Peltotiellä

Peltotie oli autio. Hän juoksi tasaista vauhtia, onneksi ei ollut kiire mihinkään. Täysikuu loisti himmeästi taivaalla. Aurinko oli laskenut pellon vastakkaisella puolella. Taivas oli värjäytynyt punertavaksi. Ei tuullut edes. Punaiset lapaset hiostivat. Hän otti ne pois käsistään. Työnsi ne syvälle taskuihin ja laittoi vetoketjut kiinni. Hän ei ollut jaksanut ottaa puhelinta mukaan. Eipä siitä olisi paljoa hyötyä ollutkaan. Liitä laturiin, se oli välkyttänyt himmeällä näytöllä. Askeleet hidastuivat. Lopulta hän pysähtyi. Istui tienreunalle ja puhalsi ilmaan. Oli niin viileää, että hänen puhaltamansa ilma näkyi. Hän hengitti syvään ja odotti, että hengitys tasaantuisi. Lenkkarit olivat menneet kuraan. Tie oli ollut joistain kohti pehmeä. Hän nousi ylös. Katseli pilviä, jotka lipuivat hiljalleen ohi. Maisema näytti kauniilta. Olisipa sen saman kuvan voinut maalata valkoiselle taulupohjalle. Olisipa sen voinut ikuistaa edes kameraan. Kaikkein ihanimpana se kuitenkin näkyi siinä hänen katsellessaan. Se näkyi suoraan hänen edessään. Se yksi lyhyt hetki piirtyisi hänen muistojensa joukkoon. Hän kääntyi ympäri. Hölkkäsi kevyesti takaisinpäin. Vielä kotitielläkin se maisema häilyi hänen mielessään.


Teksti on fiktiivinen. Älä kopioi sitä!