hän on tullut minua vastaan

Viikon matkustamisen jälkeen juna viimein pysähtyi lopullisesti. Nostin Elielin reppuselkään ja änkesimme ahtaasta oviaukosta ulos. Ulkona vihersi. Muutama lintu pyristeli lentoon kauempana. Näin siintävät kalliot ja meren, jossa vaahtopäät paiskaantuivat rantakivikkoon. 

-El katso, sanoin ja laskin hänet alas. 

-Onpa se suuri.

Hymyilin Elielin hämmästyneelle ilmeelle. Hänen onnellisuutensa tarttui minuun ja sai pahat ajatukseni väistymään sivuun. Meidän käskettiin nousta rekka-autoihin, jotka kuljettaisivat meidät määränpäähämme. Olin keskustellut samassa vaunussa olleiden ihmisten kanssa ja olimme päätyneet sellaiseen lopputulokseen, että meitä vietiin pois sodan jaloista. Halusin uskoa, että voisimme vielä palata takaisin kotimaahamme. Jos niin ei kävisi, sydämeni todennäköisesti särkyisi. 

Asetuimme asumaan peltoaukean reunassa kohoavaan taloon. Minä laitoin ruokaa ja kasvatin meille vihanneksia ja kasviksia. El hoiti kanoja ja ruokki lampaat. Pidin häntä omana poikanani, vaikka tiesin, että joutuisin vielä joskus luopumaan hänestä. El oli kertonut vanhempiensa kuolleen. Keskustelu oli jätetty siihen, koska hän ei ollut halunnut avata asiaa enempää. Ymmärsin häntä vähän turhankin hyvin. Minä jätin kertomatta miehestäni, jonka elossaolosta en tiennyt. Toisina päivinä ikävöin häntä niin kovasti, että jähmetyin jakkaralle perunaveitsi kädessäni ja annoin kyynelten tulla. 

Sota jatkui yötä päivää. Kävimme muutamana päivänä viikossa kaupungilla ottamassa selvää uutisista, jotka eivät kiirineet ihan meille asti. Tapasimme junasta tuttuja ihmisiä ja vaihdoimme kuulumisia. Toisinaan pyysin heitä kylään ja leivoin kermakakkua, jonka päälle El poimi tuoreita mansikoita. Yhteiselomme sujui mutkattomasti. Iltaisin luin Elielille satuja, jotta hän saisi muuta ajateltavaa, eikä näkisi painajaisia. Minä itse yritin kuunnella klassista musiikkia, joka sai silmäni sulkeutumaan ja vaivuin rauhattomaan uneen, jossa näin mieheni kaatuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Aamulla heräsin hikisenä ja tuntui, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään.

Keräsimme Elielin kanssa munat koreihin ja lähdimme myymään niitä kaupunkiin. Kävellessämme hiekkatietä kohti edessämme avautuvaa kaupunkinäkymää, kuulimme ihmisten nauravan onnellisena. Ymmärsin puheesta vain sanan sieltä täältä, eikä se juuri auttanut minua tajuamaan, mistä oikein oli kyse. Saimme sen kuitenkin selville päästyämme torille ihmisvilinään, jossa joku tuttu huikkasi meille sodan päättyneen. Oli tullut rauha. Emme kuitenkaan pääsisi vielä kotiin, vaan jatkaisimme elämää täällä. Elossa olevat sotilaat matkustaisivat luoksemme. 

Olimme varhain aamulla jo valmiina odottamassa junaa, jonka pitäisi saapua tänään. Huomasin pelon valtaavan sisimpäni. Entä jos hän ei tulisikaan? Mitä jos jäisin loppuelämäkseni aivan yksin? En halunnut antaa itselleni vaihtoehtoa, jossa mieheni olisi kaatunut rintamalla. Viimein kuulimme torven soivan ja näimme suuren höyrymassan, jonka keskeltä musta juna saapui asemalle. Sotilaspukuiset miehet laskeutuivat metalliportaat ja katselivat hymyillen ympärilleen. Ihmiset ryntäsivät halaamaan läheisiään. Jotkut etsiskelivät turhaan katseellaan ihmistä, joka ei koskaan palaisi takaisin keskuuteemme. Asema tyhjeni hiljalleen. Ihmiset lähtivät jättäen minut ja Elin tyhjälle asemapihalle. 

-Ketä sinä odotat? El kysyi hiljaa.

En kyennyt heti vastaamaan.

-En ketään. Lähdetään kotiin, sanoin ja kuulin ääneni murtuvan.

Koko paluumatkan tuijotin tyhjänä eteenpäin. Elämä romuttui silmieni edessä. 

-Minulla ei ole ketään, huomasin sanovani ääneen.

-Mutta onhan sinulla minut, El sanoi ja yritti hymyillä.

-Niin. Minulla on sinut, sanoin ja halasin Elieliä. 

Elämä jatkui. En olisi halunnut sen jatkuvan, mutta minun täytyi tyytyä kohtalooni Elielin vuoksi. Meillä oli toisemme niin kuin El oli sanonut. Se antoi lohtua silloin, kun tuntui, etten enää kykenisi hengittämään. 

Eräänä päivänä oveen koputettiin. Pyysin Elieliä menemään avaamaan. Hän kuitenkin palasi keittiöön.

-Siellä on joku mies. Se kyselee sinua.

Pyyhkäisin jauhoiset käteni kangasriepuun ja kiirehdin eteiseen. Ovella tosiaan seisoi mies.

-Sinä, sain sanottua ennen kuin tunsin jalkojeni pettävän allani.

Hän tarttui minusta kiinni ja piteli pystyssä. Minä käperryin häntä vasten ja annoin hänen halata minua pitkään. 

-Sinä tulit. Minä luulin, että..

Hän hiljensi minut kädellään ja hyssytteli hiljaa.

-Minä olen nyt tässä. Kaikki on hyvin. Se on ohi.

Murtunut sydämeni kuroutui umpeen ja tunsin rakkauden parantavan sisälleni kasaantuneet patoumat. Adoptoimme Elin omaksi pojaksemme ja päädyimme ostamaan talon omaksemme. Ja minä olin oikeasti viimein onnellinen. 

Pitelen kättäni mieheni kädessä ja katselemme, miten El nousee hevosen selkään, vilkuttaa meille ja katoaa sitten hiekkatien suuntaan. Hänestä on kasvamassa iso poika ja pian hän pääsee aloittamaan koulutiensä. Me olemme perhe. Perhe, joka pitää aina yhtä.