakin kymmeniä kilometrejä. En välillä tiedä itsekään mikä mua estelee. Sekö, että pelkään niitä kaikkia epämääräisiä tunteita, joita edes sen ihmisen nimen kuuleminen aiheuttaa. Vaiko se, etten tiedä, onko se enää oma itsensä. On liian helppo pyrkiä vain etäämmälle kuin kohdata mitään, mikä tuntuu edes hitusen epämiellyttävältä ja ahdistavalta. Mikä meidän välillä lopulta muuttui.

Kaikki.

- Nyt sä olet taas omissa ajatuksissasi, Severin ääni hätkähdyttää mut takaisin tähän hetkeen.

- Anteeksi... On vaan kaikkea mielen päällä, sanon ja pudistelen päätäni kuin karkottaakseni hetki aiemmin pyörineet ajatukset muualle.

- Ei se mitään. On tässä itsekin uitu aika syvissä vesissä viime viikot. Pitänyt yrittää sopeutua uuteen arkeen, vaikka välillä normaalit arjen rutiinit jo tuottaa hankaluuksia. Tekis vaan mieli toisinaan jäädä makaamaan aamulla sänkyyn ja kokeilla seuraavana päivänä uudestaan.

Käännyn katsomaan Severiä. Se näyttää tosiaan väsyneeltä. Siltä, että sillä on mennyt yöunet sivusuun.

- Miten sä jakselet? kysyn, kun en tiedä miten muutenkaan lähestyä eroa ilman, että se tuntuu liian tungettelevalta.

- Riippuu ihan päivästä. Tai tunnista. Tai minuutista. En mä ole parhaimmassa jamassa, mutta se kai kuuluu ihan asiaan. Jospa se jossakin kohtaa alkaa helpottaa.

- Ihan varmasti, vaikka ei vielä pitkään aikaan siltä tuntuiskaan. Lopulta sitä lakkaa elämästä menneiden muistojen kanssa ja tyytyy luomaan uusia. Enkä mä tarkoita, etteikö sais muistella. Mä ainakin välillä mietin niitä hyviä ja ihania hetkiä, mitä meillä oli Matiaksen kanssa. Kyllä se yhteinen aika jotain opetti ja antoi mun elämään, vaikka ei silloin eron jälkeen sitä halunnut uskoa.

- Niin. Mä jotenkin sisimmässäni luotan, että kyllä tässä pärjäillään ja kaikki vielä järjestyy, vaikka välillä mietin, mikä tarkoitus tälläkin nyt oli. Just nyt on hankala hyväksyä, että oma tulevaisuus ei ole lopulta kuitenkaan omissa käsissä.

Niihin sanoihin on helppo yhtyä. Miten usein olinkaan miettinyt elämäni aivan toisella tavalla eteenpäin ja kuitenkin moni asia oli jäänyt toteutumatta tai oli tapahtunut jotain, mitä en ollut osannut edes kuvitella.

- Ehkä me sitten 70-vuotiaina tavataan keskiviikkokerhossa ja mietitään, että tuossahan on se Severi sieltä rippikoulusta. Että eikö se ollut ihan kiva poika jo silloin. Ja sitten me päädytään naimisiin, kun ei haluta enää elää yksin tahoillamme, naurahdan ja saan Severin purskahtamaan nauruun.

- Ehkä. Eihän sitä koskaan tiedä, se sanoo pilke silmäkulmassa ja jatkaa sitten - Ottaisitko edes mun sukunimeä?

- Ei, kun me otettais yhdessä joku uniikki. Keksittäis ihan uus. Joku ihan hullunkurinen.

- Ai niinku millainen esimerkiksi?

- No joku semmonen ku Taivaanhaituva tai Vedensini.

- Mä, kun kuvittelin, että joku oikeasti outo. Niinku Törähdys tai Tonttunen.

- Hah. En mä ihan semmoiseen kuitenkaan suostuis, vastaan sille naurun vielä kupliessa sisälläni.

- Eihän sitä koskaan tiedä, minkälainen sitä vanhana on. Jos vaikka haluaiskin olla ihan "erilainen nuori".

Pukkaan Severiä olkapäähän ja se vaan jatkaa nauramista.

- Kiitos, että oot olemassa, se sanoo, kun viimein saamme rauhoituttua.

- Kuin myös, sanon sille ja tarkoitan sitä täydestä sydämestäni.

varjele kaikelta pahalta #104 (Matias)

Ravistelen hermostuksissani käsiä ja yritän rauhoittaa sydämen lyöntejä, jotka hakkaavat rinnassani tuhatta ja sataa. On epätodellista, että kaikkien niiden toivottomien päivien ja viikkojen jälkeen Julle on nyt täällä. Edessäni olevan käytävän päässä, josta valkoinen numero kymmenellä varustettu ovi johtaa sen huoneeseen.

- Täällähän sä olet.

Käännyn ympäri kuullessani tutun äänen. Severi astelee luokseni ja rutistamme toisiamme pikaisesti.

- Ootko sä valmis? se kysyy huomatessaan mun puhaltelevan ilmaa ulos.

- Ihan rehellisesti en oikeastaan tiedä. Vähän ehkä ahdistaa, kun mietin, että mitä jos se on jollakin tavalla muuttunut. Entä jos se ei ole enää oma itsensä.

Severin katseessa käy ymmärrys.

- Usko pois, Jullen persoonaa ei saa pois edes pihdeillä vetämällä, se sanoo ja virnistää.

Naurahdan, kun päähäni tulee mielikuva tilanteesta.

- Jospa oot oikeassa, sanon ja jatkan sitten - Mennäänkö?

Severi nyökkää ja lähdemme kävelemään rinnatusten ovea kohti. Matkalla kerkeän vielä miettiä äidin sanoja, jotka se sanoi edellisenä iltana puhelimessa, kun kyselin millainen Julle oli ollut, kun äiti oli käynyt tapaamassa sitä.

- Se alkaa vasta pikkuhiljaa ymmärtää mitä sille on tapahtunut ja se ottaa selvästi aika koville. Älä kysele siltä liikaa tapahtuneesta vaan anna sen itse kertoa, jos se haluaa puhua siitä.

Severi työntää oven auki ja astun sen perässä sisään. Huone on avara ja valoisa. Toisessa reunassa on sänky, jonka ympärillä olevat verhot on vedetty sivuun. Sängyn selkänojaa on nostettu ylös ja sen vieressä olevalla pöydällä lojuu pino kirjoja ja avattu Super Salmiakki-pussi. Julle istuu sängyn laidalla selkä meihin päin ja katselee ikkunasta ulos. Se on pukeutunut vihreisiin sairaalan vaatteisiin, jotka ei näytä oikein istuvan sille. Hiukset on kasvaneet sitten viime näkemän ja vaaleat latvat ovat alkaneet kääntyä kiharalle.

- Ai sä sait vieraita. Jätänkin teidät tänne ihan omaan rauhaan.

Vessaa puhdistamassa ollut siivooja työntää kärryt pois huoneesta ja sulkee oven perässään.

Julle ei tunnu huomaavan meidän tuloa, eikä myöskään siivoojan poistumista. Se vain istuu sängyllään hiljaisuudessa ja tuntuu ajelehtineen jonnekin omaan maailmaansa.

- Julius? Severi yrittää ennen kuin alamme lähestyä sitä.

Viimein Julle kääntyy katsomaan. Sen ilmeen perusteella on hankala arvioida, onko se tunnistanut meidät, mutta äidin mukaan se oli heti tiennyt, kuka se oli, joten toivon, ettei tämä vierailu muutu yhtään kammottavammaksi kuin se jo tuntuu olevan.

- Toin sulle ristikoita, jos aika käy pitkäksi, sanon ja ojennan sille uusimman numeron, jonka ostin ajomatkalla sairaalaan.

Julle ottaa lehden sanomatta sanaakaan ja laittaa sen sitten pöydälle kirjojen päälle.

Nielaisen saadakseni kurkkuun nousseen palan tunteen katoamaan ja vilkaisen Severiä, joka näyttää yhtä hämmentyneeltä kuin tunnen itseni olevan.

- On ollut ikävä äijää, se sanoo ja laskee käden Jullen hartialle.

Julle on edelleen hiljaa, mutta sen silmiin kohonneet kyyneleet alkavat valua poskipäitä pitkin.

- Me oltiin tosi huolissaan susta. Kerettiin jo pelätä pahinta, sanon hiljaa.

Minuutit kuluvat ja Jullen kyynelille ei näytä tulevan loppua. Se on niin sydäntä särkevää katsoa, ettei ole kaukana, että alkaisin itse vollottaa kuin pieni lapsi.

- Lili ei tullut...

Jullen sanat rikkovat hiljaisuuden. Mutta koska hiljaisuudesta on sen lyhyen tapaamisen aikana tullut ainoa tapa olla, en heti osaa reagoida.

- Joo, se ei päässyt, Severi ehtii vastata ennen mua.

- Haluatteko? Julle kysyy ja ojentaa rapisevaa karkkipussia meitä kohti.

Nappaan pari mustaa kiekkoa kouraan ennen kuin tarjoan pussin Severille.

Kaikki tässä hetkessä tuntuu niin oudolta, etten tiedä miten päin mun pitäisi oikein olla. En tiedä mistä puhuisin Jullelle, kun se ei näytä kovin halukkaalta puhumaan. En edes tiedä haluaako se meidän olevan täällä.

- Sano vaan, jos haluat levätä niin me voidaan hilppasta pois. Ei sun tarvitse väkisin meitä jaksaa, sanon sille.

Julle mutustelee karkkia suussaan ja pyyhkii sitten jo osittain kuivuneet kyyneleet kämmenselkäänsä.

- Jääkää vaan. Ei ole kiva olla yksin, se sanoo ja katsoo mua suoraan silmiin.

Voisin vaikka vannoa, että sen katse on täynnä tuskaa. Niin pohjattoman surulliselta se näyttää.

- Onko täällä hyvät safkat? Severi kysyy siltä nakatessaan karkin suuhunsa.

- Aikamoista liisteriä välillä, Julle vastaa ja virnistää yllättäen.

Sen sekunnin sadasojan ajan tuntuu kuin se oikeasti olisi siinä. Se Julle, jonka mä tunnen. Ja sitten se tunne katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin, kun virne kuihtuu sen kasvoilta.

- Eikö Lili tullut?

Severi vilkaisee mua kysyvästi. Olen yhtä hämmentynyt kuin se. Jullehan kysyi jo samaa aiemmin.

- Ei se päässyt tulemaan, sanon samalla kun mietin onko äiti unohtanut kertoa mulle jotain olennaista.

Jullen hartiat lysähtävät kasaan. Se laskee karkkipussin kädestään sängylle ja nousee sitten nojaamaan ikkunalautaa vasten. Haluaisin halata sitä ja kertoa, miten paljon olen kantanut huolta siitä, mutta en tee niin, koska en tiedä miten se reagoisi. Tuntuu kuin se kävelisi nuoralla, jonka mikä tahansa väärin sanottu ajatus voi heilauttaa niin, että se putoaa alas. En uskalla ottaa sitä riskiä, että vain pahennan Jullen oloa.

- Mitä kotiin kuuluu? se kysyy ja kääntyy ympäri nähdäkseen mut.

- Siellä odotellaan, että annat niille luvan tulla katsomaan, jos jaksat ottaa ne tänne riehumaan, vastaan.

Niin äiti oli ainakin sanonut.

- Ai isäkin?

Julle katselee mua odottavasti, kun joudun hetken miettimään mitä vastaisin.

- Kyllä sekin on ollut huolissaan susta. Ei vaan sano sitä ääneen, mutta kyllä siitä aistii, että se on helpottunut, kun oot nyt täällä.

Julle vain tyytyy nyökkäämään.

En edelleenkään tiedä millaiset välit sillä on isän kanssa. Omissanikaan kun ei ole liiemmin kehuttavaa. Jotain on mennyt niin syvästi rikki sisälläni, etten ehkä koskaan pysty täysin antamaan isälle anteeksi. En, vaikka tiedän, että se on muuttunut parempaan suuntaan.

Kuuluu koputusta ja sairaalan työntekijä kurkkaa ovensuusta. 

- Täältä tulis nyt päiväruoka. 

Työntekijä nostaa tarjottimen käytävällä olevista kärryistä, vetää sitten Jullen pöydän alla olevan tason esiin ja laskee tarjottimen siihen. 

- Otatko maitoa vai vettä? 

Julle sävähtää. Se on niin pieni liike, että en olisi kiinnittänyt siihen huomiota, ellen olisi juuri katsonut siihen päin. 

- Maitoa. 

Työntekijä tuo vielä kukkurallaan olevan maitolasin tarjottimelle ja poistuu sitten käytävään.

Julle istuu takaisin sängylle, siirtää tarjottimen eteensä ja alkaa näykkiä lautasella olevaa epämääräisen näköistä lihapalaa. 

- Ihan kuin se sun paistama kana silloin lapsena mummon mökillä.

Jullen heitto on niin yllättävä, että alan nauraa. Muistan kyllä elävästi sen kerran, kun halusin välttämättä opetella paistamaan kanaa ja äidin salmonella varoittelut oli jäänyt niin vahvasti mieleen, että paistoin kanaa aivan liian pitkään. Se oli samaan aikaan sitkeää ja kuivaa kuin korppu. Julle rohkeana lupasi maistaa, mutta ei saanut kunnolla edes palaa haukattua irti. 

- Kai sä olet edes vähän kehittynyt siitä? se kysyy samalla kun kiusoitteleva hymy nousee sen kasvoille. 

- Sitä sun pitää kysyä joltakin muulta, sanon sille ja saan Severin nauramaan. 

- Matiaksen ruuat on pääsääntöisesti ihan syötäviä.

- Osaathan sää näköjään edes joskus kehua mua, sanon ja tökkään Severiä kylkeen niin, että se hätkähtää hiukan. 

Julle on sillä välin uponnut omiin ajatuksiinsa ja syö ruokaansa vaiti. En voi edes kuvitella mitä sen pään sisällä liikkuu. Ei varmaan kukaan voi, joka ei ole kokenut vastaavaa. Millaista on herätä vain tajutakseen, että on käynyt kuoleman porteilla ja että oma elämä on ollut pysähtyneenä samalla kun muut ihmiset ovat mennä porskuttaneet eteenpäin. 

Kun Julle on saanut syötyä, yritän vielä Severin kanssa viritellä keskustelua, mutta Julle tuntuu vajoavan vain yhä syvemmälle omiin ajatuksiinsa. 

- Meidän pitää varmaan alkaa lähtemään. Tullaan taas joku päivä uudestaan käymään, sanon lopulta, kun Julle ei ole hetkeen osallistunut keskusteluun. 

- Ai, no kiva kuitenkin, että kävitte. 

Kierrän käsivarren Jullen harteiden ympärille ja hyvästelen sen Jumalan rauhalla. Severi tekee perässä samoin. Kun olemme jo ovella, Julle vielä huikkaa perään - Tuleeko Lili käymään?

Hengitän kerran syvään ennen kuin vastaan - Kerron sille, että kysyit. En voi varmaksi luvata, että se pääsee tulemaan. Se on kuulemma kiireinen. 

Julle kallistaa päätään ja sen olemus tuntuu taas käpertyvän kasaan. 

- Ehkä on parempi, ettet sano sille mitään, se sanoo niin hiljaa, että joudun pinnistelemään saadakseni sanoista selvää. 

- Hyvä on. En sano.

Huikkaan vielä heipat ennen kuin Jullen huone jää taakse ja suuntaamme kohti käytävän päässä olevia hissejä. 

- Etkö oikeasti sano Lilille mitään? Severi utelee, kun hissin ovet sulkeutuvat ja jäämme kaksin. 

- En tiedä. Ehkä sanonkin. Jotenkin jäi sellainen olo, että Jullen pitäis saada nähdä se. Mun täytyy kyllä kysellä äidiltä, että onko Jullen muistissa häikkää. Ei se normaalisti olisi kysellyt samaa asiaa noin monta kertaa. 

- Joo. Sama kävi mielessä. Toivottavasti se ei oo mitään pysyvää. 

Automatka kämpälle vilahtaa niin hetkessä, etten edes kerkeä ajatella mitään muuta kuin tyhjänä ammottavaa jääkaappia. No sentään mun ei tarvitse tyytyä sitkeään kanaan ja laihan näköiseen kastikkeeseen kumipottujen kaverina. 

toisaalla

muistutuksena itselleni

että kun tulee hetkiä,

jolloin huomaat hukuttautuvasi kirjojen maailmaan

pakenet vain todellisuutta,

jossa et voi hyvin 

varjele kaikelta pahalta #103

Vesipisarat juoksevat auton etulasia pitkin, kun Severi kaartaa punatiilisen kerrostalon pihapiiriin ja jättää Joannan ja Elisen kyydistä. Aada päätti kyydin sijaan kävellä, koska pitserialta ei ollut sen kämpälle kuin muutama hassu korttelin väli. Huikkaan heipat samalla kun mietin, että tulenkohan enää koskaan hengaamaan noiden ihmisten kanssa.

Kun takapenkki on tyhjentynyt, tajuan, että nyt jos koskaan voin yrittää jutella Aadasta Severin kanssa. 

- Mitä fiiliksiä sulla on siitä teidän erosta? kysyn, kun Severi alkaa peruuttaa takaisin isommalle tielle. 

Se vääntää radion äänet hiljaisemmalle. Ehkä saadakseen hetken lisää aikaa miettiä mitä vastaisi. 

- Tavallaan mä oon jopa helpottunut, vaikka musta tuntuu karulta sanoa näin. Se oli kuitenkin loppujen lopuksi mulle parasta mitä pystyin tuossa tilanteessa tekemään. En mä tietysti olisi toivonut, että näin käy, mutta me oltiin jo menossa ihan eri suuntiin. Arvomaailmat ei oikein kohdannut, eikä sitä kautta tulevaisuuden haaveet, se sanoo, huokaisee syvään ennen kuin jatkaa - Aada alkoi joitain kuukausia sitten puhua, ettei se välttämättä haluaisi koskaan lapsia ja vaikka joskus myöhemmin haluaisikin niin se haluais pystyä vaikuttamaan, että montako niitä tulis. Eikä tää nyt ollut ainoa asia, josta ajateltiin erillä tavalla, mutta ehkä kuitenkin se isoin ja jolla on oikeastaan eniten väliä. 

Vilkaisen pikaisesti todetakseni vain, että Severi on täysin keskittynyt pitämään katseensa tiessä. Tämä on niitä tilanteita, kun toivoisi, että olisi enemmän sanoja tai ainakin jotain tilanteeseen sopivaa sanottavaa. 

- Mä olen tosi pahoillani sun puolesta. 

Kyyneleet kihoavat silmiin. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri Aada ja Severi. 

- Ei sun tarvitse olla. Kyllä tää tästä. On parempi, että se tuli ilmi nyt, eikä vasta myöhemmin. Tavallaan mä oon jopa kiitollinen, että Aada kertoi niin suoraan. Se antoi mulle sitä kautta mahdollisuuden valita meidän ja eron väliltä. Oon kuullut niitäkin tarinoita, että ensin mennään naimisiin ja sitten pamautetaan joku tuollainen iso juttu, joka on ollut itsellä tiedossa jo pidempään. 

- Mä en oikein tiedä mitä sanoisin. Antaisin halin, jos sä et olisi just nyt ratissa, mutta joudut tyytymään virtuaaliseen sellaiseen, sanon ja halaan leikisti ilmaa edessäni. 

Severin kasvoilla käy hymy. 

- Mun oli tarkoitus laittaa sulle viestiä ja kysyä olisitko voinut tulla käymään. Olisin halunnut jutella, mutta sitten siinä tuli kaikenlaista, enkä mä saanut aikaiseksi, se sanoo ja pudistaa muutaman kerran päätään. 

- Ihan ymmärrettävää. Sulla on ollut varmaan paljon käsiteltävää, sanon. 

- Pahinta oli ilmoittaa omalle perheelle, että voitte nyt unohtaa häät, koska sellaisia ei ole tulossa. Jotenkin mun ei tehnyt mieli rueta selittämään porukoille, että miksi me lopulta erottiin. Yritin vaan jotenkin ympäripyöreästi kertoa. 

- Miten ne reagoi? kysyn. 

- No kyllä ne vissiin ihan ymmärsi kuitenkin. Isä sano, että usko on elämän tärkein asia, eikä sitä kannata menettää edes rakastamansa ihmisen takia. 

Sade yltyy. Severi vääntää pyyhkijät täysille, mutta sateen läpi on silti haastava yrittää nähdä. 

- Kauanko sulla meni aikaa, että pääsit Matiaksesta yli teidän ekan eron jälkeen? se kysyy, kun olemme istuneet hetken hiljaisuudessa ja vain kuunnelleet radiosta tulevan kappaleen epämääräisiä säveliä. 

- Vaikea sanoa. Joskus mietin, että ehkä mä en edes koskaan päässyt. En kai mä muuten olisi haikaillut sen perään ja ruennut sitten seurustelemaan uudestaan. Nyt mulla on enemmän sellainen olo, että se oikeasti oli tässä, eikä me enää koskaan olla toisillemme ne elämän tärkeimmät ihmiset. Että kai se sitten oli aika pitkä prosessi. Mitä tässä nyt oikein on mennyt. Pari, kolme vuotta ehkä. 

- Tällä hetkellä musta tuntuu, etten mä voi enää koskaan rakastaa ketään. En sillä tavalla kuin Aadaa, Severi sanoo tukahtuneella äänellä ja pyyhkii kasvot takin hihaan. 

- Mä en tiedä, jos tää kuulostaa susta jotenkin väärältä, mutta mä ajattelen, ettei sen rakkauden koskaan tarvi loppua. Kyllä mä edelleen rakastan Matiasta, mutta se on ehkä muuttunut enemmän välittämiseksi. Musta on ihana tietää, että mitä sille kuuluu ja missä se menee, mutta en enää iltaisin haaveile millaista  meidän elämä vois olla joidenkin vuosien päästä. Lähinnä toivon, että se yhteys vois edes jotenkin säilyä siihen ihmiseen. Ja sitten taas tuosta muiden rakastamisesta. Uskon, että nyt voi tuntua siltä, ettei enää koskaan, mutta ei sitä koskaan tiedä, jos jossakin vaiheessa joku toinen tyyppi saa sun sydämen reistailemaan ja oot taas ihan kujalla, kun mietit kaikkea, et miten voit viettää sen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Miten kerrot sille, että oot kiinnostunut ja niin edelleen. 

Severin kädet tärisevät, kun se kääntää rattia ja ohjaa auton tien sivussa olevalle bussipysäkille. 

- Mä en oo koskaan ollut näin hajalla kuin nyt..., se sanoo ja kuulen sen äänen särkyvän. 

Sitten tulee kyyneleet. Se painaa pään kämmeniä vasten ja sen hartiat alkavat hytkyä. 

Irrotan turvavyön ja nojaan sitä kohti kiertääkseni kädet sen ympärille. Hetki sitten olin itse lohdutettavana ja nyt Severi on se, joka lopulta murtuu. Silitän sen selkää ja mietin, etten mä todellakaan ole ainoa, jonka elämässä tapahtuu pahoja asioita. 

- Välillä mä huomaan miettiväni, että ehkä Aada vielä tulee ja sanoo, että sitä vaan pelottaa tulla äidiksi ja että ei se oikeasti ajattele niin, Severi sanoo ja alkaa nikotella. 

- Mä olin jo kerennyt miettiä miten kesällä kosisin sitä ja sitten käytäisiin ostamassa sormukset. Sen sijaan mä selaan puhelimelta kuvia meistä ja mietin poistaisinko ne tai luen sen kirjoittamia kirjeitä ja pohdin, että tekisinkö niistä nuotion. 

- Tuo on kyllä syvältä, sanon sille.

- Ehkä mä sinuna antaisin niiden kuvien ja kirjeiden vielä olla. Voithan sä vaikka siirtää ne kuvat pois puhelimesta niin ne ei jatkuvasti tuo muistoja mieleen, mutta mietit sitä poistamista vähän myöhemmin, kun oot saanut hetken miettiä. Voi olla, että joskus vielä tuntuukin tärkeältä, että sellaisiakin muistoja on olemassa. Että se oli yhdenlainen ajanjakso sun elämää. 

- Niin... Saatat olla oikeassa. Nyt vaan tuntuu, etten jaksais yhtään miettiä Aadaa tai meidän seurustelua. Se tekee niin kipeää. 

Severi laskee kädet alas ja päästän siitä irti. 

- Kiitos, kun jaksoit kuunnella, se sanoo ja väläyttää hymyn. 

- Tietysti. Sitä vartenhan me ystävät ollaan olemassa, sanon ja hymyilen sille takaisin. 

Noustessani autosta kämpän parkkiksella, katson vielä kerran Severiä ja sanon - Pidä itsestäsi hyvää huolta ja Jumalan rauhaa.

Se ottaa mua kädestä kiinni ennen kuin vastaa - Mä yritän. Jumalan rauhaa, Lili.

Ja sitten se päästää kädestäni irti.