säröillä

Mä laskeuduin portaat alas ja menin naulakoille hakemaan repun. Eliel seisoi ulkona portin luona. Menin lasiovista ulos ja käännyin vastakkaiseen suuntaan. Tuntu siltä, etten jaksais just sillä hetkellä kenenkään seuraa. 

   Aistin, että Eliel lähti mun perään, mutten jaksanut hiljentää vauhtia. Se otti mut kiinni ja käveli samaan tahtiin. Teki mieli käskee sen häipyä ja jättää mut yksin. En kuitenkaan tehnyt niin. 

  Koko matkalla me ei puhuttu sanaakaan. En tiennyt olisko tarvinnutkaan. Olin niin rikki sisältä, etten halunnut sen satuttavan puheillaan mua yhtään enempää. Se oli toivonut aikaa. Aikaa sisäistää sen tunteet ja se oli halunnut breikin meidän seurustelulle. Tauko oli antanut mullekin aikaa ajatella. Sitä ja tulevaisuutta. Mä olin nähnyt tulevaisuuden selkeänä. Mä ja Eliel. Myöhemmin koira ja lapsia, jos niin olis tarkoitettu. 

     Se näkymä oli särkynyt mun silmien edessä, kun Eliel oli kertonut ihastuneensa toiseen tyttöön. Sitä mä en ollut osannut odottaa. En sitten yhtään.

Kodin ilmestyessä näkyviin, Eliel sitten pysäytti mut. Se katsoi mua silmiin. Mun katse oli tyhjä. Lohduton. Olin luovuttanut. En mä jaksanut enää odottaa sitä, mutten jaksanut ajatella sitäkään, että jossakin päin maailmaa olisi joku toinen. Se oikea. Mun maailmassa ei ollut muita. Se oli joko tai.

      -Jasmin. 

Mä en sanonut mitään. Ei edes ollut mitään sanottavaa.

      -Elämä menee joskus eri suuntiin. Näin oli tarkoitettu, että me ei kuuluta yhteen. Elämä jatkuu, ja mä tiedän edes vähän miltä susta tuntuu. Ei tää mullekaan oo helppoa. Voitko sä edes antaa mulle anteeksi?

Anteeksi. Yksi sana ja silti tuntui liian vaikealta antaa kuin periksi. Luovuttaa. Mutta ei mulla ollut muuta mahdollisuutta, ja vaikka mun sisin oli sirpaleina, olin sydämestäni täysin valmis antamaan anteeksi. Unohtamaankin, ajan myötä. 

      -Kaikki on ihan okei. Mä selviän, ja kyllä elämä jatkuu. 

Me halattiin ja Eliel vilkutti vielä mulle, kun seisoin kotioven edessä. Vaikka kaikki oli sillä hetkellä raskasta, olo oli kuitenkin keveämpi. Elämä todellakin jatkuisi ja avaisi uusia näkymiä. Tulevaisuudessa näkyi hippunen toivoa, ja sekin oli tarpeeksi.

vapaus

Jotain mitä opin tässä viimeisen puolen vuoden aikana, on ollut sanomaan -ei. 

Puoli vuotta lukiota takana. Kävin hakemassa erotodistuksen maanantaina. Aika meni loppujen lopuksi nopeasti, mutta oli kyllä taas erityisen raskasta. Olin tosi väsynyt fyysisesti. Joinakin iltoina itkin omassa huoneessani, kun tuntui, etten jaksa enää päivääkään. Harrastukset jäi. Liikunta myös, joka oli aiemmin tuonut mulle energiaa ja piristänyt. Mä en jaksanut ajatella koulun lisäksi enää muuta. 

Tuntu, että olisin ollut häkissä. Elämä tuntui pinnalliselta. En jaksanut hymyillä ja niitä hyviä päiviä oli paljon vähemmän kuin huonoja. Asiat, joista olin ennen saanut iloa, ei antanutkaan mulle enää sitä samaa fiilistä.

Opistossa olin tottunut sosiaaliseen elämään, vaikka monesti siellä ahdisti se, ettei oikein missään voinut olla yksin, ja toisaalta yksin ollessa kaipasi, että joku ystävä olisi ollut vierellä.

Mua pyydettiin kunnallisvaaleihin ehdokkaaksi ja olin aluksi, että ehkä mä jopa voisin. Ilmoitin myöhemmin, etten haluakaan henkilökohtaisista syistä.

Mulla riittää ajateltavaa syksyä kohtaan. Mun pitää vielä miettiä koulupaikkaa ja kysellä oppisopimuspaikkoja. Kevät menee töissä ja oon tosi onnellinen, että mulla oli mahdollisuus päästä töihin. 

Mutta asiat alkaa pikkuhiljaa selkeytymään ja se on tärkeintä. Ette voi uskoakaan kuinka vapautunut olo mulla oli, kun kävelin erotodistuksen kanssa koulusta ulos. 

unessa

Elämä oli ollut jo pidempään tosi merkityksetöntä. Hektistä. Päivät lipui ohi ja tuntu, ettei oikein mistään saa otetta. Ympärillä olevat ihmiset tuntu etäisiltä ja olo oli yksinäinen, vaikka ympärillä oli paljon ihmisiä. Kaikki oli tuntunut hataralta. Ei oikein uskaltanut pitää mistään kiinni, kun pelkäsi kaiken ympärillä olevan hajoavan minä hetkenä tahansa tuhansiksi sirpaleiksi.

Ystävien menettämisen pelko oli suuri. Tulevaisuus oli jo pitkään ollut hämärän peitossa. Olin niin hukassa itseni ja elämäni kanssa. Pelotti opiskelupaikan päättäminen. Tuntui niin isolta päätökseltä hakea yhteishaussa, kun olisi muka pitänyt tietää, mikä haluaisin olla isona, ja mä en tiennyt. 

Viikonloppu meni riparilla isosena ollessa. Jouduin useamman kerran pysähtymään ajatuksissani. Yritin sisäistää sitä, ettei ympärillä olevat ihmiset tai rakennus ollut unta. Ettei se onnellisuus, joka oli ollut koko päivän, vain yhtäkkiä häviäisikään. Olin niin pitkään elänyt sumussa, jossa oikein mikään ei tuntunut miltään, että tuntui melkein väärältä olla niin onnellinen siitä kaikesta. 

Yöllä istuin ystävän kanssa leirikeskuksen lattialla ja teki mieli sanoa voisiko se nipistää mua, että mä tajuaisin olevani hereillä. Etten mä vaan nähnyt unta. 

Tän koko viikon oon ollut jotenkin erityisen onnellinen. Elämästä, ystävistä, perheestä ja kodista. Tulevaisuuden suunnitelmat alkaa olla varmalla pohjalla. Hymyilyttää, ja vihdoinkin uskallan hymyillä oikeasti. 

Hayley

Hayley istui toimistossaan ja katseli ikkunasta avautuvaa näkymää. Ulkona oli sumua. Hän sammutti tietokoneensa ja pakkasi olkalaukkuunsa kaiken tarpeellisen. Markkinointipaperit ja työkaverien ehdotukset uusia toimintamuotoja varten. Hayley asteli portaat alas jakkupuvussaan. Hän oli valmistunut viisi vuotta sitten keväällä yliopistosta ja saanut työpaikkansa seuraavana syksynä. Hayley oli rakastanut työtään. Hän oli ollu energinen. Ideoinut valtavasti eri projekteja ja osallistunut eri tilaisuuksiin edustamaan yritystä, jossa oli töissä. 

Pikkuhiljaa Lontoossa asuminen oli alkanut tuntua raskaalta. Hän kaipasi maaseutua ja ystäviään, joita ei ollut kerennyt kiireisten työviikkojen ohessa tapaamaan. Hän nappasi alakerran aulasta takkinsa. Kääriytyi sitten lämpimään huiviinsa ja käveli ulos kadulle. Kännykkä piippasi. Hayley otti kännykän taskustaan ja luki siihen tulleen viestin.

Nähdään kuudelta 

Oxford Streetillä.

Haleja, Joy.

Hayley istui taksissa ja mietti miten tylsä elämä hänellä oli. Päivät menivät töissä ja illat hän istui kotona ja hoiti kasvejaan, joita oli vuosien aikana kertynyt. Olohuone näytti puutarhalta. Hayley ei vain raaskinut heittää niistä mitään pois. Hän oli joskus miettinyt koiran ostamista, mutta pitkien työpäivien takia hän oli ajatellut, että olisi koiran kannalta parempi saada perhe, jossa sillä olisi useammin ihminen ympärillään. 

Joy istui jo kahvilassa. Hayley tilasi kahvin ja istui sitten Joyta vastapäätä.

-Hei. Miten on töissä mennyt?

Joy hymyili. Hayley kadehti sitä hymyä. Hän ei muistanut milloin oli itse viimeksi hymyillyt.

-Kiirettä ja stressiä. En edes muista milloin viimeksi olen kerennyt pitää taukoa töistä.

Joyn kasvoilla kävi huolestunut ilme ennen kuin tämä sanoi -Hayley. Sinun pitäisi oikeasti pitää lomaa. Oletko koskaan miettinyt työpaikan vaihtamista. Pitkään jatkuva stressitila ei ole kenellekään hyväksi.

Hayley nyökkäsi turtana. Ei hän ollut kerennyt mitään lomia miettimään. Pomo kaipasi kiireesti papereiden laatimista ja Hayleyn pää oli lyönyt jo pidempään tyhjää. Ideoita ei syntynyt enää samalla tahdilla kuin ennen. Ehkä hänkään ei pystynyt kaikkeen.

Puisto näytti autiolta. Muutama yksinäinen pulu kuljeskeli päämäärätietoisina eteenpäin. Lapsena Hayley olisi nauranut näylle, mutta tänään hän tunsi olonsa liiankin yksinäiseksi. Hän istui vastamaalatulle penkille. Sulki sitten viimein silmänsä ja antoi ajatusten tulla. 

Hayley säpsähti, kun joku istui vierelle. Hän käänsi päänsä ja katsoi suoraan maailman kauneimpiin silmiin. Mies näytti väsyneeltä ja hieman raihnaiselta, mutta tämä hymyili. Hayley ei jaksanut vastata hymyyn.

-Säikäytinkö sinut? Ei ollut tarkoitus. Näytit vain niin söpöltä istuessasi siinä silmät kiinni ja suu mutrussa. 

Hayleyn teki mieli vajota maan alle. Oliko mies katsellut häntä pitkäänkin. Puisto oli vaikuttanut tyhjältä hänen tullessaan.

-Et, hän vastasi sitten lempeästi.

-Minun pitäisi varmaan esittäytyä. 

-Hayley.

-Mike.

Mike katseli häntä pää kallellaan, Sitten tämä virnisti ja osoitti läheistä kahvilan kylttiä. 

-Mentäisiinkö vaikka kahville?

-En taida jaksaa. Oli pitkä päivä töissä ja minun pitäisi varmaan jo lähteä kotiin.

-Joku toinen päivä?

Hayley pudisti päätään. Turhautti. Tuollaiset miehet eivät koskaan pitäneet lupauksia. Hayleyn isä oli ollut samanlainen. Lopulta tämä oli sitten jättänyt äidin pitämään huolta kuukauden ikäisestä lapsesta.

Mike näytti surulliselta, mutta viimein tämä nousi, käveli kadulle ja hävisi ihmisten vilinään.

Illalla Haylei istui keittiönpöydän ääressä ja joi mustaherukkateetä. Hän ei ollut saanut koko iltana miehen kasvoja mielestään. Ne ilmestyivät hänen ajatuksiinsa joka tuhannen sekunnin välein ja saivat hänen olonsa yhä epätoivoisemmaksi. Hayleytä kadutti hänen kieltäytymisensä. Ei olisi pitänyt vetää miehen ulkonäöstä johtopäätöksiä tai ennakkoluuloja. Mike ei ollut varmasti samanlainen kuin isä.

Jatkoa vai ei?

helpottunut

Mitä mulle kuuluu?

Oon tällä hetkellä vielä lukiossa. Kuinka kauan, sitä en tiedä itsekään. Päätös tulee nyt keväällä. Mä oon menossa tekemään työhakemusta ja sen jälkeen mulla alkaa oppisopimuspaikan etsiminen. Mulla  alkaa olla aika selkeät ajatukset mun opiskelua ja lähitulevaisuutta varten. 

Kevät menee joko lukiossa tai töissä. Kesäksi lähden Pohjois-Amerikkaan ja syksyllä ainakin toivottavasti alkaa viimeistään oppisopimus ja siinä samalla opiskelen itselleni lähihoitajan paperit. 

Tää kevät on lukion puolesta rentoa, kun mulla on jokaisessa jaksossa vain muutama kurssi. Mulle tekee hyvää ottaa nyt vain iisisti ja jaksan paremmin harrastaa koulun lisäksi. Tällä hetkellä mulla on fiilistä alkaa käymään säännöllisesti salilla ja lenkillä. Olen taas alkanut piirtämään ja maalaaminen ois myös mukavaa jossain välissä. 

Oon onnellinen ja helpottunut. Stressiä riittää vielä ensi syksyä ajatellen, mutta ainakin mulla alkaa olla selkeät suunnitelmat, mitä mä haluan olla. En oo enää niin eksyksissä. Syksyn aikana opin sen, että asiat oikeasti järjestyy, kun jaksaa vaan luottaa tulevaan. 

mennyttä

Uusi vuosi. Uusi alku. Aika kliseistä, mutta niin mä ainakin ajattelen tällä hetkellä. Vuosi 2016 oli tosi paljon erilaisempi, kuin olin ajatellut. 

Tammikuussa juhlittiin uutta vuotta mummolassa. Joululomalla en halunnut ajatella opistoa ollenkaan, enkä jaksanut pitää opistolaisiin yhteyttä. Loman jälkeen palasin opistolle, vaikka en olisi halunnut. 

Helmikuussa opistossa olo alkoi tuntua paremmalle. Löysin ne ihmiset kenen kanssa viihdyin. Kämppä alkoi tuntua enemmän kodilta ja alkoi olla enemmän niitä parempia kuin huonompia päiviä. Stressasin yhteishausta ja tein sen sitten hetken mietinnän jälkeen.

Maaliskuussa vietettiin pienellä porukalla mun synttäreitä. Alko tajuamaan, että opistoa ei oo enää paljon jäljellä. Nautin auringonpaisteesta ja siitä, että päivät piteni huomattavasti.

Huhtikuussa oli sitä perus opistoarkea. Kyläiltiin, tehtiin radio-ohjelmia jne.

Toukokuussa oli opiston vikat viikot. Opintomatka jäi huikeena reissuna mieleen. Muutaman viikon päästä opiston loppumisesta lähettiin melkein koko perheellä Lontooseen ja käytiin päivän reissulla Brightonissa, johon rakastuin ihan täysillä.

Kesäkuussa aika meni aikalailla ollessa kotona. En nähnyt kuin muutamaa kaveria. Piti tehdä vaikeita päätöksiä koulupaikan suhteen.

Heinäkuussa meille tuli pariksi viikoksi amerikkalaisia vieraita. Juhlittiin siskon häitä. Oli suvikset ja onnellisempi olo kuin mitä oli ollut pitkään aikaan. 

Elokuussa aloitin lukion vuotta nuorempien kanssa. Alussa viihdyin ja tuntui, että olin omassa paikassa. Sitten tuli stressi ja väsymys. 

Syyskuussa elämässä ei ollut paljon muuta kuin koulu. Hengailin kavereiden kanssa ja opiskelin oman jaksamisen mukaan.

Lokakuussa aloin tajuamaan, ettei lukio ole ollenkaan mun paikka. Rupesin miettimään lukion lopettamista ja uutta koulupaikkaa.

Marraskuussa kävin juttelemassa etsivänuorisotyönohjaajalle. Soitin OAKK:lle ja sain enemmän selvyyttä oppisopimuksesta.

Joulukuussa stressasin vielä viimeisestä koeviikosta. Järjestettiin tutoreiden kanssa lukiolaisille pikkujoulut. Alkoi loma ja pääsin joulutunnelmiin ja tuli joulufiilis, vaikka olin pelännyt joulun olevan taas sellainen, ettei mikään oikein tunnu miltään.

Vuosi opetti. Otti, mutta myös antoi paljon. Opin enemmän itsestäni ja omasta jaksamisesta. Sain selvyyden omasta tulevaisuudesta. Otin riskejä, jotka kannattivat. Aloitin autokoulun ja innostuin vielä enemmän valokuvaamisesta. 

Itkin ja hymyilin. Olin epätoivoinen, mutta silti onnellinen. Onnellinen myös siitä, että 2016 vuosi on nyt selätetty. 

unohdin elää

Loma ja tuntuu etten oo taaskaan ollut lomalla. Oon stressannu tästä keväästä ja ensi syksystä ihan yhtä paljon kuin ennen lomaakin. Oon ollut väsynyt ja se on vaikuttanu huonontavasti mun fiilikseen. On tuntunu siltä, etten oo saanut päivistä oikein mitään irti.

Uskon siihen, että pärjäisin just siinä mistä oon haaveillut viimeiset pari vuotta, mutta toisaalta mua pelottaa koko ajan se, että onko musta siihen. Tuntuu, etten koko syksynä ollut oma itseni. Se oli täynnä väsymystä, stressiä, kiirettä. En kerennyt nähdä kavereita. Unohdin elää. Opiston loppumisen jälkeen mä jotenkin vaivuin olotilaan, missä oikein mikään ei tuntunut miltään. Tuntui kuitenkin siltä, että mun opistovuosi oli jotenkin jäänyt kesken. Kuin olisin saanut siitä vain puolet irti.

Opistossa itsenäistyin. Kasvoin henkisesti. Tuntui siltä, että haluaisin muuttaa pois kotoa ja alkaa elämään omaa elämää jossain muualla. Jouduin kuitenkin palaamaan takaisin kotiin. Uskon, että sekin on vaikuttanut suuresti mun fiilikseen. Se, etten nähnyt opistolaisia ja palasin ns samaan tilanteeseen kuin ennen opistoa.

Oon epävarma siitä, että mitä mä vielä teen. Jäänkö lukiosta yhteishaun aikaan jo pois vai vasta keväällä. Tuntuu, että aika loppuu käsiin. Oon miettinyt oppisopimusta ja ammattikoulua. Oppisopimus tuntuis enemmän omalta jutulta. Pitäis vaan löytää paikka, hommata kämppä ja kämppäkaveri.

En halua antaa tälle vuodelle mitään lupauksia, koska ne eivät välttämättä toteudu. Mutta toivon, että osaisin ottaa iisimmin, en enää stressaisi niin paljon ja tekisin just niitä asioita, mistä tykkään ja mitä rakastan.