Elä anna kenenkään satuttaa sinua, elä edes minun

Kivet ropisevat kenkien alla. 

Jossain sataa, hiljaa.

Täällä paistaa aurinko.

Se tulee.

Pelottavan hiljaa.

Älä mene, se sanoo.

Haluaisin kävellä niin kauan,

että en enää jaksaisi.

Pysähtyisin ja istuisin tienreunalle.

Katselisin maailmaa niin hiljaa,

että kukaan ei edes tietäisi.

Sade liimaa paidan selkään kiinni.

Niin hiljaa, että sitä ei melkein edes tunne.

Niin hiljaa.

Nin hiljaa.

Sanat uppoavat syvälle.

Satuttaa, sanon, mutta kukaan ei kuuntele.

Ei kukaan.

Ne tulevat niin nopeasti.

Kastelevat kasvot.

Jättävät urat poskille.

Maistuvat suolaisille.

Kyyneleet.

Kengät tallaavat nurmikon.

Alle litistyy perhonen.

Se tapahtuu niin nopeasti, 

että sitä ei voi estää.

Lennä pois.

Elä anna kenenkään satuttaa sinua.

Elä edes minun.

Niin minä sanoin sille kuolleelle perhoselle,

kun pitelin sitä kädelläni.

Lopulta kaivoin sille kuopan maahan

ja peittelin sen mullalla.

Lepää rauhassa.

Nuo runot tai tekstinpätkät (miksi niitä sitte ikinä halutaanki kutsua) synty muutamassa minuutissa. Niitä ei välttämättä ymmärrä, koska voin sanoo, että en kyllä välttis tajunnu itekkää ensimmäisen lukukerran jälkeen. Annoin vaan sormien kulkea näppäimistöllä ja katoin, et mikä oli lopputulos xd mutta eipä se haittaa. Saatte tulkita niinku ikinä ite haluatte!