Heijastuksia

Koulureppu painaa hartioita. Minea kävelee sadatellen kävelytietä pitkin. Lumet ovat pikkuhiljaa alkaneet sulamaan ja tiellä on pienempiä ja suurempia lätäköitä. Minea pitelee kädessään korua. Kesken välitunnin Eliel oli tullut hänen luokseen. Oli istunut viereen ja laittanut jotain kylmää hänen kädelleen. Sitten Eliel oli painanut hänen kätensä nyrkkiin ja sanonut: "Avaa vasta sitten, ku tunti alkaa." Sen jälkeen tämä oli hymyillyt ja kadonnut ihmisvilinään. Koru luiskahti sormien välistä. Putosi keskelle lätäkköä. Minea kumartui ja näki heijastuksen. Lätäköstä tuijottivat totiset kasvot. Minea räpsäytti silmiään. Hän katsoi itseään silmiin.

Minea kääri hiuksensa pyyhkeeseen ja käveli suihkunraikkaana vessaan. Hän otti kaapista harjan ja alkoi harjaamaan hiuksiaan. Taas hän näki heijastuksen. Hän kääntyi ympäri ja katsoi kalpeita kasvojaan peilistä, joka yksinäisenä riippui seinällä. Hän tiputti harjan lattialle ja löi kädellään peiliin. Kuului lasin särähdys ja peili oli palasina. Ranteessa säteili kipua. Minea katsoi kättään ja näki muutamamien verijuovien valuvan kättään pitkin. Kyyneleet tulivat silmiin väkisinkin. Ovikello soi. Minea unohti kätensä ja ryntäsi avaamaan. Ovella häntä vastassa seisoi Eliel. Elielin silmistä heijastui hänen omat kasvonsa. Ne olivat kyyneleiden kastelemat. "Mitä sun kädelle on tapahtunut", Eliel kysyi hiljaa ja otti hänen kädestään kiinni. Minea katsoi avuttomana kättään. Veri oli alkanut kuivua iholle.

"Siis sä vaan hermostuit ittees ja löit sitte peilin sirpaleiksi?" Eliel vielä varmisti varmaan viidettä kertaa. Minea nyökkäsi, vaikka olihan siinä ollut kaikkea muutakin. Niitä niin monia päiviä, jolloin oli vain paha olla. Päiviä, jolloin lähtö oli ollut lähellä. "Mä haluaisin auttaa sua jotenki. Kyllä mä nään, että sulla on huono olla. Sen näkee sun silmistäkin. Vaari joskus sano, että ihmisen silmistä heijastuu se kaikki, mitä se ihminen tuntee", Eliel sanoi ja katsoi Mineaa surullisena. "Tää elämä on vaan täyttä paskaa. Ei kukaan ymmärrä mua. Kukaan ei tajua, että kuin paha mun on olla. Kukaan ei tajua koskaan mitään", Minea laukoi. Äänen voimakkuus oli noussut. Niissä ei ollut jälkeäkään siitä hiljaisesta ja rauhallisesta Mineasta, joka hän oli yleensä.

Jatkoa vai ei?

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin. Älä kopio niitä ilman lupaa!