joitakin asioita ymmärtää vasta sitten, kun ne menettää

Mä elän, ja silti koko ajan epäilen kaiken olemassaoloa. Tunnen olevani onnellinen, mutta silti kaiken takana on kipua, jota hetkittäin tunnen. Joka nousee yllättäen pintaan. Saa mut tuntemaan niin syvää surua, että mä putoan. Mua kannattelevat kädet irtoavat. Ohut nuora katkeaa mun alla.

Oon onnellinen toisten onnesta ja silti kuitenkin se satuttaa mua kaikista eniten. Muiden ympärillä mä näen rakastavat perheet. Läheiset suhteet sisarusten kanssa. Pienistä asioista iloitsevat pikkusisarukset. Vierellä kulkevan seurustelukumppanin. Parhaan ystävän.

Piirrän mielessäni omaa elämääni. Heiveröisen siteen kaikkiin lähellä oleviin ihmisiin. Piirrän yksinäisen tytön nauravien ystävien piiriin, hieman syrjään. Kuitenkin niin, etteivät muut sitä huomaa.  Piirrän tytön, joka pelkää. Pelkää tulevaisuutta ja suuria päätösiä, mutta silti tekee niitä vain hetken harkinnan jälkeen. Piirrän kipua, jota kannetaan hartioilla päivästä toiseen. 

Hahmottelen ihmisen, joka haluaisi tuntea olevansa rakastettu. Ihmisen, jonka olisi tarvinnut kokea olevansa välitetty. Ihmisen, jonka suurin pelko on jäädä yksin.

Näen ihmisen, joka yrittää tehdä parhaansa. Koittaa jaksaa kaiken ja vielä vähän enemmänkin. Ihmisen, joka haluaa olla hyvä ystävä ja auttaa parhaansa mukaan muita. Mutta joka epäonnistuu. Unohtaa pitää yhteyttä ihmisiin. Unohtaa olla hyvä ihminen. 

Ja unohtaa sen, että silti riittää sellaisena kuin on.