Ei olisi pitänyt luottaa

Käsi kädessäni. Sama tahti askeleissa. Hymy, jota en voisi koskaan unohtaa. Sanat, joita jäin kaipaamaan. Ne hyvästit olivat kaikkein vaikeimmat. Ei olisi halunnut päästää irti. Ei olisi halunnut kääntyä ja jättää sitä hymyä, niitä yhdessä vietettyjä iltoja. Ei olisi halunnut jättää sitä ainoaa turvaa, mutta lopulta oli vain päästettävä irti ja lähdettävä.

Kaduilla oli hiljaista. Kuului vain sadepisaroiden ääntä, kun ne ropisivat peltikattoa vasten. Lehtien vihreä väri oli kadonnut olemattomiin. Kyyneliä silmäkulmassa. Ikävä kesää. Ikävä kaikkia niitä hetkiä, jolloin ei tarvinnut pelätä mitään. Ikävä niitä kaikkia ystäviä, jotka piti hyvästellä viimeisen kerran. Ikävä vastaleikatun nurmikon tuoksua. Ikävä jäätelöä ja mahan pohjassa tuntuvaa jännitystä huvipuistolaitteissa. Ikävä vuoden suurinta tapahtumaa.

Jälkiä lumessa.

Vaaleita pilviä taivaalla.

Tähtiä tuikkimassa yön pimeydessä.

Voisinpa olla kotona.

Istua äidin sylissä,

niin kuin ennen.

Voisinpa ratsastaa aallon harjalla,

antaa tuulen kuljettaa.

Tuli rätisi takassa ja katselin sitä hymy huulillani. Olin ylpeä siitä, että olin saanut sen taas kuntoon. Mökissä olisi ollut älyttömän kylmä, jos sitä ei olisi voinut lämmittää mitenkään. Aina silloin tällöin heitin muutaman muovimukin tai lautasen takkaan ja katselin, kun ne hitaasti muuttuivat mustaksi sohjoksi. Juhlat olivat loppuneet jo tunteja sitten. Niillä onnitteluilla, hymyillä ja haleilla, olisin voinut elää vaikka miten pitkään. Varsinkin erään onnittelu oli jäänyt mieleen.

"Tuuli." Käännyin ympäri ja näin kauniit taivaansiniset silmät ja söpön hymyn. Pojalla oli ruskeat hiukset, jotka näyttivät auringon valossa kultaisilta. En ollut nähnyt häntä tätä aiemmin. Kukakohan hänet oli pyytänyt tänne mukaan. Kaikki muut olivat minun kutsumiani. "Good luck. Can I hug?" Poika kysyi. Minä lupasin. Hän halasi ja pyöräytti muutaman kerran ilmassa. Nauroin vapautuneesti. Tähän ihmiseen minä haluaisin tutustua paremmin. "Thank you", sain juuri ja juuri sanottua. Suljin silmäni aivan hetkeksi, ja kun avasin ne, hän oli poissa.

Pyöräilin keskustaan.  Minulle oli neuvottu reitti. Osaisin sen melkein silmät kiinni. Lukitsin pyörän puuhun kiinni ja astuin vanhaan kahvilaan. Tilasin kupin kaakaota ja istuin ikkunapöytään. Join hitaasti kuumaa juomaa, jonka päällä oli kermavaahtoa. Rakastin sitä. ''Hey. Who are you?'' nostin pääni ja tuijotin suoraan kirkkaan sinisiin silmiin. ''Hey. I'm Tuuli'', vastasin hiljaa. Tuijotin nuita silmiä ja tunsin lipuvani jonnekin pois, pois siitä pöydästä, pois siitä kahvilasta.

Kävelimme käsi kädessä kohti rantaa. Hymyilin ja katsilen nuita niin tuttuja ja turvallisia kasvoja.

''Do you sleep?'' säpsähdin ja katselin nuita niin tutun näköisiä silmiä. Tunsin kyyneleet poskillani ja painoin pään käsiini. Tärisin. Hän tarttui käteeni, veti ylös tuolilta ja talutti ulos ovesta. Ulkona hän painoi minut itseään vasten.

Hymy, joka sai sydämen läpättämään. Käsi, joka sai tuntemaan turvan. Askeleet, jotka veivät kujalle. Silloin oli helppo unohtaa, että se ei ollutkaan sama käsi, sama hymy tai samat askeleet. Silloin unohti pelätä. En ymmärtänyt väistää. Tunsin lyönnit ja valitin tuskasta. Miksi olin luottanut vain tunteisiin, muistoihin, jotka ne toivat mieleen.

Oven naksahdus kuului takanani. Pelko siitä, että joku yritti käydä käsiksi. Pelko siitä, että hengitin viimeistä kertaa. Käännyin kujalta. Kuljin vastakkaiseen suuntaan. Varoin askeleitani. Lopulta pysähdyin ja kuuntelin pelkkää hiljaisuutta.

Istuin lentokoneessa matkalla takaisin kotiin. Pelkäsin kohdata ne kaikki kasvot. Pelkäsin eniten kohdata hänen kasvonsa. Huomasin jo kaukaa hänen kasvonsa, hymyn ja kyyneleet. Tunsin hänen askeleensa, vaikka en edes kuullut niitä vielä. Pelkäsin niin paljon, että en pystynyt liikkumaan.

Tuttu käsi tarttui käteeni. Pelästyin halausta ja kättä kädessäni. Eikö hän ymmärtänyt mitä ne toivat mieleeni. Miten hän edes ymmärtäisi, kun en ollut kertonut. Irrottaudun nopeasti hänen otteestaan. Näin hänen kasvoillaan hämmennyksen ja surun. Näin hänen kasvoillaan valtavan epäuskon. Hän kääntyi pois. Käveli ja katosi ovesta ulos. Hän katosi elämästäni. Itkin ja tunsin äidin käden johdattavan minut takaisin tuttuun rämisevään autoon ja näin ikkunasta, kuinka jouluvalot loistivat puissa ja ikkunoissa. Itkin sitä, että en kerennyt selittää. Sitä, että hän ei jäänyt kuuntelemaan.