sille johon rakastuin

Seisoskelemme tyttöjen kanssa auringon paahteessa eräänä kesäkuun perjantaina asemarakennuksen vieressä asfaltilla ja pohdimme, saavutkohan koskaan paikalle. Koko junamatkan mietimme, miltähän tuntuu viettää viikonloppua ihmisten kanssa, jotka kokee tuntevansa, mutta joita ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Olen sitäpaitsi tehnyt päätöksen lähdöstä aikalailla viime tipassa, koska aluksi en ihan totta uskonut, että siinä olisi mitään järkeä. Entä jos ne ihmiset eivät olisikaan sellaisia, joiksi heidät kuvittelin. Entä jos meno lähtisi lapasesta.

Olin liittynyt keskustelufoorumille sattumalta bongatessani sen linkin eräältä sivustolta, jonka tiesin luotettavaksi. Olin selaillut keskusteluja ja päätynyt sitten kirjoittamaan esittelyn itsestäni. Ja sitten aivan yllättäen olin saanut kutsun liittyä ryhmään, joka oli lähdössä mökille muutaman viikon päästä.

Seuraamme aseman ohi ajavia autoja ja mietimme onko joku niistä kenties sinun. Nauramme tajutessamme, kun arvailumme menevät päin honkia, mutta samaan aikaan alamme ihan tosissaan olla sitä mieltä, että kukaan ei koskaan tulekaan. Että se siitä mökkireissusta sitten.

Lopulta beigen värinen auto kurvaa parkkipaikalle ja tunnistamme kuskin. Nostamme matkatavarat takakonttiin ja hyppäämme kyytiin. Ja jostain syystä minä olen meistä se, joka päätyy pelkääjän paikalle, enkä lakkaa ajattelemasta, miten outoa on nähdä sinut ensimmäistä kertaa, vaikka äänesi on tuttu puheluista.

Mökille päästyämme löhöämme sohvalla siihen asti, että viimeinenkin ryhmästä saapuu paikalle. Lämmitämme saunaa ja käymme uimassa. 

Seuraavana päivänä menen aamu-uinnille. Järvi on tyyni ja aurinko vasta nousee puiden takaa. Päädymme ottamaan tikkakisan ötököiden syödessä, jonka lopulta häviän. En kuitenkaan halua tyytyä siihen, etten saa heitettyä kymppiä, joten jään ulos, kun kaikki muut menevät jo takaisin sisälle. Heitän tikkoja varmaan tunnin ennen kuin viimein osun kymppiin ja raahaan muut sisältä katsomaan, että olen varmasti saanut sen, mutta kukaan ei näytä haluavan uskoa sitä tai sitten he vain härnäävät tahallaan.

Päädymme kahdestaan istumaan olohuoneen sohvalle, kun toiset lähtevät soutelemaan veneellä. Puhumme elämästä ja sen päättymisestä. Kerrot siskosi lapsesta, jonka lähtö oli tullut yllättäen. Minä taas kerron pikkuveljestäni, jonka jouduin hyvästelemään vuosia sitten, mutta jonka kuolema edelleen tuntuu syvällä sisimmässä, ja joka yhä vuosienkin jälkeen repii rikki niitä haavoja, joita en ole koskaan saanut parannettua. Näen kyynelten kimaltavan silmissäsi ja tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun mietin, miten paljon arvostan sitä, että uskallat itkeä seurassani.

Sunnuntai aamu tulee aivan liian varhain. Juuri kun olen päässyt tutustumaan sinuun, meidän pitääkin jo lähteä. Ilmoitat kuitenkin yllättäen, että jäät odottamaan meidän kanssamme siihen asti, että junamme tulee, ja olen siitä enemmän kuin onnellinen.

Uimarannalla on äiti kahden lapsensa kanssa ja joitain yläkouluikäisiä. Järvivesi kylpee auringonvalossa ja tuuli havisuttaa puiden oksia. Auomme riippumatot kuunsirpin muotoisista pussukoista ja viritämme ne metsän laitaan. Enkä tiedä voinko enää sanoa yllättyväni, kun kaksi naispuolista reissukaveriani päätyy toiseen riippariin ja minä toiseen sinun kanssasi. Tuntuu oudolta maata siinä sinisen melkein pilvettömän taivaan alla ja miettiä, että vielä muutama päivä sitten en voinut melkein uskoa, että sinä ihan oikeasti olisit olemassa, koska emme olleet vielä silloin tavanneet. Ja silti siinä hetkessä, syödessämme auringon lämmittämiä suklaalla kuorrutettuja karkkeja, ne viettämämme kolme päivää tuntuvat tapahtuneen jo kauan aikaa sitten.

Hyvästellessämme juna-aseman parkkipaikalla toivon enemmän kuin mitään, että me vielä kohtaamme uudelleen. Ja vaikka liekki on alkanut lepattaa sydämessäni tietämättäni, en pystyisi villeimmälläkään mielikuvituksellani näkemään, miten liekki seuraavien kuukausien aikana ensin hiipuisi hiillokselle ja sitten lopulta muuttuisi roihuksi, jota suurinkaan sade ei kykenisi enää sammuttamaan.

varjele kaikelta pahalta #66

Steariini valuu pitkin kynttilänjalkaa, jonka olen joulukuun pimeiden iltojen saapuessa nostanut lipaston päälle. Huone huokuu tyhjyyttä. Ehkä jotain sellaista lopullisuuden tunnetta, josta en vielä oikein saa kiinni. Elän menneessä ja murehdin tulevaa, enkä siten osaa pysähtyä juuri tähän käsillä olevaan hetkeen.

Kirjahylly, josta olen hetkeä aiemmin laskenut painavat kirjapinot lattialankkujen kannateltavaksi, näyttää siltä kuin sitä ei olisi pyyhitty vuosikausiin. Ja toisaalta tottahan se on. Kukaan ei ole käynyt tässä huoneessa isän kuoleman jälkeen. Ei ennen kuin nyt.

Istahdan lattialle kirjapinojen viereen ja alan lajittelemaan niitä. Vasemmalle ne, jotka lahjoitan eteenpäin. Oikealle ne, jotka haluan säilyttää. Eteen ne, jotka joutavat roskiin. 

Selailen rähjääntyneen näköistä kierrekantista kirjaa, jonka löydän kahden luontoa käsittelevän kirjan välistä. Avaan kannen hellävaroen ja eteeni tulee näky, joka saa minut kyyneliin. 

Toukokuu 1997. 

Sain tänään tietää, että kannan sisälläni pientä ihmettä. Olin jo vuosia sitten lakannut toivomasta, että tämä voisi koskaan olla mahdollista. Että voisin olla jollekin niin pienelle ja hauraalle... äiti...

Tunnen jo nyt syvää rakkautta sinua kohtaan rakas lapseni, joka olet tällä hetkellä vain pienen appelsiinin kokoinen. Olet niin hento ja siksi pelkään puolestasi enemmän kuin uskotkaan. Ehkä ne ovat ne äidin vaistot, joista mummisi puhuu minulle. 

Haluaisin antaa sinulle turvallisen ja rakastavan kodin. Toivon koko sydämestäni, että osaisin olla hyvä äiti sinulle. Että jaksaisin kaikkina niinäkin päivinä seurata vierestä, kun lähdet hiljalleen ottamaan omia askeleitasi tässä maailmassa ja opettelet tuntemaan itseäsi. Jaksaisin silloinkin, kun tuntuu, että sydän on huolesta kallellaan ja haluaisin joka hetki tietää, missä menet tai mitä teet.

Tiedän, että jonain päivänä joudun luopumaan sinusta. Päästämään irti kädestäsi. Se on jo nyt liian raskas taakka kantaa. Ehkä vielä joskus, jos taivaan Isä siunaa sinulle lapsia, voit ymmärtää nämä ajatukseni, jotka haluan kirjoittaa muistiin löydettäväksesi. Muistathan rakas lapseni, että sinäkin olet lahja taivaan Isältä. Jos jotain toivon maailmassa eniten niin sitä, että sinä saisit kasvaa ja vahvistua, ja saisimme sinut turvallisesti luoksemme. Mutta vielä sitäkin enemmän toivon ja rukoilenkin joka ilta, että sinä säilyisit uskomassa elämäsi loppuun asti ja voisimme kerran nähdä taivaan kodissa muiden rakkaiden ympäröimänä.

Sinulla tulee olemaan paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Jotka pitävät sinusta huolta, jos minusta ja isästäsi ei ole enää jonain päivänä siihen tehtävään. 

Uskon, että tulet pääsemään elämässäsi pitkälle, jos jaksat luottaa taivaan Isän siunaukseen ja varjelukseen. Hän tietää kaiken, mikä on sinulle parhaaksi. 

Kun tapasin isäsi ensimmäistä kertaa Pudasjärven suviseuroissa, kesäkuu oli vaihtumassa heinäkuuksi ja aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta kuumempana kuin kertaakaan aiemmin sinä kesänä. Isäsi kasvot olivat päivettyneet ja hän oli pukeutunut sinisiin leviksen farkkuihin ja harmaaseen collegepaitaan. Hiukset olivat kasvaneet edestä kulmakarvojen yli ja ne olivat vaalentuneet auringon valossa. Isäsi seisoskeli poikaporukassa kentän laidalla ja poltti tupakkaa. Muistan yhä elävästi, miten katseeni siirtyi siihen porukkaan useammin kuin kerran ja miten hänen kasvonsa painuivat mieleeni niin syvästi, että yritin seuraavat päivät löytää hänet kaiken sen ihmismassan keskeltä. 

Vasta sunnuntai-iltana kohtasimme uudelleen. Isossateltassa oli menossa laulutuokio ja isäsi sattui istumaan sopivasti vähän vasemmalla ja muutaman penkin enemmän edessäpäin. En voinut olla katselematta, miten hän yhtyi seuraväen kanssa lauluun ja hipaisi välillä huomaamattaan otsalle valahtaneita hiuksia takaisin taaksepäin. Hänessä oli samaan aikaan jotain niin tuttua ja turvallista. Tuntui, kuin olisin aina tiennyt, kuka hän on, missäpäin hän asui ja niin edelleen. 

Isäsi lähestyi minua lauluhetken jälkeen ja pyysi pitsalle. En ollut aluksi suostua sillä äiti ei olisi tykännyt ajatuksesta, että kuljen vieraiden poikien kanssa, mutta isäsi sai minut käännytettyä ja onneksi saikin. Se ilta on jäänyt kauniina muistona mieleen. Se, miten puhuimme uskon asioista ja isäsi silmät tuntuivat oikein tuikkivan hänen puhuessaan siitä, miten usko on hänen elämänsä tärkein asia, ja miten sitä tulisi vaalia niin, että jaksaisi aina olla pyytämässä anteeksi ja antamassa myös toisille anteeksi. 

Vaihdoimme osoitteita ja ryhdyimme kirjoittamaan kirjeitä toisillemme. Tutustuimme niiden avulla toisiimme ja toisinaan pääsimme myös näkemään. Isäsi matkusti muutamia kertoja lapsuuden kotiini ja minä puolestaan kaupunkiin, jossa hän silloin asui pienessä kerrostaloyksiössään. Isäsi ystävä, Mirjami, jonka haluaisin myös pyytää kummiksesi, sattui asumaan lähistöllä, joten majoittaduin hänen luonaan.

Samalla kun minä ja isäsi kuljimme yhteistä polkua kohti seurustelua, Mirjamista tuli minulle todella läheinen ja rakas ystävä. Pystyin jakamaan hänen kanssaan sellaisiakin kipeitä asioita lapsuudesta ja lapsuuden kodista, joita en ollut pystynyt kertomaan kenellekään muulle aiemmin. Myöhemmin sain myös rohkeutta puhua niistä isällesi.

Minun isäni ei ollut uskovaisesta perheestä, eikä hän myöskään koskaan halunnut uskoa. Hän haki elämäänsä tarkoitusta juomalla, mikä teki hänestä ihmisen, jonka kanssa ei voinut olla silloin, kun hän oli ottanut, ellei halunnut pelätä henkensä uhalla. Hän joi ja pelasi ne vähäiset rahansa, mitä hän kerkesi tienaamaan. 

Vaikka lapsuuteni oli rauhaton, sydämen usko sai kuitenkin säilyä läpi elämän. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen. 

Jumalan rauhan terveisin, äitisi! 

tyttö #2

Tyttö tietää, ettei elämä ole loputonta. Että välillä aallotkin hiljenevät ja meri on aava ja tyyni. Että jonain päivänä on toisten aika lähteä. Mutta silti tyttö ei kykene ymmärtämään, miten kipu saa hänet turraksi. Saa itkemään kerrostalokämpän lattialla kippurassa niin kovaa, että hän pelkää naapureiden kohta soittavan poliisit. Suru kieppuu hänen sisällään ja sisimmässään. Vetää jalat veteläksi ja pistää pään jyskyttämään kivusta.

Tyttö itkee kaikelle sille, minkä hän on juuri menettänyt. Niille kaikille tarinoille ja muistoille, jotka jäivät kuulematta. Hän itkee omalle ymmärtämättömyydelleen ja typeryydelleen. Sille, että hän oli kuvitellut, että vielä olisi aikaa kysyä. Kysyä kaikki ne kysymykset, jotka puskevat pintaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Tyttö miettii lehtijuttua, jonka on luvannut kirjoittaa lehteen. Hän oli aikonut haastatella ukkia isänmaallisuudesta ja kaikesta siitä, mitä se merkitsi tälle. Ja sitten niin yllättäen, se rakas ihminen oli viety häneltä pois. Lähtenyt saappaat jalassa odottamaan parempaa.

Ukki oli ollut ihminen, josta kenelläkään ei ollut ollut pahaa sanottavaa. Ukki oli antanut tytön syödä ruisleipää puuron sijaan, vaikka mummo oli sanonut, ettei tyttö koskaan kasvaisi isoksi ellei söisi sitä. Ukki oli kuljettanut tyttöä junalle ja hakenut junalta. Oli ostanut kaupasta jäätelöä ja tarjoillut purkkaa kamarin kaapista. Ukki oli tehnyt juhannusvastat ja paistanut maailman parhaita muurinpohjalettuja. Eikä tyttö muista, mikä olisi tehnyt hänet koskaan yhtä onnelliseksi kuin ne kesäiset päivät ja yöt mökillä järven rannassa, jonka saunan lauteille mahtui vaikka koko serkuskatras.

Tyttö miettii niitä kaikkia sanoja, joita olisi halunnut sanoa. Toivoo koko sydämellään, että ukki tietää siellä jossain, miten paljon tyttö tätä rakastaa. Suree sitä, ettei ukki näe tytön astelevan alttarille puhtaan valkoisessa mekossa, eikä tule koskaan pitelemään tytön lapsia sylissään.

Sinä kesänä tyttö istuu mökin laiturilla ja uittaa jalkojaan hyisessä järvivedessä. Hän antaa kaiken sen surun pusertua ulos hänestä ja silti tytöstä tuntuu, että jotain on mennyt niin syvästi rikki hänen sisällään, ettei edes itkeminen sulata jäätä hänen sydämestään. Vain ukin edellisenä kesänä kukkineista orvokeista saadut siemenet, jotka ovat puhjenneet kukkaan, saavat tytön uskomaan, että ehkä elämä vielä kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen.

me

Etsin rannalta pyöreitä kiviä. Kiviä, jotka mahtuvat nyrkkini sisään ja joiden pinta on sileä ja viileä. Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa sillä mikään ei saa minua juuri nyt palaamaan takaisin sisälle niiden vieraiden seinien suojiin.

Mietin meitä. Tai oikeastaan sitä aikaa, kun olimme me. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus sillä enhän edes ollut tunnistaa sitä millaiseksi olet muuttunut.

Olen nähnyt sinut vain vilaukselta muutaman kerran ennen kuin pakenit talon alimpaan kerrokseen. Näin sinut siellä hakiessani tavaroitani yhden alhaalla sijaitsevan makuuhuoneen varastotilasta, jonne olin kantanut patjan sillä en jotenkin osannut ajatella nukkuvani siskojesi kanssa, kun kyseessä oli kuitenkin perheen yhteinen reissu, enkä minä enää kuulunut siihen.

Makasit sohvalla, kun kapusin portaita alas. En tiedä kuulitko tuloani tai näitkö, että kävelin hitaasti ohitsesi. Ääni sisälläni sen sijaan mietti, olisinko halunnut sanoa sinulle jotain vai en.

Jokin olemuksessasi kuitenkin huokui sellaista äänetöntä ahdistuneisuutta, että ohitin sinut sanomatta sanaakaan tai ottamatta sinuun katsekontaktia.

Alan nousta rinnettä ylöspäin ja seuraan, miten aallot painuvat kohti rantaa valtavalla voimalla. Järvivesi on niin kylmää, että varpaita kipristelee, vaikka eletäänkin jo kesäkuuta ja lämpötila on ylittänyt hellelukemat jo viikkoja aiemmin.

Tunnen polttavaa tarvetta tietää, mitä oikein ajattelet juuri sillä hetkellä. Melkein jopa toivon, että tulisit perässäni ja haluaisit itse jutella, mutta jossain sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. En tiedä, mitä viimeinen vuosi on tuonut elämääsi sillä poistin sinut elämästäni yhdellä sormen napautuksella, jota kyllä olen katunut enemmän kuin mitään koskaan ennen. Pelkäsin niin paljon, etten kykenisi pysymään erossa. Tiesin, että saattaisin satuttaa sinua uudelleen. Ja ehkä. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, en olisi täällä juuri nyt.

Miettimässä tämän paahtavan auringon polttamalla nurmikolla, joka kaipaisi kovasti kastelua, miksi sydämeni ei kykene unohtamaan sinua.

Haluaisin kysyä, uskotko vielä siihen, että olen ainoa, jota voit koskaan rakastaa. Kysyä, pystyisitkö antamaan minulle anteeksi sen kaiken ja vielä enemmänkin, miten paljon olen tahtomattani sinua satuttanut. Ja vielä viimeiseksi haluaisin tietää, mietitkö koskaan sitä, mitä meillä oli, kun vielä olimme me.

En lakkaa toivomasta, että edes pieni osa sinussa olisi herännyt horroksesta eloon ja muistanut sen hetken suviseuroissa, kun käsivartemme hipaisivat toisiaan ja oli kuin käsiimme olisi levinnyt sähköinen purkaus, jota me kumpikin säikähdimme ja siirryimme ainakin hetkeksi kauemmas toisistamme.

Ja jostain syystä kuitenkin pelkään, että olen ainoa, joka muistaa. Tai joka haluaa muistaa.

Tai ehkä olet vain vahvempi kuin minä ja sydämessäsi ei ole enää kuin himmeä jälki jäljellä siellä, jota kohtaa väittämäsi rakkaus kerkesi koskettaa.

varjele kaikelta pahalta #65 (Matias)

Sora ropisee kenkien alla kävellessäni keskuskatua kirkolle. Katuvalot on kääritty lämpimän keltaisiin jouluvaloihin, jotka säihkyvät muuten niin pimeään iltaan jotain sellaista lämpöä, jota ei voi konkreettisesti tuntea, mutta joka vetää väkisinkin suupielet ylöspäin. 

Suolakiteet ovat sulattaneet maan, jonka routa oli yön aikana ottanut haltuunsa. Musta jää. Se yllätti joka vuosi. Samoin ensilumi. 

Lapsena olimme Jullen kanssa vetäneet isältä salaa luistimet jalkaan, kun kotitien pitkät lätäköt olivat jäätyneet, eikä ulkojäitä oltu vielä tehty. Ei siellä ollut kovin montaa liukua voinut ottaa, ja oli siinä pitänyt isälle selitellä, kun luistinten terät olivat yllättäen tylsistyneet kesän aikana, vaikka niitä oli teroitettu vielä lopputalvesta uudelleen. 

Se on niitä harvoja oikeasti onnellisia muistoja kaikkien niiden muistojen joukossa, joita olen yrittänyt väkisin unohtaa. Ja osa on kyllä unohtunut. Tai ehkä ennemmin niin, että muistot ovat muovautuneet lapsen mielessä mukavemmiksi. Ehkä aika on siinä mielessä tehnyt tehtävänsä.

Julle oli jo pidempään yrittänyt saada mua juttelemaan isälle. Se oli kertonut sen kirjoittamasta toiveesta ja siitä, miten isä oli yllättäen ilmestynyt sen ovelle se lappu kädessään. Ja että Julle oli antanut sille kaiken anteeksi. 

Mä en tiedä olenko mä koskaan valmis. Valmis ajatuksieni ja muistojeni kanssa. Painajaiset, joissa isä hakkaa vuoroin Jullea, vuoroin mua, piinaavat öisin yhä edelleen. Isän ilme, joka kertoo kaiken. Pettymyksen ja häpeän. Häpeän omaa lastaan kohtaan. 

Miten sellaisesta voi koskaan päästä yli. 

- Matias!

Ääni tulee jostain kadun toiselta puolelta. Pysähdyn ja käännyn vilkaisemaan vaaleanpunaisen puutalon edustalle, jossa seisoskelee kaksi tutun näköistä paksuihin mustiin toppatakkeihin pukeutunutta nuorta.

- Katos katos. Täällähän on tuttuja, huikkaan Severille ja Aadalle ja lähden ylittämään tietä. 

Severi rutistaa mut äijähalaukseen. Toinen käsi selän taakse ja muutama pakollinen läimäys. Aada sen sijaan kättelee.

- Mitä jätkälle kuuluu? Ei olla nähty aikoihin, Severi kysyy virne huulillaan. 

- Mikäs tässä. Elämä rullaa eteenpäin. Pitäis pikkuhiljaa alkaa valmistua koulusta niin pääsis kiinni työelämään, vastaan ja vedän samalla kaulahuivia tiukemmalle. 

Severi katselee mua arvioivasti. Pää hieman kallellaan. 

- Mä en tiedä saako tästä kysyä, mutta miten naisrintamalla? Oletko sä ollut missään yhteyksissä Lilin kanssa? 

Puren huomaamattani huulesta ja tunnen, miten muutama veripisara tipahtaa kielelle, jolle jää pistelevä ja karvas maku. 

- En oikein tiedä, miten mä tän sanoisin, mutisen hiljaa ja katson kenkiäni, jotka kaipaisivat kipeästi huolenpitoa. 

Sydän hakkaa hulluna rinnassa. Se takoo ja kumauttelee. Tuntuu kuin se löisi kurkussa asti.

- Me alettiin seurustelemaan kuukausi sitten.

Sitten se on sanottu. 

Nielaisen ja kohotan katseeni Severiin, jonka ilme ei värähdäkään. 

Sitten mä näen, miten se ottaa muutaman askeleen mua kohti ja tunnen sen käsien rutistavan niin lujaa, etten meinaa saada henkeä. 

- Ei mutta sehän on ihan mielettömän hyvä uutinen. Onnea ja taivaan Isän siunausta!

Kiittelen hämmentyneenä Severin reaktiosta ja olo kehossani rauhoittuu hiljalleen.

Severi päästää lopulta irti ja Aada haluaa puolestaan rutistaa multa keuhkot ulos. 

- Sinä. Senkin. Sika! se sanoo, mäjäyttelee mua hellästi nyrkillä päähän ja jatkaa sitten - Sä tolvasti et oo kertonut meille mitään, vaikka me ollaan sun parhaita kavereita. Sä et kertonut edes mulle, vaikka mä oon puolet mun elämästä kuunnellut sun naishuolia ja tarjonnut nenäliinaa, jos sun on tarvinnu itkeä mun olkapäätä vasten. 

Aada irroittautuu halauksesta ja yrittää katsoa mua tuimasti sinisillä silmillään, joista ei saa vihaisia millään. 

- Okei tuo viimeinen ei ollut totta, mutta silti! se vielä sanoo hengästyneellä äänellään. 

Nostan kädet pystyyn antautumisen merkiksi.

- Mä olen idiootti. Tiedetään. Mutta mulla on ollut ihan hyvä syy olla kertomatta. Mä nimittäin pommitin Severiä yks päivä, mutta sillä oli pelit menossa, eikä se kerennyt juttelee. Ajattelin, et se soittelee joskus takaisin, mut ei oo äijästä kuulunut mitään. 

Aada siirtää tuiman katseensa musta Severiin ja hakkaa vuorostaan tätä käsilaukullaan kylkeen.

- Auts! Lopeta! Severi sanoo ja yrittää hakea musta apua ahdinkoonsa. 

- Sori kamu. Mä en pahemmin välittäis saada tuosta laukusta päähän, heitän sille naurua pidätellessäni ja astun askeleen taaksepäin.

- Missä Lili muuten on? Severi kysyy yllättäen ja saa Aadankin pysähtymään paikalleen. 

- Se on käymässä sen mummolassa. Tulee huomenna illalla takaisin. 

- Hei meidän pitää järjestää yhessä pikkujoulut tai käydä vaikka porukalla jossain notskilla. Ois niin ihana viettää aikaa vaellusporukalla. Pyytäis Jullea ja Maijuakin, Aada ehdottaa ja katselee meitä vuoronperään kuin varmistuakseen, tarviiko meitä edelleen motata vai tajutaanko me sanattomasta viestinnästä, että asia on jo päätetty. Muutosehdotukset tai valitukset voi jättää omaan tietoon. 

- Eli sopii. Mä laittelen ryhmään jotain viestiä, että missä ja milloin, ja te muut saatte luvan roudata itsenne paikalle, Aada julistaa, eikä mulla ja Severillä ole vara muuta kuin hymyillä ja kertoa, miten me ollaan ihan satasella mukana jutussa. 

- Pitäiskö mennä, ettei myöhästytä? kysyn vilkaistuani kelloa, joka lähentelee puolta seitsemää. 

- Nyt mennään ja lujaa, Severi jatkaa ja nappaa Aadaa kädestä kiinni kiskoakseen tämän irti ihanista pikkujoulusuunnitelmistaan. 

Kirkon katon on peittänyt paksu lumivaippa ja ikkunoilla on kutsuvasti kynttilöitä ja olkipukkeja. Ilmassa on jouluntuntua. Jopa minun aina niin jouluton mieli kokee jotain lapsuuden riemua ja lämpöä, kun ensimmäisen joululaulun sanat tulvivat kirkossa olijoiden suusta. 

Maa on niin kaunis, 

kirkas Luojan taivas,

ihana on sielujen toiviotie.

Maailman kautta

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika, 

vierähtävät vuodet,

miespolvet vaipuvat unholaan.

Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan.

Enkelit ensin

paimenille lauloi,

sielusta sieluhun kaiku soi:

Kunnia Herran, 

maassa nyt rauha,

kun Jeesus meille armon toi.