niinku joku ois lyönyt mua sisältäpäin

Makaan sängyllä kuulokkeet korvilla,
sadepisaroiden kimpoillessa kattoon.
Tunnen käsittämätöntä ahdistusta ja pelkoa.
Tuntuu, että oon yksin tän maailman keskellä.

Yläasteella kaikki tuli vaan päälle. Yritin jaksaa, koska olin kuullut niin monta kertaa sen lauseen "näistä ei sitten puhuta." Oon jotenkin mielessäni vähätellyt kaikkea mitä mulle on tapahtunut. Kuvitellut asiat pienemmiksi mitä ne on olleet.

Kasiluokalla alko tulla ulkonäköpaineita. Olin aina ennen ollut hoikka tyttö, välillä jopa hieman alipainoinen. Olin sopusuhtainen ja hyvässä kunnossa. Olin harrastanut aiemmin paljon liikuntaa, mutta yläasteella se jäi, kun sählyssä ja jalkapallossa ei käynyt enää tyttöjä ja salilla käyminen sekä lenkkeily ei tuntunut omalta jutulta. 

Sitten tuli tietenkin murrosikä ja kroppa alko muuttumaan. Vihasin mun reisiä ja pidin käsiä aina mahan päällä, koska mua hävetti niin paljon. Häpesin itteä. En tykännyt oikein mun kasvoistakaan. 

Koulussa tunsin selässä katseita, kuulin suljettujen ovien takaa puhetta, ja kun astuin ovesta sisälle, puhe lakkasi. Mä en ymmärtänyt miksi musta puhuttiin. Itsetunto oli siinä vaiheessa jo niin hataralla pohjalla, että nuo koulussa tapahtuvat asiat löi sen yhä alemmaksi ja alemmaksi.

Muutuin herkäksi. Annoin pidäteltyjen kyynelten tulla välitunnilla vessankopissa. Tunnilla mietin, miten maailma ois parempi paikka ilman mua. Tunsin käsittämätöntä kipua. Niinku joku ois lyönyt mua sisältäpäin. Henkinen kipu. Se oli vaan jotain niin kauheeta. 

Mua ahdisti mennä kouluun. Joka aamu pakotin itteni nousemaan sängystä ja raahauduin tunneille, missä kipu tuli lähelle. Ahdisti ihmiset koulun ulkopuolella. Ahdisti liikuntatunneille meneminen. Ahdisti, kun kuulin kuittailuja siitä, kun mä söin normaalin määrän ruokaa. Ahdisti, kun kuulin mun pään sisällä äänen, joka kerto, miten paska mä olin.

Lakkasin käymästä kavereilla tai ylipäänsä missään. Karsin harrastuksia pikkuhiljaa pois. Lopetin pianotunnit, kun musta tuntui, etten mä osannut sitäkään. Koulun jälkeen menin kirjastoon ja lainasin repun täyteen kirjoja. Kotona uppouduin niihin ja sain edes hetken ilman sitä tuskaa. 

Jos en lukenut, tuli ajatuksia, joita mä en jaksanut. Ne tuli hetkessä. Ne meni ristiin ja päällekkäin. Olin niin hukassa. Oman minuuteni ja elämäni kanssa.

Sitten alko ysiluokka ja järjetön stressi kouluarvosanoista. Olin väsyneempi, mitä olin koskaan ollut. Nukuin yöllä muutaman tunnin, jos sitäkään, ja päivällä nukuin kuudenkin tunnin päiväunia ja yritin jaksaa lukea kokeisiin ja tehdä tunnollisesti tehtäviä. Tunneilla olin puoliunessa. Mulla ei ollut energiaa tehdä mitään. 

Kotityöt ahdisti, kun mä en jaksanut, eikä kukaan ymmärtänyt, miksi käperryin siivouspäivinä peiton alle ja nukuin. Mä en käsitä vieläkään, miten selvisin siitä. 

Kesäloma. Stressin häviämisen myötä tuli normaalit yöunet ja päivärytmi. Olin onnellinen ja energinen. 

Syksyllä pääsin opistoon. Näytin muille, että kaikki meni hyvin, vaikka sen ulkokuoren takana oli väsynyt ja eksyksissä oleva minä. Huusin mun sisällä sitä, miten muhun sattui. Miten epävarma mä olin kaikesta ja kaikista. Pelkäsin olla rehellinen. Pelkäsin mennä puhumaan ihmisille. Pelkäsin olla oma itseni. 

Lukuisat kerrat mä päädyin kävelemään yksin metsään tai makaamaan pimeään huoneeseen peiton alle. Niin monet kerrat mä itkin yöllä, kun vieressä oleva kämppis nukkui autuaan tietämättömänä kaikesta. Mä en puhunut, en vaan pystynyt. Pelkäsin pimeää varsinkin, jos olin yksin. Pelkäsin, että ihmiset vaan esitti mun seurassa. Että kukaan ei aidosti olisi halunnut hengailla mun kanssa. Pompin porukasta toiseen ja etsin omaa paikkaani. Mun mielialat heittelehti ja välillä olin oikeasti erityisen onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Välillä taas tuntui, että maailma kaatui mun päälle, eikä elämä enää koskaan tulisi muuttumaan parempaan suuntaan.

Tällä hetkellä mulla menee hyvin. Mun lähellä on välittäviä ystäviä, vaikka välillä oon vieläkin epävarma siitä, miten kauan mun ystävyyssuhteet säilyvät. Hetkellisesti epäilen kaikkea ja kaikkia. Kaiken ton jälkeen mietin vieläkin tarkkaan mitä puhun tai kerron. Välillä oon epävarma mun ulkonäöstä, mutta se kuuluu elämään.

Monet jutut on tehny musta vahvemman ihmisenä. Ne on auttanut mua ymmärtämään enemmän kaikkea. Mun unelmaduuni ois auttaa nuoria, joilla on vaikeeta, ja eikö unelmat ole sitä varten, että ne voi toteuttaa. Tulevaisuudessa näkyy toivoa, ja tän mun tarinan myötä haluan sanoa kaikille oman elämänsä kanssa kipuileville, että toivoa on aina.