Elä kysy -Miksi?

Lumihuntu on peittänyt maan ja puut. Katson ikkunasta ulos. En tiedä itkeäkö vai nauraa. En tiedä olenko onnellinen vai surullinen. Voisinko vastata siihen tutuksi tulleeseen kysymykseen, hyvin kai. Mieliala muuttuu hetkessä. Välillä on niin hyvä olla. Toisina hetkinä ympärillä ei ole mitään hyvää.

Monta häilyvää hetkeä.

Pienen pientä kipinää.

Elämän liekki joskus roihuaa.

Toisinaan hiipuu nopeaa.

Monen monta on ihmeellistä asiaa.

Voiko koskaan avata vastausten rasiaa.

Elä kysy -Miksi?

Ajattele, että siksi.

Siksi, että se on niin tarkoitettu.

Puhuttiin viestinnäntunneilla kuolemasta. Siitä, että jokaisella ihmisellä on rajallinen elämä. Se päättyy joskus, ja sitä ei voi itse tietää. Jotenkin kuoleminen ja kuolema yleisellä tasolla on tullut itseä lähelle viime aikoina. On alkanut ymmärtämään ja tajuamaan, että omakin elämä päättyy joskus. Ei ehkä tänään, mutta huomenna, vuoden päästä tai kolmen kymmenen vuoden päästä.

Joskus on vaikea ymmärtää,

miten kaikki on tarkoitettua.

Joskus on vaikea kohdata,

jonkun surua kantavan kasvot.

Joskus on vaikea kertoa,

mikä mielessä kaihertaa.

Joskus on vaikea vain olla.

Lohduttaa, auttaa, jakaa toisten taakkoja.

ajatukset seilaa

Muistan tarkasti sen päivän, jolloin astuin opiston ovista sisälle ja kävin ilmoittautumassa. Vietiin isän kanssa mun kamat huoneeseen, jossa tulisin asumaan vuoden. Ensimmäisten viikkojen aikana tutustuin mun ihaniin kämppiksiin ja saatiin yhessä vaiheessa yks ihana tyttö sinne lisää.

Syyslomaa ennen ja syyslomalla mietin koko ajan opistoa. Omaa kämppää ja kämppiksiä. Pähkäilin ja pelkäsin, että olisiko mun päätökset oikeita. Syysloman jälkeen opistoon palattuani mä menin kuraattorin luo, joka hoitaa kämpän muuttojuttuja ja kerroin, että haluaisin muuttaa kämppää. Illalla lähdin opistolta haikein mielin. Muutamia minuutteja ennen lähtöä sain tietää, että kämpän muutto onnistuisi.

Maanantaina palasin opistolle aika jännittyneenä. Mitäköhän entiset kämppikset ajattelee, kun muutan. Mitä uudet kämppikset ajattelee musta. Tuleeko meille hyvä yhteishenki. Niiden ajatuksien saattelemana vein mun kamat uuteen kämppään. Uudet kämppikset tuli toivottaa tervetulleeksi opistoon ja siihen uuteen kämppään. Ne otti mut avoimin mielin vastaan. Olo oli siinä vaiheessa aika helpottunut.

Tehdään opistossa parhaillaan joululaulu-cd:tä. Kuoroharjotuksia on joka päivä. Oppitunnit on pysyny samoina opiston alusta asti. Viestinnän tunneilla ollaan tehty marraskuun kapsäkkiä ja suunniteltu radio-ohjelmia. Liikunnassa pelattu ja pietty kuntopiiriä. Vapaa-ajalla oltu toisten kämpissä ja juteltu. Ei oo tapahtunu mitään erityistä. Välillä tulee sellanen olo, että tuleeko tästä jotenkin erityinen vuosi. Kysyin lomalla ollessani eräältä opistoystävältä, että onko ollut kivaa opistolla. Vastaus oli lyhyt. -Perustasapaksua.

Sitä opistovuosi on ollut aikalailla. Mutta silti jokainen pieni hetki on ollut jollain tavalla erityinen. Ne jokailtaiset turhanpäiväiset juttelut, ruokalassa pelleileminen, aulan penkeillä istuminen, auditoriossa yhdessä laulaminen, tyttöjen sählyvuoro yms. Jotenkin niitä ei vain osaa arvostaa tarpeeksi. Tuntuu, että opistossa pitäisi olla enemmän tapahtumia ja teemapäiviä, mutta jos niitä olisi enemmän, ei sitä jaksaisi. Opiston arki on omalla tavallaan juhlaa. Ei missään muualla ole samanlaista yhteishenkeä. Joka puolella ystäviä, joille jutella ja joiden kanssa tehdä melkein mitä vain. Tätä tunnelmaa ei voi sanoin selittää. Jokaisen pitäisi se itse kokea.

Vaikka välillä tuntuu, että mitä minä täällä teen, niin silti olen sitä mieltä, että kannatti tulla.

revontulia

Seisoin katulampun alla. Mun hiuksille leijaili lumihiutaleita. Ne oli kuin pieniä tähtiä. Seisoin ja odotin, että tulisit, mutta sua ei näkynyt. Aloin tärisee, koska mulla oli niin kylmä. Matkalaukku nojas mun jalkaa vasten, valmiina lähtöön. Mua alko palelee ihan sairaasti, mutta en halunnu palata enää kotiin. Tai ei sitä kodiksi voinu sanoa. Se oli enemmänki ku joku vankila. Ikkunoissa kalterit. Huoneen ovet oli öisin lukossa. Piti painaa nappia, jos halus yöllä vessaan. Sossut vahti jokaista liikettä. Ei saanu olla lainkaan vapaasti. Ihan ku oisin ollu joku hullu nuori, joka puukottaa jotain niistä selkään. No olihan siellä niitäkin. Sellasia tyyppejä, joita piti oikeesti pelätä. Mä kiersin ne kaukaa, ettei ne vois tehä mulle mitään. Vetäydyin aina varjoihin, jos joku meni ohi.

Olin karannu koulun jälkeen. Matkalaukku oli oottanu kaupan eteisessä. Sun ois pitäny tulla jo. Yhtäkkiä mutkasta näky autonvalot. Sä kaahasit paikalle, ku joku hullu. Nousin auton kyytiin ja sä kiihytit siitä paikalta nopeesti pois. Katoin sua kysyvä ilme kasvoillani. Sä et kerenny selittää. Sanoit, että oota hetki. Ajoit jotain pikkuteitä pitkin. Lopulta saavuttiin jonkun mökin pihaan. Oksensin lumihankeen. Autossa oli jo ollu paha olo, mutta olin saanu pidätettyä sinne mökille asti vaan siinä pelossa, että sotkisin sun auton.

Tartuit mua kädestä ja vedit perässä mökin taakse. Avasit oven ja me mentiin sisälle. Takassa palo tuli ja mä mietin, että olitko sä sytyttäny sen sinne ennen ku hait mut, vai oliko siellä mökissä joku muukin. Käskit mun jättää kamat siihen pikkuruiseen eteiseen. Sitte veit mut istumaan sohvalle ja tulit lopulta siihen viereen istumaan. Käskit kattoo ikkunasta ulos. Järven yläpuolella näky vihreitä revontulia. Kateltiin niitä ja jossain vaiheessa otit mua kädestä kiinni.

Mentiin keittiöön ja otit jääkaapista kanasalaattia. Mun lempiruokaa ja arvaa olinko mä ihmeissäni, koska en ollut omasta mielestä koskaan kertonu sulle, et tykkäsin siitä. Syötiin sitä ja sit jossain vaiheessa kysyin, että miks olit ajanu niin lujaa. Sä pudistelit päätäs ja sanoit, että ei puhuta siitä. Mä tyydyin siihen ja jatkoin syömistä. Ajatukset surras mun päässä, mutta en jaksanu tarttua niistä mihinkään.

Illalla, kun mä menin nukkuu. Katoin viel huoneen ikkunasta ulos. Revontulet muodosti kuvioita ja ihan niinku mä oisin yhessä vaiheessa nähny sydämen. Ne muuttu tosi nopeesti. Välillä ne oli tummempia, välillä tosi haaleita. Ne oli mahtava luonnonilmiö, niinku sateenkaarikin. Painoin pään tyynylle ja tuijotin mustaa kattoa. Kuulin sun hiljaisen hengityksen viereisestä huoneesta.

Aamulla nousin aikasin ylös. Seisoin ulkona ja katselin yöllä satanutta puhtaan valkoista lunta. Sä tulit ulos hymyillen. Nakkasin sua kohti lumipallon. Sä väistit ja virnistit sitte. Kaappasit mut syliin ja sanoit, et oon nyt turvassa. Hymyilin sulle ja mentiin sitte sisälle syömään aamupalaa. Mietin koko päivän, että millasta mun elämä ois tästä eteenpäin. Poliisit varmaan lähtis ettii mua. Sossut ois nyt huolissaan, vai olisko ees. Olinko mä tosiaan turvassa? Ja jos olin, niin missä?

Muutamassa minuutissa tehty fiktiivinen teksti, jossa ei oo päätä eikä häntää :D 

Auringonlaskuja

Helikopteri hyrräs talojen ympärillä. Makasin liikkumatta Vaelin vieressä kapealla sängyllä. Pelkäsin joka hetki, että ne löytäisivät meidät.

Jospa meille ois annettu enemmän aikaa. Vael katsoi niillä taivaansinisillä silmillään mua. Sen poskelle valu kyynel. Pyyhkäisin sen varovasti pois ja tunsin kuinka kyyneleet pyrki väkisinkin valumaan mun poskille. Vael näytti niin yksinäiseltä, niin surulliselta niissä valkoisissa sairaalavaatteissaan. Joku lintu istui ikkunalaudalle. Se lauloi haikean sävelmän. Ihan kuin se olisi tajunnut, että parhaillaan oli menossa viimeiset hyvästit. Ne kaikista vaikeimmat, mutta kaikista lyhyimmät. -Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Se oli tuttu lause jostain. Jostain hyvin kaukaa. Kuin muistutuksena siitä, että jokaisen aika täällä maan päällä loppuu joskus, ja nyt oli Vaelin aika lähteä. Annoin hennon suudelman niille karkeille huulille. Maistoin piparmintun ja jenkkipurkan. Niitä oli ollut aina Vaelin repussa. Meidän viimeinen reissu oli loppunut lyhyeen. Vael työnsi minua hellästi pois päin itsestään. -Mä en halua, että sun viimeinen kuva minusta on tällanen. Haluan, että muistat mut sellaisena, ku olin vielä viikko sitten. -Kyllä mää muistanki, mutta haluan muistaa tämänkin hetken. Sen, että sää näytät kauniilta, vaikka suhun sattuu. Vael hymyili sitä tuttua hymyään. Silmät loistivat kirkkaammin kuin mitkään tähdet maailmassa. -Mää rakastan sua. Puristin Vaelin kättä ja sanoin -Minäkin rakastan sua. Tänään, huomenna ja ikuisesti. Sitten Vael sulki silmänsä, ja oli poissa. Painoin vielä viimeisen nopean vilauksen Vaeliin ja suljin viimein oven raskain sydämin.

Eihän pahaa ihmistä voi rakastaa

Maleksin kaupungilla ja katselin kauppojen ikkunoista sisään. Joka puolella näkyi jouluvaloja. Avasin kahvilan oven ja kävelin tiskille. Tilasin minttukaakaon ja istuin sitten nurkkapöytään, kauas kaikista. Selasin instagramin läpi ja otin sitten ehkä liiankin tutuksi tulleen mustekynän käteeni. Olin ostanut uuden vihkon. Sen kansissa oli se sama kuvio. Sisäpuolella sivujen reunoja koristivat sydämet.

Kiedoin kaulahuivia tiukemmin ympärilleni kävellessäni viimassa eteenpäin. Heilautin korttia portin edessä ja se avautui naristen. Nousin kiviportaita ylös, ja sitten törmäsin johonkin. Kaaduin ja löin pääni portaan reunaan. Silmissä sumeni ja tunsin oksettavaa pyörrytystä. Joku nosti minut varovaisesti pystyyn.
-Anteeksi.
Yksi sana, ja se sai minut voimaan entistä pahemmin. Miksi juuri nyt? Olisin halunnut vajota maan alle ja pysyä siellä seuraavat seitsämän vuotta. Oli vain pakko kohdata toisen katse.
Vetää se epäaito hymy kasvoille ja sanoa- Ei se mitään. Se oli mun vika. En kattonu yhtään eteenpäin, ku kävelin.
Tuttu hymy valaisi toisen kasvoja. Hento ja ujo. Silmät tuikkivat lämpimästi. Niissä oli sitä jotain. Sitä elämän iloa ja myönteisyyttä. Sitä, mitä minulla ei ollut ollut enää pitkiin aikoihin. Musta möykky kasvoi sisälläni. Päässäni jyskytti raastava kipu. Ajatukset lensivät missä sattuu. Siinä tilanteessa ei ollut mitään järkeä. Kuin olisi ollut unessa, ja tajunnut, että siitä voi herätä. Mutta siitä unesta ei voinut herätä, koska se ei ollut unta laisinkaan.
-Sattuuko sulla paljonki?
Käsi kosketti varovaisesti päätäni. Henkäisin kivusta ja käsi lennähti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
-Sori ei mulla ollu oikeesti tarkotus satuttaa.
-Nii.. Kyllä mä tiiän. Kukapa sitä nyt tahallaan.
-Pärjäätkö sää?
-Joo. Ei tässä mitään. Särkylääkettä ja lepoa. Kyllä se sillä ohi menee.
-Oikeesti mä oon niin pahoillani.
Elä oo, koska ei sun tarvi. Sun laisen ihmisen tarvis olla mistään pahoillaan. Toisin ku mun. Mä oon paha ihminen. Hyvä, ku mussa on enää ees vähän jotain hyvää. Mä en tajua, mikset sä jo lähteny. Miksi sä ees välität sattuuko mulla vai ei. Ei sun tarvis välittää. Sun ei tarvis välittää mistään mitään. Koska mikään ei oo hyvin. Ei oo koskaan ollutkaan. Tai oli joskus, mutta siitä mä en muista mitään. Se on jossain pimennossa. Enkä mä nää enää menneisyyttä. En pysty näkemään, tai sitte mä en vaan halua nähä. Koska mulla ei voi enää koskaan olla samanlaista. 
-Sovitaan, et se ei ollu kummankaan vika. Kättä päälle ja se on sitte sovittu.
Nostin käden varovaisesti ylös. Toinen läpsäisi sitä kevyesti. Se oli siinä sitte. Nyt vaan unoha tää. Mä en halua, että muistat tätä enää koskaan. Satuttais liikaa. Satuttais liikaa se, et nuin hyvä ihminen harmittelis jälkeenpäin jotain sellasta, mitä ei oikeesti tehny..

Nousin portaat ylös asti. Avasin oven hopean värisellä avaimella ja suljin sen sitten perässäni. Riisuin kengät eteiseen ja istuin sängylleni turtana. Toivoin mielessäni, että näkisin hänet vielä joskus. Unoha se ihminen. Ei se oikeesti välitä susta. Eihän pahaa ihmistä voi rakastaa, vai voiko?

Teksti on fiktiivinen itsenäinen jatko-osa edelliselle postaukselle.

Vihko täynnä sydämiä

Juna-asema näytti tyhjältä. Istuin kiviportaille ja kaivoin repustani esiin mustakantisen vihkon. Sen sivut olivat jo aikaa sitten täyttyneet kuvioista, jotka toistuivat samoina sivusta toiseen. Se sama kuvio, jonka olin nähnyt pojan niskassa. Mustia kiemuroita, jotka kaukaa katsottuina näyttivät yhdessä sydämeltä. En ollut saanut katsettani irti siitä pojasta. En niistä tummanruskeista silmistä ja vaaleista hiuksista, jotka olivat olleet vähän kiharalla. Selässä oli ollut kitara. Kädessä rannekoru, jossa oli mustia kiviä. Poika oli kääntänyt yhdessä vaiheessa päänsä ja oli katsonut suoraan minua silmiin. Antanut hetken huulillaan viipyä hymyn, joka oli syöpynyt mieleeni yhtä tarkasti, kuin se tatuointi.

Kuului kolinaa ja juna saapui hiljalleen. Työnsin vihkon takaisin repun uumeniin ja heilautin sen olkapäälleni. Nousin rautaportaat ylös junaan ja istuin lähimmälle ikkunapaikalle. Katselin  taakse jääviä maisemia. Lehtipuut olivat varistaneet kaikki lehtensä. Tuulen mukana leijaili vielä muutamia.

Seuraava pysäkki tuli hetkessä. Avasin jälleen reppuni ja nappasin vihkon ja mustekynän käteeni. Piirsin kuviota entisten päälle. Painoin niin lujaa, että sivuun tuli reikiä. Lopulta tuskastuin ja piirsin kuvion kämmeneeni.
-Saako tähän istua?
Nyökkäsin kääntämättä katsettani ja jatkoin piirtämistä keskittyneenä.
-Voitko piirtää mullekin tuollasen?
Nostin katseeni ja laskin sen yhtä nopeasti. Sydämeni pysähtyi hetkeksi. Hengittäminen oli työlästä ja minua alkoi pyörryttää.
-Onko kaikki hyvin?
Nyökkäsin sanomatta sanaakaan.
Laskin mielessäni kymmeneen, ja sanoin sitten -Jos sää välttämättä haluat.
-Haluan.
Uskalsin nostaa katseeni uudestaan. Liiankin tutut silmät katselivat minua. Hän pyyhkäisi huolettomasti hiukset silmiltään ja hymyili ujosti. Hän ojensi kätensä ja aloin piirtämään. Aluksi liike oli haparoivaa, lopulta ote kynään tarkentui ja piirsin varmemmin. Käteen muodostui koukeroiden kuvio. Symboli, jossa oli erehdyttävästi sydämen muoto. Minua hävetti ja kuumotti yhtä aikaa. Tuskan hiki valui selkääni pitkin. Sydän sykki omaa erikoista rataansa.
Kaikki hyvin, kuiskasin mielessäni.

Lopulta tuli päätepysäkki. Nousin kiireesti. Puin viininpunaisen takkini päälle ja laitoin repun selkääni. Hän tuli perässäni ulos. Tarttui käteeni ja pysäytti minut. Katsoi hymyillen ja kosketti pikaisesti huuliani. Sitten hän hävisi ihmisvilinään.

Teksti on fiktiivinen!

Hiuksissa kultaa ja hopeaa

Mielessä mustaa ja valkoista.

   Eikö elämässä enää ole värejä?

Aurinko laskee jokaisena iltana,

Värjää taivaan eri väreihin.

Silloin vain  näen jotain muuta,

kuin pimeyttä.

Pimeydestä tulee valoa.

Silmissä onnen kyyneleitä. 

Huulilla haikea hymy.

On aika hyvästien.

Tunnen tutun tuulen.

Hennompana, 

kuin koskaan aikaisemmin.

Mielessä myllertää paljon ajatuksia.

Minne voisin ne jättää?

Seisoin tornin huipulla.

Katselin kaupungin valoja.

Sydämeni sykki melkein yhtä kiivaasti, 

kuin autot kiihdyttivät moottoritiellä.

Seisoit vieressäni. Yhtä valmiina lähtemään.

Hiukseni liehuivat tuulessa.

Nostin käeni ilmaan,

ja tuntui kuin olisin lähtenyt lentoon.

Tartuit minua kädestä.

Sanoit -Odota.

Ja minä odotin.

Pian siskoni saapui.

Valkoisissa vaunuissa.

Hiuksissa kultaa ja hopeaa.

Mekon helmassa neilikoita.

Silmät yhtä tyhjinä, kuin mustat aukot.

Peräännyin. 

Käskit minun mennä selkäsi taakse.

Lopulta jäimme kahden.

Sanoin, että en halunnutkaan lähteä.

Katselimme yhä kaupungin valoja.

Istuimme tornin reunalla.

Suljin silmäni, ja kun avasin ne,

olit poissa.

No ku se osaa sitä ja tätä, ja mä en osaa mitään

Somen välityksellä tulee monesti ajateltua, että miksi on niin monia ihmisiä, jotka ei oo tyytyväisiä itteensä. Aina sanoo sitä, että voi vitsit ku oon niin ruma, ja mulla on pelkästään rumia vaatteita. En omasta mielestä näytä näissä kuvissa mitenkään erityisen kauniilta, ja vois olla paljo paljo parempiakin kuvia, mutta entä sitten. Niissä oon minä ja se saa nyt riittää. Oon tässä muutaman vuoden aikana oppinu arvostamaan enemmän omaa ulkonäköä ja muutenki ittiä. Oon oppinu arvostamaan sitä, että oon hyvä kirjottamaan ja osaan piirtää, maalata ja soittaa ihan kohtuu hyvin pianolla. Ennen väheksyin mun taitoja, ja olin kateellinen niille, jotka osas ottaa upeita luontokuvia tai tehä kauniita koristeita kakkujen päälle.

Jokainen ihminen osaa jotain, mitä jotkut muut ihmiset ei osaa tehä. Jossain vaiheessa oppii löytämään ne asiat missä on hyvä. Toivon, että jokainen teistä osais arvostaa itteensä ja nuita omia taitoja, mitä me omistetaan.

Jospa jokainen oppis ymmärtämään, miten kaunis on just sellaisenaan.

Jospa jokainen tajuais ajattelemaan, että minussa paljon on hyvää.

Toinen runoja rustaa.

Kauniita sanoja kirjottaa.

Kolmas valokuvia muista ottaa.

Kauniita kasvoja ikuistaa.

Neljäs ikkunastaan maiseman tauluun maalaa.

Upeat värit pensselillään valkoiselle pohjalle.

Osaan minäkin jotain.

Jotain sellaista, mistä voin olla ylpeä.

Minä ymmärrän toisia ihmisiä.

Osaan kuunnella, auttaa, lohduttaa.

On sekin taito yhdenlainen.

Jokainen taito niin erilainen.

Tajuan kuinka onnellinen.

On jokainen maailman ihminen.

On ihmeitä pieniä, suuria.

Ylitä korkeita muureja.

Löydä sun taidot, hyväksy ne.

Silloin oot tosi onnellinen.

Tätäkö se on?

Kylmä viima. Pusken sen läpi väkisin. Pakko vielä jaksaa edes muutama askel. Ei ole enää paljoa jäljellä. Riuhtaisen oven auki. Se tuttu lämpö ympäröi. Keittiöstä tuoksuu vastaleivottu teeleipä. -Oi saanko maistaa? Kämppis nyökkää hymyillen. Levitän margariinia leivälle ja haukkaan siitä palasen. -Vähänkö tää on hyvää. Pitää tehä taas tässä joskus.

Kuvaan kuuraa pitkillä heinänkorsilla. Ihmisiä, jotka hymyilevät aidosti. Tätäkö se on? Opistoelämä. Suurin osa puiden lehdistä on jo pudonnut. Järvellä on usvaa. Vastarannalla olevat puut näyttävät valkoisilta. Ihan kuin siellä olisi talvi.

Jääkiteitä junan ikkunassa,

 kuin hentoja enkelin siipiä. 

Yksi pysäkki jää taakse. 

Koti. 

Äiti, joka kutoo jouluksi villasukkia.

 Isä, joka lukee sanomalehteä. 

Sisarukset laulamassa pianon äärellä, niinkuin enkelikuoro.

matkalla

Syksyn harmaissa. Kengissä punaista ja valkoista. Hiukset hulmuavat tuulessa. Askeleet ovat hitaat, ehkä liiankin hitaat. Puun oksalla hämähäkki kutoo verkkojaan. Se kieppuu vimmatusti. Rihma kulkee sen perässä. Kauniita kuvioita, joihin himmeät auringonsäteet kimaltelevat.

Heinissä kuuraa. 

Ikkunat ovat huurussa. 

Pikkuveljen kasvot katsovat ikkunasta. 

Silmissään hällä kyyneleitä. 

-Minne menet? Miksi lähdet?

Lehtipuut varistaneet lehtensä.

 Oksat valkoisina seisovat paikoillaan, liikkumatta. 

Yksi yksinäinen lintu istuu sen oksilla.

 Laulaa kaikista haikeimman laulun.

Hiljaisuus hiipii pimeään huoneeseen.

 Sulkeutuneet silmät.

 Hyräilen hiljaa tuttua sävelmää. 

Sitä yksinäisen linnun luritusta. 

Tänään mä lähden. Astun ne mustuuden portaat ylöspäin, kohti valoa. Hymyilen heikkoa hymyäni. Katselen kirkkain ja avarin silmin ihmisiä, joita kohtaan matkallani. Huikkaan ohi mennessäni lyhyitä elämänohjeita, jotka toivottavasti jäävät mieleen. Annan halauksen jollekin tuntemattomalle. Levitän sitä samaa hyvää, mitä olen elämäni aikana saanut itselleni.

Kipuilua

Musiikki kosketti. Tuli mieleen pikkuveljen kuolema. Kaikki ne -miksi- kysymykset. Kaikki se suru ja ikävä. Kaipuu, joka ei koskaan häviäisi. Räpsyttelin mun silmiä, ettei kyyneleet lähtis valuu poskia pitkin. Tuli niin ikävä niitä muutamia vuosia. Niitä kaikkia lapsuuden muistoja. Jospa ne hetket olisivat säilyneet muistoissa tähän päivään asti. Mielessä oli vain muutamia päiviä. Letkut, jotka kulkivat nenän kautta vatsaan. Hautajaiset, ja sitä edeltävät päivät. Se kaikki pienen lapsen ihmetys. -Eikö se enää koskaan tuu takas?

Pieni tyttö istuu ikkunalaudalla. Ulkona sataa lunta. Hiljalleen valkoiset hiutaleet laskeutuvat maahan. Häviävät kuitenkin hetkeä myöhemmin. Mielessä piirtyvät pikkuveljen kasvot. Se hymy, joka paistoi niiltä. Se onni ja riemu. Ilo, jota ei enää koskaan saa takaisin. Kyyneleet valuvat paidalle. Kastelevat sen lopulta märäksi. -Veli, onko sulla hyvä olla, hyvä olla siellä taivaassa? 

Merkki, josta tiesin, että ei tarvitsisi enää olla yksin.

Asuntovaunu lipuu auton perässä kohti peltoaukeaa. Kun auto pysähtyy, nousen sen kyydistä. Äiti katsoo minua ja hymyilee. En jaksa hymyillä takaisin. Siksi, että ei tee mieli hymyillä. Jätän takin vaunun vierelle ja kävelen hitaasti kentälle. Tyhjät lipputangot ovat vierekkäin. Jotenkin aavemaiset. Merkkinä siitä, että olen taas yksin. Istun yhden juurelle. Painan silmäni kiinni ja annan ajatusten virrata omaan tahtiin. Heinä kahisee vieressäni. Kuuluu hiljaisia askeleita. Luulen, että ne ovat vain kuvitelmaa. Joku koskettaa kättäni. Avaan silmäni ja katselen tuttuja kasvoja. Aluksi en muista, että missä olen nähnyt ne. "Mähän sanoin, että me nähdään vielä. Jotenki en vaan ois uskonu, että täällä", hän sanoo ja hymyilee. "Hei", sanon, ja tartun hänen käteensä.

Päivä on muuttunut illaksi. Lämpö on vaihtunut viileyteen. Vihdoinkin vierestäni kuuluvat toiset askeleet. Ystävä. Maistelen sitä sanaa suussani. Hymyilyttää niin paljon, että melkein naurattaa. "Mikä on?" hän kysyy virnistäen. "Tuntuu vaan jotenki niin oudolta, että mulla on ystävä. Sellanen, joka pysyy vierellä. Ei häviä, vaikka aina ei ois hyvä olla”, sanon ja pysähdyn. Katson taivaalla loistavia tähtiä. Yksi välkehtii hetken kirkkaammin kuin muut. Ehkä se on se merkki. Merkki, josta tietäisin, että ei tarvitsisi enää olla yksin.

Yksin. Ihan liian yksin.

Yöllä en saa unta. Musta tuntuu, että en ajattele mitään, mutta siltikin mä ajattelen. Joskus makaan peiton alla silmät kiinni ja kuvittelen kaikkia asioita mun ympärille. Usein mä hoksaan tuijottavani taivaalle tai veteen. Katselen pilviä, auringonlaskuja ja vesisadetta. Niitä luonnon pieniä ihmeitä. Joskus sanon ääneen -Kattokaa kuin siisti taivas. Muut kattoo silmät ymmyrkäisinä ja sitte joku tokaisee -Sää se jaksat aina katella taivasta. Ite en ees tajua kattoa mitään tuommosia. Ehkä luonnosta on tullu mulle sen takia niin tärkeä, että mä nään siellä sen kaiken kauneuden, mitä en voi itsessäni nähdä. Nään ne kauniit kaiverrukset puiden rungoissa. Vesipisarat puiden lehdillä. Aallot, jotka paiskaantuvat rantahietikolle. Taivaan, joka joskus värjäytyy sateenkaaren väreihin. Yksin oleminen on hirveen ristiriitaista. Toisaalta tykkään olla yksin, mutta jokin mun sisimmässä kaipaa vierelle ystävää. Sellasta, jonka kans vois olla oma ittensä. Sellasta, jonka kans vois jakaa elämän  ilot ja surut.

Istun rantakivillä. Katselen maassa olevia lehtiä. Ne ovat kuihtuneita. Keltaisia ja ruskeita. Otan niitä kouraani ja pudotan hiljalleen veteen. Se sama tuttu tapa. Joka syksy teen sen. Ehkä se tuo mieleen muistoja. Hyviä ja huonoja, mutta merkityksellisiä. Niistä rakentuu vuosi toisensa perään. 

Teksti on fiktiivinen!