sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Luonnon armoilla


Teksti on fiktiivinen. Jatko-osa edelliselle postaukselle.

Rylax katsoi mua jotenkin salamyhkäisesti.
-Miks sulla on tuollanen ilme?
-Jaa a. Kaikkia juttuja ei voi aina kertoo, se sano ja nauro sitten.
-Nyt jäi häirittee. Kerroppa nyt ihan oikeesti.
-Eilinen oli hieno päivä, eikö.
Rylax iski mulle silmää ja mä olin vielä enemmän hämmentynyt. Mikä tää juttu oikein oli.
-Joo olihan se ihan. Mää en vaan tajua, että se oli totta.
-Miten se valhettakaan ois ollu.
-Ei se vaan oo mahollista, et yhen parin kesken ne ois muuttanu niiden periaatteita. Ei koskaan aikasemminkaan oo paritettu kahen eri ihmisryhmän kesken tyyppejä.
-Nii, mut tää oliki poikkeus ja aikamoinen oliki.
-Mistä sää siitä mitään tiedät, mä sanoin ja katoin sitte Rylaxia kulmat kurtussa.
-Mulla on omat tiedonlähteeni ja pikkulinnut vähä lauleskeli mulle.
-Hetkinen. Onko sulla näppis tässä jutussa mukana?
Mua alko vähän arveluttamaan. Oliko Rylax jotenkin oikeasti ollut siinä mukana.
-Kaikkia juttuja ei saa paljastaa, mutta pakko kai se on nyt kertoa, ku toinen ei saa muuten ens yönä nukuttua. Mää oon kunnantalolla töissä ja just näissä pariutumishommissa mukana. Mä syötin sille koneelle kaikkee mahollista shaibaa ja niin. Ei se sen vaikeempaa ollu.
-Ai mikä?
-No teidän kahen parittaminen.
-Mitä!
-Niin.
-Ai sääkö sen teit??
-Mm. Saatte kiittää mua. Mutta hei. Tästä ei saa kertoo kellekään ulkopuoliselle. Mut pistettäis tyrmään, jos joku sais tietää.
-En mä ny sellasia, mutta siis oikeesti. Sääkö sen teit?
-Minäpä minä.


Taksi jätti mut ja Alexit vanhan talon eteen. Se oli tehty harmaista tiilistä ja sen ikkunat oli kapeita ja korkeita. Se oli nyt meidän. Mun ja Alexin koti. Aivan ikioma. Pariutumisjuhlasta oli vasta muutama viikko, mutta ne tyypit siellä talolla oli pistäny säpinäksi ja meille oli hetkessä bongattu talo. Se oli syrjäisellä seudulla. Siellä ei ollut paljoakaan asutusta. Muutamia villikissoja ja pari meidän tuttujen perhettä. 
-Eiköhän mennä sisälle.
-Joops.
Avasin oven. Se aukeni naristen. Saranoihin pitäisi laittaa öljyä. Muutama ohut hämähäkinseitti riippui katosta. Kattovaloista oli palanut lamput. Pölyä oli kertynyt huonekalujen ympärille. Silti siinä talossa oli jotain mystistä. Jotain salaperäistä. Sellaista, mistä ei ottanut selvää. Me kierreltiin huoneita. Katsottiin jokainen kaappi ja ovi. Hälytys alkoi soida. Peitin korvat ja etsin Alexia katseellani, mutta sitä ei näkynyt missään. 
-Alex!! huusin hädissäni.
Ei kuulunut vastausta.
-Alex! mä huusin uudestaan.
Joku tyrkkäs mut seinää vasten. Tukki mun suun kädellään kovakouraisesti. Mun nenästä alko vuotaa verta, mutta mä en voinut tehdä sille mitään. Kädet oli lukittu taakse. Mä en nähnyt kuka se oli.
-Missä se Alex on? hiljainen ääni kysyi kuiskaten. Se oli matala miehen ääni.
Käsi otettiin mun suun edestä pois, mutta mä en vastannut mitään. Se joku potkaisi mua selkään.
-Vastaa, ku kysytään!
Mä olin hiljaa.
Se potkas uudestaan ja silloin mä huusin. Kivusta. Kovempaa, kuin koskaan aikaisemmin. Alex kai kuuli sitten sen, koska se tuli huoneeseen ja löi sitä miestä lujaa kasvoille. Se älähti tuskasta. Kaatu maahan ja näin sen silmän hiljaa muuttuvan mustanpunaiseksi.
      Alex sitoi sen kädet. Mä yritin tyrehdyttää verenvuotoa, mutta turhaan. Mun kädet ja paita oli värjäytyneet verellä.
-Mitä se teki sulle? Alex kysyi, ja tunnistin sen äänessä huolestuneen sävyn. 
-Potkas selkään ja kylkeen. Musta tuntu niinku joku kylkiluista ois murskaantunu. Sattuu aivan sairaasti.
-Elä liiku.
Alex pyöritti miehen ympäri. Nosti sitten kommandopipon sen päästä ja näin miehen kasvot.
-Jack.
-En olis uskonu..
-Mä tiesin, että se oli partiointijoukoissa, mutta mä luulin, et se oli meidän puolella.
-Senkin valehteleva pikkusika.
Potkaisin Jackia. Se ei sanonu mitään. Oli kai sitten pyörtynyt.
-Turha sun on sille nyt mitään tehdä, kun se ei tunne mitään.
-Niin..



Talossa ei ollut turvallista olla. Me sidottiin Jack yhteen vaatekaappiin ja lähdettiin jalkapatikassa kävelemään rajalle. Meitä ei voitu seurata, koska korut oli laitettu kulkukissojen kaulapantoihin roikkumaan. Oli vartijoilla siinä varmaan ihmettelemistä, kun ne seuras miten me liikuttiin niin nopeasti.

Muuri ei ollu niin korkea, kuin olin luullut. Sen päällä oli piikkilankaa. Kilometreittäin tasaisen paksua ja korkeaa muuria. Ei missään yhtäkään aukkoa, josta olisi nähnyt sen toiselle puolelle. Alex kiipesi ketterästi sen päälle. Katkoi piikkilangan ja heitti mulle köyden. Mä nousin sen avulla ylös. Katselin muurin päältä miten aurinko laski sen toisella puolella.
-Kaunista.
-Mm.
-Tiiäthän sää millasta meidän elämä tulee tästä lähtien olemaan, Alex sanoi ja katso mua ilme tyynenä.
-Kyllä mä tiiän. Vaikeeta, mutta en tiiä onko se vaikeempaa, mitä se on ollut tähän mennessä.
-Nyt tulee erilaisemmat vaarat. Villieläimet. Ei oo seiniä tai kattoa suojana. Vain metsää, puita ja vettä.
-Mutta mä pärjään, koska saan olla sun kanssa.
-Mua harmittaa Rylax. Ois pitäny pyytää se mukaan.
-Ei se ois lähteny, vaikka oltais kysytty. Se on onnellinen. Ei se kaipaa mitään tällasta.
-Niinkai sitten.

Me käveltiin vierekkäin. Metsien läpi. Järvien reunustaa. Kilometreittäin maata, jossa ei näkynyt ihmisasutusta. Meidän isoisovanhemmat oli elänyt täällä kauan aikaa sitten, ja nyt me oltiin täällä taas. Se oli eräänlaista vapautta. Ei tarvinnut elää toisten katseiden alla. Sai elää niinkuin itse tahtoi ja halusi.
-Me ei voida koskaan palata.
-Ei niin.
-Ei koskaan.
-Se on aika pitkä aika.
-Mahottoman pitkä, mutta tiiäkkö, että ei se haittaa mua yhtään, Alex sanoi ja hymyili. Mä en ollut moneen päivään nähnyt sen hymyilevän, ja nyt, täällä metsän keskellä se hymyili ja näytti onnelliselta. Ehkä tää oli sitä, mitä se oli kaivannut koko elämänsä ajan. Mä näin vilauksen pikkuAlexista. Siitä, joka oli pienenä haaveillut puunoksilla istuen elämästä luonnon armoilla. Metsästyksestä ja asumisesta leirielämä-tyylillä. Sen kasvoilla oli kuin pienen lapsen riemua. Jos se oli onnellinen, niin olin minäkin. Me selviydyttäis mistä tahansa, yhdessä.

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤