varjele kaikelta pahalta #38

Mandariinin kuoren palaset meinaavat jäädä kynsien alle. Maksaisin mieluusti muutaman euron, jos kaupasta voisi ostaa pussillisen niitä valmiiksi kuorittuina. Kyllähän perunoitakin myydään pestyinä.

Kun olin pieni, äiti ja isä hämmästelivät yhä uudelleen ja uudelleen sitä, miten mandariinit maistuivat mulle paremmin kuin karkit. Toisaalta ei niillä ollut varaa valittaa. Parempihan se on syödä hedelmiä päivittäin kuin rampata hammaslääkärissä reikien vuoksi.

Harmaa pelloilla levittyvä sumu velloo hetkittäin sisälläni. Sydämeeni tullut aukko ei ole täyttynyt. Ennemminkin se laajenee mitä enemmän yritän olla päästämättä irti muistoista sillä en ole uskaltanut antaa itselleni lupaa unohtaa.

Herään öisin samasta unesta, jossa vahvat kädet puristavat minut itseään vasten ja näen Matiaksen kasvojen kastuvan kyynelistä. Sitten se päästää aina yhtä yllättäen irti ja katoaa. Ja joka kerta tunnen pistoksen rinnassani ja yritän huutaa sen perään, mutta kukaan ei koskaan tule. Havahdun hereille tajuten ääneni kaikuvan huoneeni seinistä toiseen, enkä voi lakata toivomasta, että jonain yönä kädet eivät lakkaisikaan pitelemästä minusta kiinni. 

Näen Jullea yhä harvemmin. Se on aloittanut työt ja iltaisin se luuraa milloin missäkin. Tiedän, että on turhaa haikailla ihmisen perään, joka ei ole tottunut pysymään hetkeäkään paikoillaan. Mutta jotenkin mun on vaikea luopua siitä ajatuksesta, että hetken mulla oli joku, jonka tunsin aidosti välittävän. Kuin veli tai serkku. Tai läheinen ystävä. 

Kippaan mandariinin kuoret roskakoriin ja raahaudun yläkertaan. Alakerrassa isän muisto elää jotenkin syvemmin. Ikään kuin se olisi enemmän olemassa. Vaikka haluankin uskoa, että isän sielu on matkalla taivaaseen tai on jo siellä, perillä. 

Viime päivinä olen pohtinut asioita enemmän kuin yleensä. Sunnuntaina huomasin kaipaavani seuroihin, kun laitoin vanhasta tottumuksesta radion päälle ja sieltä kuului Mun kotini taivaassa ihana on. Ihan kuin olisin hetkeksi palannut lapsuuteen ja niihin hetkiin, kun elämä oli yhtä huoletonta kuin taivaalla ajelehtivien pilvien reitit. Silloin tunsin olevani kuolematon. Elämän kuului olla ikuista. En voinut kuvitellakaan, että joskus tulisi aika luopua kaikesta siitä, jonka varaan olin rakentanut lapsuuden. Äidin naurusta nykivät suupielet, kun lompsin liian isoissa kumppareissani lätäköstä toiseen tai isän silmissä kareileva ilo, kun kiskoin riemuissani ensimmäisen ahveneni läheisen järven rantavesistä. 

Jos joku olisi joskus sanonut, että tulen rakastumaan, olisin pudistellut päätäni ja väittänyt, ettei rakkautta ole edes olemassa. Mutta vielä enemmän olisin halunnut uskotella itselleni sen olevan vain ihmisten mielikuvituksen tuotetta tai turhia haavekuvia, jos joku olisi sanonut, miten paljon tuskaa se voi aiheuttaa. Että voi samaan aikaan rakastaa ja vihata. Olla valmis pitämään toisesta kiinni ikuisesti ja toisaalta toivoa, ettei olisi koskaan edes tavannut, jotta ei joutuisi kärsimään. 

Tänään olisin kuitenkin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta kaikista maailman ihmisistä juuri Matias rakastaisi minua. Ja se on samalla pahin asia, mitä voin tehdä. Antaa itseni turhaan elätellä toivoa. 

se ei ole todellista rakkautta

Toisinaan olen varma, että olen alkanut unohtaa. Unohtaa jokaisen kosketuksen. Jokaisen hymyn. Enkä aina jaksa ymmärtää, miksi siihen meni niin kamalan kauan aikaa sillä en ole vieläkään voinut ymmärtää, miten kykenit sanomaan rakastavasi minua, mutta et silti koskaan yrittänyt palata luokseni. Et lähettänyt ainoatakaan viestiä, jolla olisit jotenkin ilmaissut välittäväsi minusta edelleen. Sen sijaan sinä pakenit. Pakenit tunteitasi. Pakenit minua. Et halunnut nähdä totuutta, koska pelkäsit, että sinuun sattuisi taas. Ja kaikki tämä hiljaisuus ja sinun olemassa olemattomuutesi sai minut uskomaan yhä vahvemmin, etten ollut merkinnyt sinulle mitään. Ehkä valitsit minut vain siksi, että koit saavasi silloin hyväksyntää muilta. Että olisit voinut tuntea saavuttaneesi elämässäsi jotain, mikä on muiden mielestä arvokasta. Mutta kysyitkö koskaan itseltäsi, mitä sinä todella halusit elämältäsi. Koska minulta sinä et ainakaan kysynyt. Ja kun kerroin kaiken, mistä unelmoin, sinä et edes yrittänyt ymmärtää minua. Halusit minun vain jakavan omat pinttyneet ajatuksesi kanssasi. Mutta tiedäthän. Se ei ole todellista rakkautta. Ja sen vuoksi minä hajosin. En sinun vuoksesi. Vaan sen vuoksi, että olimme sanoneet ne sanat toisillemme ilman, että kumpikaan meistä oli tarkoittanut niitä todella. 

varjele kaikelta pahalta #37

Vesinorot vaeltelevat asfalttiin painuneita rakoja pitkin. Valutan vielä kastelukannun pohjalle jääneet vedet istuttamieni kasvien ruukkuihin ja jätän sen sitten roikkumaan naulan varaan, jonka joku edellinen asukas on aikoinaan lyönyt seinään kiinni. 

Kevät oli ollut epätavallisen lämmin ja valoisa. Muuttolinnut olivat saapuneet odotettua aiemmin. Olimme Jullen ja Aadan kanssa taivaltaneet Suolammen ulkoilualueen pitkospuita pitkin lintutornille katselemaan, miten kurkiaurat olivat halkoneet taivasta. Joutsenet olivat saapuneet hetkeä myöhemmin. Auringon valo oli saanut niiden siivet kimaltelemaan kultaisina ja hetken oli näyttänyt siltä kuin parvi enkeleitä olisi räpytellyt siipiään punertuvaa taivasta vasten. 

Aada oli uskaltautunut viimein kysymään mun ja Matiaksen väleistä. Tai ennemmin siitä, ettei niitä ollut. En ollut osannut vastata kaikkiin sen kysymyksiin, mutta myöhemmin auringon jo laskiessa, olin pohtinut niitä kavutessani alas lintutornin jyrkkiä portaita. 

Mikä sai mut ajattelemaan, etten ansainnut rakkautta.

Kierrän käteni kuuman kahvikupin ympärille ja hörpin pieniä kulauksia, jotten polttaisi kieltäni. Jullen kahvinkeittimellä on tapana kuumentaa kahvi melkein juomakelvottomaksi. 

- Julle? kysyn, kun se suvaitsee viimein saapua kylpyhuoneesta.

- Kerro toki.

Asettelen hetken sanoja mielessäni. 

Monet pitkiltäkin tuntuvat viikot olin kerennyt kuvitella, etten ehkä koskaan olisi valmis palaamaan kotiin. Olin antanut surun vyöryä ylitseni ja yrittänyt vain selviytyä päivästä seuraavaan. Toisinaan mietin, että oli ihme, että olin ylipäänsä edes hengissä. Joinakin päivinä oli vaatinut voimia jopa hengittää. 

- Mä olen ajatellut mennä takaisin kotiin. 

Julle pysähtyy ja tarkkailee mua huomatakseen puhunko totta vai en. 

Olen sanonut ne samat sanat monta kertaa aiemminkin, mutta en ole silti toteuttanut suunnitelmiani. Tällä kertaa kaikki tuntuu kuitenkin jollain tavalla eriltä. Jopa sydämessäni päätös tuntuu oikealta. 

- Jos sä olet varma siitä niin se on varmasti hyvä päätös. Joskus tulee vain se hetki, kun pitää mennä elämässä eteenpäin. Elää tässä hetkessä, eikä eilisessä. 

Julle istuu pöydän ääreen mua vastapäätä.

- Lili..., se aloittaa varovasti. 

- Muista, että meillä ei oo aikaa ikuisesti. Lupaathan hoitaa jossakin vaiheessa asiat Matiaksen kanssa kuntoon? 

- En mä voi mitenkään luvata sitä sulle, sanon niin hiljaa, että sanoistani on vaikea saada selvää.

Yritän nielaista kurkkuuni noussutta palaa, mutta se ei katoa. 

- Jeren mukaan Matias ei ole ollut oikein oma itsensä. Ja näin sen veljenä, se kuulostaa siltä, että sen sydän on särkynyt. Ja kun oon nähnyt sun elämää ihan vierestä, vaikuttaa siltä, että olette kumpikin samassa jamassa. 

Tuntuu kuin sydämeni lakkaisi hetkellisesti lyömästä.

En saa sanaakaan suustani ja ajatukset pyörivät pelkkää ympyrää.

- Tiedän, että välität siitä, vaikka toisinaan tuntuu, että sä et taida itse uskoa sun omiin tunteisiin. 

Julle on hetken hiljaa.

- Pelkäätkö sä jotain? se kysyy, ja sen silmistä paistaa huoli.

Säröillä oleva sydämeni kertoo kaiken oleellisen.

- En voi sanoa, että jotain. Ennemmin kai pitäisi sanoa, että kaikkea. 

Käteni tärisevät aavistuksen verran ja olen melko varma, että Jullekin on huomannut sen. 

- Lili... Jokainen meistä pelkää. Pelkää asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan, jolloin toisella on mahdollisuus satuttaa. Tai pelkää menettää, koska ei ole valmis päästämään irti. 

Ja se on siinä. Vastaus kysymykseeni. 

- Mä ajattelin, etten voisi koskaan kelvata Matiakselle, sanon ja yritän pyyhkiä huomaamattomasti silmiäni. 

- Mikä sai sut kuvittelemaan niin? Julle kysyy, ja sen äänessä on jo hitusen lempeyttä.

- Olin varma, että se haluaisi jonkun samanlaisen kuin se, jos tiedät, mitä mä tarkoitan...

Julle pudistelee päätään. 

- Oletko sä koskaan kysynyt siltä, mitä se haluaa?

Nyt vuorostaan minä pudistan päätäni. 

- Ei. En ole. 

Virnistys leviää Jullen kasvoille.

- Näetkö? Älä koskaan päättele lopputulosta, jos et ole siitä aivan varma. 

- Tiesitkö, että oot ihan mahtava tyyppi? sanon sille ja hymyilen väkisinkin. 

- Kuin myös, Julle sanoo ja ojentaa kätensä. - Leivon Julius. Hauska tutustua!

- Lilian Juola, sanon ja kättelen sitä. 

Nauramme hetken toistemme huvittuneille ilmeille ja lopulta vielä jäähtyneelle kahvilleni, jonka päädyn kaatamaan parvekkeella oleville kukille. 

varjele kaikelta pahalta #36 (Julle)

Katselen avuttomana vierestä, kun Lili hukkuu pimeyteen. Sen silmissä väreillyt valo kuihtuu olemattomiin ja aiemmin turhiltakin tuntuneet sanat lakkaavat olemasta olemassa. Kiskon Liliä kohti pintaa, mutta en ole varma, kuinka kauan enää kykenen kantamaan ihmistä, jonka koko sielu on saarrettu surun ohuella harsolla.

Toisinaan näen pintaa syvemmälle. Näen vilahduksia toivosta, että asiat voisivat vielä muuttua. Näen sydänverellä vuodatettuja kyyneleitä, joiden voimalla synnyttäisi vaikka valtameriä. Mutta näen myös pelon, joka tukahduttaa valon pimeydellä.

Ja juuri nyt haluaisin vain vihata maailmaa. Vihata sen luojaa, joka antaa kaiken tällaisen tapahtua. Ja ehkä vihata myös veljeäni, joka on autuaan tietämätön kaikesta siitä, minkä on jättänyt jälkeensä. 

Harmaa, tihkuttava sumuseinämä vallitsee olohuoneen ikkunasta avautuvassa näkymässä. Lili seisoskelee parvekkeella, tutkailee pöydällä lojuvia tupakan kääreitä mietteliäänä ja yrittää pyyhkiä huomaamattani pisarat kasvoiltaan. 

- Oisko sulla heittää tulta? se kysyy, kun hivuttaudun sen viereen nojaamaan käsilläni kaidetta vasten. 

Nyökkään hajamielisesti ja ojennan sytkärin taskustani. 

Savukiehkuroiden kohotessa kosteaan yöilmaan, valpastun äkillisesti ja tuijotan puoliksi järkyttyneenä, puoliksi pelästyneenä Liliä, joka pitelee juuri sytytettyä sätkää sormiensa välissä. 

En kerkeä jäädä syyttelemään itseäni, miten ihmeessä olen voinut olla niin huolimaton, että olen jättänyt Arin kamoja lojumaan pitkin kämppääni, vaan nappaan sätkän Lilin kädestä ja tumppaan sen jalallani. 

- Mitä..? Mitä sä nyt? 

Lili katselee mua kummissaan. Sen silmien katse harittaa jo vaarallisen paljon. 

- Sä... sä olisit... olisit voinut vaikka kuolla...

Huohotan ja yritän turhaan tasoittaa hengitystäni. Lili ymmärtää sanani sillä samalla sekunnilla, kun olen päästänyt ne suustani. Suunnaton kauhu piirtyy sen kasvoilta ja alan pelätä, että se kohta oikeasti heittää veivit edessäni. 

- Anteeksi... 

Ääneni on hyvin matala ja soinnuton. 

Idiootti. 

Sana välkehtii mielessäni kirkkaan punaisena. Minusta tuntuu siltä kuin joku olisi piirtänyt sen sanan vesipitoisella tussilla otsaani. 

Lili rysähtää istumaan roskalavalta pelastetulle hieman kuluneelle nojatuolille, joka on kuitenkin uskollisesti kulkenut mukanani asunnosta seuraavaan. Sen silmät kiiltelee, ja jos en olisi muuttunut ihmisenä, saattaisin juuri nyt tehdä jotakin harkitsematonta, kuten vetää jokaista sitä satuttanutta ihmistä pataan. Mutta sisäistäessäni sen tajuan, etten ole yhtään sen parempi. En parempi kuin kukaan muukaan. Ja vaikka sielussani ei taida olla enää yhtäkään kohtaa, joka ei olisi likaantunut kaikista vääristä ja typeristä teoistani, en voi olla muistuttamatta itseäni siitä, että jokainen meistä on ollut joskus pelkkä viaton lapsi. 

Lili sulkee mut jälleen ulkopuolelle. Ehkä ihan huomaamattaan. Joskus musta kuitenkin tuntuu, että se ei edes haluaisi tulla huomatuksi. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että satutettukin ihminen kaipaa toisen läsnäoloa ja hyväksyntää. Kukaan meistä ei pärjää yksin. En edes minä, vaikka joskus kuvittelinkin toisin. 

- Siiri sanoi joskus, että puhuminen avaa sellaisiakin solmuja, joiden olemassaoloa ei ole edes itse tiennyt, sanon hiljaa. 

Lili nostaa hämmentyneet kasvonsa mua kohti. 

- Siiri? se kysyy ja vaikuttaa kiinnostuneelta. 

Nielaisen. 

En tiedä, olenko valmis puhumaan siitä. 

- Se oli ainoa ihminen, joka näki mun läpi. Se nosti mut ylös suosta. Käski antamaan elämälle toisen mahdollisuuden. 

Ääneni vaimenee loppua kohden. 

- Kuulostaa erityisen hienolta ihmiseltä. Olisi mahtava tutustua, Lili sanoo ja vilkuilee sitten vuoroin minua, vuoroin kenkiään. 

Puren huomaamattani huultani ja tajuan sen vasta sitten, kun maistan kirpeyden veripisaroiden kulkeutuessa kielelleni. 

- Siiri olisi tykännyt susta varmasti. Se olis käskenyt mua pitämään susta hyvää huolta. 

Katkeruus kuultaa äänestäni.

Nämä ovat juuri niitä asioita, jotka suljin useammaksi vuodeksi sisälleni, enkä antanut mieleni muistaa, miltä tuntuisi ajatella mitään. Tyhjyys oli siedettävämpää kestää kuin se loputon virta kysymyksiä, jotka seurasivat mukanani uniin, joista heräsin aamulla hien valuessa otsallani. 

- Hän on siis poissa? Lili ennemmin toteaa kuin kysyy. 

Nyökkään. 

Tällä kertaa Lili lohduttaa minua, eikä toisinpäin. Se halaa mua niin pitkään, että veri lakkaa kiertämästä käsissäni ja joudun hellävaraisesti irrottautumaan sen otteesta. 

Siinä me kuitenkin hetken seisomme toisiimme kietoutuneina ja mietin, miten rikkinäisiä kumpikin olemme. Enkä voi olla huokaamatta, että joku tulisi ja pelastaisi meistä kummankin. Heittäisi ankkurin veteen ja kiskoisi meidät sitten rantaan. 

Lopulta Lili purskahtaa nauramaan. 

- Vielä hetki sitten olisin antanut sun kuulla kunniasi ja nyt mä täällä kaulailen sua kuin viimeistä päivää. 

Enkä voi olla yhtymättä sen kasvoilla hehkuvaan nauruun. 

- Mä olisin kyllä ansainnut sen, totean, kun saamme tilanteen rauhoittumaan.

- Niin olisit, Lili sanoo vakavana, mutta näen sen suupielien nykivän. 

Enkä voi olla ajattelematta sitä, miten paljon Matias menettää, ellei tule pian järkiinsä. 

varjele kaikelta pahalta #35

Hikipisarat valuvat otsaani pitkin ja tunnen, miten kostea paita liimaantuu ikävästi selkääni vasten. Hengitys käy raskaammaksi, mitä syvemmälle metsään saavumme, mutta en anna itselleni lupaa hidastaa. En halua hävitä. En halua Jullen luulevan, että luovutan näin helposti.

Puristan vielä viimeisetkin energiat kehiin ja pyrähdän juoksuun nopean hölkän sijaan. Kuulen askelten kaikkoavan hiljalleen takanani, mutten vieläkään pysähdy tai edes hiljennä vauhtiani. Julle saa tällä kertaa maksaa omaa lääkettään.

- Sä olet tainnut treenata salaa?

Jullen omahyväinen virnistys ei katoa edes nyt. Ja miten paljon olenkaan toivonut sitä viimeisten päivien aikana, että voisin hetkellisesti pyyhkiä sen ilmeen sen kasvoilta.

- Osaatko sä edes tehdä muuta kuin kuittailla? huikkaan sille ja palaan takaisin lenkkipolulle.

Julle seuraa mua ja alkaa kävellä rinnalla. Sitten se jämähtää niin äkillisesti paikoilleen eteeni, että joudun pysähtymään.

- Mitä nyt?

Se kallistaa päätään ja vilkuilee mua tavallista vakavamman oloisena.

- Jos mä lupaan yrittää olla kuittailematta niin paljoa, lupaatko sä avata mulle yhtä asiaa, jota mä oon miettinyt varmaan enemmän ku mitään?

Hiljaisuus. 

Nielaisen. Toisenkin kerran. 

Olen jostain saanut sellaisen kuvan, että Julle ei pahemmin mieti, vaan toimii ja ajattelee vasta sitten, jos edes silloinkaan. Enkä nyt siis ole varma, mitä mun pitäisi ajatella sen sanoista. Varsinkin senkin vuoksi, että taidan aavistaa, mistä se haluaisi jutella kanssani sillä olen yrittänyt vältellä aiheesta puhumista viimeiseen hetkeen asti. Nyt musta alkaa kuitenkin tuntua, etten enää voi pysyä hiljaa. En varsinkaan, kun Julle on niin avokätisesti antanut mun asua luonaan. Ja sen nimen, jota kumpikin on omien syidensä vuoksi vältellyt, omistaa edessäni seisovan kiharahiuksisen pojan veli.

- Mä en...

En kykene sanomaan lausettani loppuun.

Julle puristaa kevyesti kättäni ja hymyilee vaisusti.

- En mä tarkoittanut, että sun tarvitsee puhua siitä juuri nyt.

Nyökkään ja Julle astuu askeleen sivuun. Antaa mulle tilaa koota itseni.

Joinakin yksittäisinä hetkinä, kun auringon säteet sivelevät kasvojani tai vesipisarat jättävät viileät juovat iholleni, minusta tuntuu, että olen särkyä. Olen kuitenkin yrittänyt melkein väkisin pitää muurit ylläni, jotta silmäkulmissani kirvelevät kyyneleet eivät pääsisi valloilleen. En usko, että kykenisin pidättelemään niitä, ja varon edelleen näyttämästä liian heikolta muiden nähden.

Sykähtelevä kipu muistuttaa jälleen olemassaolostaan. Alavatsassani muljahtaa ja joudun nieleskelemään.

- Oletko sä kunnossa?

Jullen ääni kuuluu jostain kaukaisuudesta kumeana. Ihan kuin se ei olisi juuri seissyt lähelläni ja pitänyt hetken kädestäni kiinni. 

Jos vieressäni olisi se yksi ihminen, en tiedä olisiko minusta kuromaan välimatkaa umpeen. Ehkä olemme jo tehneet vahvempia juuria jonnekin muualle. Ehkä sylimme on tarkoitettu joillekin muille. Ehkä toisen käteen takertuvalla pienokaisella ei ole tulevaisuudessa minun silmiäni.

- Ei... En mä taida olla...

Annan hiljaisen metsän ympäröidä itseni ja tyynnyttää myrskyävät ajatukseni, jotka eivät tunnu kestävän päivänvaloa.

Jospa vielä joskus tuntisin kivun sijaan edes hiukan onnellisuutta, ja iltaisin nukahtaessani ajatuksissani olisi jotain muutakin kuin sydäntä särkevä hymy, jota en pääse pakoon edes unissani.