Heijastus

Mineaa ahdisti. Paha olo tuntui möykkynä kurkussa. Miksi hänen oli pitänyt hermostua Elielille. Tämähän halusi vain auttaa. Minean silmäkulmista valui muutama kyynel. Hän istui eteisessä olevalle penkille ja painoi päänsä käsiin. Sen kaiken pahan olon keskellä oli kerrankin turvallista olla. Jos jotain tapahtuisi, Eliel olisi ainakin vierellä. Minea sulki silmänsä. Vajosi mustaan kuiluun. Oli vaikea hengittää. Jostain kuului kuin kuiskauksena sanoja: "Paha olo. Paha olo."

Eliel käveli Minean luo. Katsoi tämän kalpeita kasvoja, jotka olivat piilossa. Minea hengitti raskaasti. Eliel katsoi avuttomana. Mitä hän pystyisi tekemään. Miten hän voisi auttaa. Hän otti Minean kädet pois silmiltä. Piteli niistä ja puristi varovaisesti. Kun Minea ei reagoinut, hän laski tämän maahan. Nosti jalat seinää vasten ja tuki päätä. Hän silitti hellästi Minean poskea ja ajatteli: "Sun on pakko herätä."

Mustuus oli levinnyt yhä vain. Kuilu tuntui jatkuvan loputtomiin. Jos hän tuntisi jotain, hän voisi paeta täältä. Jokin kosketti hänen kasvojaan. Minea ei ollut vielä lähtenyt. Oli vielä reitti takaisin. Hän hengitti syvään. Puristi kädellään niin lujaa kuin pystyi ja riuhtaisi itsensä irti kuilusta. Minea avasi silmänsä. Tuijotti Elielin surullisia kasvoja ja painoi sitten silmänsä uudelleen kiinni. Siinä oli ihminen, josta hän välitti niin paljon. Ihminen, joka pysyi vierellä vielä silloinkin, kun ei ollut hyvä olla.

"Anteeksi", Minea sanoi hiljaa. Siihen sanaan kätkeytyi niin paljon tunteita, että hän ei vain pystynyt kertomaan niitä. Eliel puristi hänen kättään sanoi: "Siitäkö, ku mun sormet meinas murtua, vai siitä, että kun sä satutat ittees, niin satutat samalla mua." "Kummastakin", Minea sanoi vaisuna. "Jos sä et ois heränny, niin mä en ois ikinä antanu sitä anteeksi itelleni", Eliel sanoi hiljaa. Minea katsoi korua, joka oli hänen kaulassaan. "Ei se olis ollu sun vika", hän sanoi.

Ilta oli tullut hiljalleen. Katuvalot paloivat jo. Minea käveli Elielin vieressä kävelykatua pitkin. Sormet koskettivat hänen kättään ja lopulta ne lomittuivat hänen sormiensa kanssa. Siinä oli niin turvallista olla. Oli ainakin joku, joka ymmärsi häntä. Kadulla oli vieläkin lätäköitä. Minea pysähtyi, irrotti käden Elielin kädestä ja kyykistyi lätäkön vierelle. "Mitä sää oikein teet?" Eliel kysyi ja kyykistyi hänkin. "Katon heijastuksia", Minea sanoi, ja hymyili.

Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin. Älä kopio niitä ilman lupaa!