vielä hetken

Viikko, jonka ei pitänyt tulla näin äkkiä. Hullua, että siitä on kohta jo puoli vuotta, kun mä tilasin lennot aikalailla hetken mielijohteesta, vaikka olinhan mä asiaa mietiskellyt omassa päässä opiston loppupuolelta asti.

Mä en oo pakannut. En edes aloittanut. Mun työt päiväkodilla päätty ja mä oon ollut kohta kolme viikkoa kesälomalla, niin jännältä kuin se ajatus kuulostaakin. Lomalla, joka on sisältänyt hengailua kavereiden kanssa, valokuvaamista, kirjojen lukemista, kaks aivan huikeeta viikonloppua huipulla kaveriporukalla. Ensimmäiset veneilyt tälle kesälle, notskilla olemisen jne.

Mulla menee hyvin, vaikka blogin puolelta ehkä osa on saanut erilaisemman kuvan. Mä kirjoitan vaikeista ja kipeistä asioista, joita mä olen käynyt elämäni aikana läpi. Kirjoitan asioista, joista on vaikea puhua ääneen. Mutta suurimmaksi osaksi mä kirjoitan asioista, jotka on osa menneisyyttä ja tulee olemaan. Tottakai on huonojakin päiviä, mutta en mä ole moniin kuukausiin ollut enää alhaalla, siellä jossain pohjamudissa.

Oon huomannut miten paljon oon kasvanut henkisesti vuoden aikana. Miten itsetunto on kohonnut. Miten mä osaan ajatella elämästä ja ihmisistä paljon kypsemmin ja aikuismaisemmin. Mutta silti mä haluan elää miten nuoren kuuluu. Olla villi ja vapaa. Elää mun unelmien kesää, vaikka se tällä hetkellä pelottaa ja jännittää enemmän kuin mä olisin osannut aavistaa. 

Täällä mä olen. Vielä hetken. Sitten katsellaankin maailmaa ihan erilaisesta perspektiivistä. 

joitakin asioita ymmärtää vasta sitten, kun ne menettää

Mä elän, ja silti koko ajan epäilen kaiken olemassaoloa. Tunnen olevani onnellinen, mutta silti kaiken takana on kipua, jota hetkittäin tunnen. Joka nousee yllättäen pintaan. Saa mut tuntemaan niin syvää surua, että mä putoan. Mua kannattelevat kädet irtoavat. Ohut nuora katkeaa mun alla.

Oon onnellinen toisten onnesta ja silti kuitenkin se satuttaa mua kaikista eniten. Muiden ympärillä mä näen rakastavat perheet. Läheiset suhteet sisarusten kanssa. Pienistä asioista iloitsevat pikkusisarukset. Vierellä kulkevan seurustelukumppanin. Parhaan ystävän.

Piirrän mielessäni omaa elämääni. Heiveröisen siteen kaikkiin lähellä oleviin ihmisiin. Piirrän yksinäisen tytön nauravien ystävien piiriin, hieman syrjään. Kuitenkin niin, etteivät muut sitä huomaa.  Piirrän tytön, joka pelkää. Pelkää tulevaisuutta ja suuria päätösiä, mutta silti tekee niitä vain hetken harkinnan jälkeen. Piirrän kipua, jota kannetaan hartioilla päivästä toiseen. 

Hahmottelen ihmisen, joka haluaisi tuntea olevansa rakastettu. Ihmisen, jonka olisi tarvinnut kokea olevansa välitetty. Ihmisen, jonka suurin pelko on jäädä yksin.

Näen ihmisen, joka yrittää tehdä parhaansa. Koittaa jaksaa kaiken ja vielä vähän enemmänkin. Ihmisen, joka haluaa olla hyvä ystävä ja auttaa parhaansa mukaan muita. Mutta joka epäonnistuu. Unohtaa pitää yhteyttä ihmisiin. Unohtaa olla hyvä ihminen. 

Ja unohtaa sen, että silti riittää sellaisena kuin on.

yhä uudelleen

Mä oon väsynyt elämään ristiaallokossa.
Väsynyt kuulemaan miten paska mä olen.
Väsynyt siihen, et kaikista lähimpänä olevat ihmiset satuttaa.

Päivät vähenee käsiin.
Aika tuntuu silti jämähtäneen paikoilleen.
Paidankaulukselle putoaa kyyneleitä.

Oli pimeää.
Kasvoille heijastui valoa näytöstä.
Kaikki sisälläni murtui sen painolastin alla, jota olin yrittänyt kantaa.

Oli hämmentävää olla onnellinen.
Hetkittäin.
Mutta yhtä kipeää kävi, kun putosi.
Yhä uudelleen ja uudelleen.

Antaisin melkein mitä vain.
Hetken onnellisuudesta.
Hippusesta rakkautta.

joka kerta putoan

Tyhjyys.
Kuin joku imuroisi kaiken pois.
Väsynyt.
Niin väsynyt.
Joku sanoo -kyllä elämä kantaa.
Mutta entä sitten, kun ei enää kannakkaan.


Tärisevät askeleet.
Kyyneleet jättävät märät juovat poskille.
Näen mielessäni ihmisten pilkkaavat kasvot.
Kuulen naurun kuin usvan läpi.
Satuttaa. Omat mielikuvatkin.


Joskus mietin, olisiko vain helpompi lähteä.
Mutta silti sinnittelen pinnalla.
Ajattelen -jaksa vielä hetki.
Ja joka kerta putoan.
Syvemmälle ja syvemmälle.
Valon kaistaleet ikkunassa eivät enää herätä unesta.


Oli kylmä.
Käsi kosketti kylmää metallia.
Vain se hetki, joka tuntui ikuisuudelta.
Ja vielä kerran jaksoi ajatella -vielä hetki.

niinku joku ois lyönyt mua sisältäpäin

Makaan sängyllä kuulokkeet korvilla,
sadepisaroiden kimpoillessa kattoon.
Tunnen käsittämätöntä ahdistusta ja pelkoa.
Tuntuu, että oon yksin tän maailman keskellä.

Yläasteella kaikki tuli vaan päälle. Yritin jaksaa, koska olin kuullut niin monta kertaa sen lauseen "näistä ei sitten puhuta." Oon jotenkin mielessäni vähätellyt kaikkea mitä mulle on tapahtunut. Kuvitellut asiat pienemmiksi mitä ne on olleet.

Kasiluokalla alko tulla ulkonäköpaineita. Olin aina ennen ollut hoikka tyttö, välillä jopa hieman alipainoinen. Olin sopusuhtainen ja hyvässä kunnossa. Olin harrastanut aiemmin paljon liikuntaa, mutta yläasteella se jäi, kun sählyssä ja jalkapallossa ei käynyt enää tyttöjä ja salilla käyminen sekä lenkkeily ei tuntunut omalta jutulta. 

Sitten tuli tietenkin murrosikä ja kroppa alko muuttumaan. Vihasin mun reisiä ja pidin käsiä aina mahan päällä, koska mua hävetti niin paljon. Häpesin itteä. En tykännyt oikein mun kasvoistakaan. 

Koulussa tunsin selässä katseita, kuulin suljettujen ovien takaa puhetta, ja kun astuin ovesta sisälle, puhe lakkasi. Mä en ymmärtänyt miksi musta puhuttiin. Itsetunto oli siinä vaiheessa jo niin hataralla pohjalla, että nuo koulussa tapahtuvat asiat löi sen yhä alemmaksi ja alemmaksi.

Muutuin herkäksi. Annoin pidäteltyjen kyynelten tulla välitunnilla vessankopissa. Tunnilla mietin, miten maailma ois parempi paikka ilman mua. Tunsin käsittämätöntä kipua. Niinku joku ois lyönyt mua sisältäpäin. Henkinen kipu. Se oli vaan jotain niin kauheeta. 

Mua ahdisti mennä kouluun. Joka aamu pakotin itteni nousemaan sängystä ja raahauduin tunneille, missä kipu tuli lähelle. Ahdisti ihmiset koulun ulkopuolella. Ahdisti liikuntatunneille meneminen. Ahdisti, kun kuulin kuittailuja siitä, kun mä söin normaalin määrän ruokaa. Ahdisti, kun kuulin mun pään sisällä äänen, joka kerto, miten paska mä olin.

Lakkasin käymästä kavereilla tai ylipäänsä missään. Karsin harrastuksia pikkuhiljaa pois. Lopetin pianotunnit, kun musta tuntui, etten mä osannut sitäkään. Koulun jälkeen menin kirjastoon ja lainasin repun täyteen kirjoja. Kotona uppouduin niihin ja sain edes hetken ilman sitä tuskaa. 

Jos en lukenut, tuli ajatuksia, joita mä en jaksanut. Ne tuli hetkessä. Ne meni ristiin ja päällekkäin. Olin niin hukassa. Oman minuuteni ja elämäni kanssa.

Sitten alko ysiluokka ja järjetön stressi kouluarvosanoista. Olin väsyneempi, mitä olin koskaan ollut. Nukuin yöllä muutaman tunnin, jos sitäkään, ja päivällä nukuin kuudenkin tunnin päiväunia ja yritin jaksaa lukea kokeisiin ja tehdä tunnollisesti tehtäviä. Tunneilla olin puoliunessa. Mulla ei ollut energiaa tehdä mitään. 

Kotityöt ahdisti, kun mä en jaksanut, eikä kukaan ymmärtänyt, miksi käperryin siivouspäivinä peiton alle ja nukuin. Mä en käsitä vieläkään, miten selvisin siitä. 

Kesäloma. Stressin häviämisen myötä tuli normaalit yöunet ja päivärytmi. Olin onnellinen ja energinen. 

Syksyllä pääsin opistoon. Näytin muille, että kaikki meni hyvin, vaikka sen ulkokuoren takana oli väsynyt ja eksyksissä oleva minä. Huusin mun sisällä sitä, miten muhun sattui. Miten epävarma mä olin kaikesta ja kaikista. Pelkäsin olla rehellinen. Pelkäsin mennä puhumaan ihmisille. Pelkäsin olla oma itseni. 

Lukuisat kerrat mä päädyin kävelemään yksin metsään tai makaamaan pimeään huoneeseen peiton alle. Niin monet kerrat mä itkin yöllä, kun vieressä oleva kämppis nukkui autuaan tietämättömänä kaikesta. Mä en puhunut, en vaan pystynyt. Pelkäsin pimeää varsinkin, jos olin yksin. Pelkäsin, että ihmiset vaan esitti mun seurassa. Että kukaan ei aidosti olisi halunnut hengailla mun kanssa. Pompin porukasta toiseen ja etsin omaa paikkaani. Mun mielialat heittelehti ja välillä olin oikeasti erityisen onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Välillä taas tuntui, että maailma kaatui mun päälle, eikä elämä enää koskaan tulisi muuttumaan parempaan suuntaan.

Tällä hetkellä mulla menee hyvin. Mun lähellä on välittäviä ystäviä, vaikka välillä oon vieläkin epävarma siitä, miten kauan mun ystävyyssuhteet säilyvät. Hetkellisesti epäilen kaikkea ja kaikkia. Kaiken ton jälkeen mietin vieläkin tarkkaan mitä puhun tai kerron. Välillä oon epävarma mun ulkonäöstä, mutta se kuuluu elämään.

Monet jutut on tehny musta vahvemman ihmisenä. Ne on auttanut mua ymmärtämään enemmän kaikkea. Mun unelmaduuni ois auttaa nuoria, joilla on vaikeeta, ja eikö unelmat ole sitä varten, että ne voi toteuttaa. Tulevaisuudessa näkyy toivoa, ja tän mun tarinan myötä haluan sanoa kaikille oman elämänsä kanssa kipuileville, että toivoa on aina.

kirje tulevaisuuteen

Matilda. Yks isoimmista asioista, mitä et oo uskaltanut tehdä, on se, että luottaisit siihen, että asiat menee hyvin ja just niin kuin ne on tarkoitettu.

Oot tällä hetkellä ehkä ahdistunut. Epävarma sun tulevaisuudesta. Oot asunut luultavasti puoli vuotta poissa kotoa jossain semi kivassa kämpässä jonkun kämppäkaverin kanssa. 

Sulla on takana kesä amerikassa. Oot kokenut paljon. Oppinut uutta. Ymmärtänyt enemmän maailmaa ja itseäsi.

Opiskelet luultavasti lähihoitajaksi ammattikoulussa tai oppisopimuksella.

Oot joko tyytyväinen sun elämään tai ihan hullun eksyksissä sen kanssa. Mutta toivon koko sydämestäni, että sun asiat ovat selkeytyneet. Sulla on hyvä olla ja oot onnellinen.

Ehkä oot ihastunut johonkin komeaan poikaan tai seurustelet sen oikean kanssa. Sulla saattaa olla kipeä eroaminen takana, mutta tiedän, että sä selviät siitä. Oot selvinnyt tähänkin asti. 

Elä pelkää pyytää apua, eläkä myöskään vähättele omaa jaksamistasi.

Pidä ystävät lähellä. Välitä muista ihmisistä. Nauti ja elä täysillä. Me eletään vain kerran, ja elämä on oikeasti vain silmänräpäys.

Rakkaudella, Matilda

orjantappuroita

Askeleissa epävarmuutta,
kaikesta ympärillä olevasta.
Miten kyyneleet pyrkivät esiin sen naamion takaa.
Kun tanssijaisten jälkeen juoksin pois, koska pelkäsin.
Yksinjäämistä.
Hylkäämistä.

Pisarat tukehduttavat hengitykseni.
Sisällä oleva mörkö kutoo ympärilleni orjantappuroita.
Vierellä olevien ihmisten polut risteävät omastani.
Huuleni sinetöityinä.
En usko keijuihin, enkä maahisiin.
Vain enkeleihin, joiden siivet joskus kannattelevat painoani.
Pitävät pinnalla, kun sekunnin sadasosan olen liian lähellä hukkua.

Kyyneleet kirvelevät.
Jättävät punaiset juovat.
Yritän särkeä sydämeni lukkoa,
jotta uskaltaisin jälleen rakastaa.
Haaveilisin vierellä kulkevasta tyypistä.
Ihmisestä, joka ottaisi halaukseen juna-asemalla.
Hapuilisi sanoja -mä rakastan sua.

Huudan sisälläni kivusta.
Kun yöllä huoneessani pimeys,
ja käytävältä kuuluvat laahaavat askeleet.
Kynttilän liekki hiipuu, jättäen jäljelle toivon.
Uudesta huomisesta.