hyvä alkaa pienestä

Mä oon ollut pienenä se tyyppi, joka kerää pinon Aku Ankkoja syliin ja kantaa ne mukanaan vessaan. Vähän vanhempana mukana oli joku nuorten kirja. Nykyään matkassa on puhelin. Se kulkee mukana kaikkialla, vaikkei aina edes haluaisi. Koska ethän voi ikinä tietää, jos joku soittaa tai ottaa yhteyttä snäpissä. Tai jos tarvitset google mapsia tai sun pitää googlettaa, mistä löytyy Oulun halvimmat irtokarkit. 

Myönnän rehellisesti, että toisinaan some vie mun elämästä suurimman osan ajasta. Se tekee mut väsyneemmäksi ja ärtyneemmäksi. Tiuskin, jos joku tulee keskeyttämään mun videon katselun. Lukkiudun huoneeseen kuulokkeet korvilla ja saatan myöhemmin huomata viettäneeni siellä monta tuntia peräjälkeen. 

Oon väsynyt. Väsynyt pitämään ystäviin yhteyttä. Väsynyt lukemaan toisten -öitä, snäppejä, joilla ei oo mun elämään sen suurempaa merkitystä. Ja koska väsyn näihin pieniin asioihin, en jaksa enää reagoida niihin oikeisiin ja tärkeisiin juttuihin. Siihen, että jostakin on tullut täti tai jollakin on henkisesti paha olla. Oon väsynyt somettamiseen. Toisaalta olen myös samalla koukussa siihen.

Oon nyt muutaman kuukauden sisällä poistanut kolme kertaa snäpin ja kaikki mahdolliset ilmaiset katselupalvelut mun puhelimesta. Ja näiden kahden ensimmäisen kerran aikana huomasin muutoksia. Puhelimella tuli oltua vähemmän. Energiaa riitti koko päivän ajan. Oli enemmän fiilistä tehdä kaikkea. Kerran olen myös kokeillut ottaa snäpistä ilmoitukset pois. Tämä lopetti mun turhan puhelimen tsekkailun viestien toivossa. Toisinaan pianoa soitellessa tajusin, että puhelin on jossain, enkä edes tiedä missä ja että en oikeastaan edes välitä, onko joku ottanut yhteyttä vai ei. 

En tiedä, missä menee hyvä ja sopiva raja. Paljonko on riittävästi ja mikä on taas liikaa. Mutta aion taas yrittää elää ilman päänsisäistä ääntä, joka käskee tarkastamaan snäpin ja instan ja snäpin uudelleen. Joka saa mut kierrättämään kahta tai kolmea sovellusta yhä uudelleen ja uudelleen, koska ainahan sinne on voinut tulla jotain uutta. 

Ei pitäisi olettaa, että joku on snäpissä tavoitettavissa muutaman minuutin sisällä. Ei pitäisi myöskään ottaa itse paineita siitä, että olisi aktiivinen somessa. Ehkä vähän on hyvä ja riittävästi. Ehkä silläkin pärjää. 

Yritän taas pitkän tauon jälkeen aloittaa säännöllisen liikunnan ja olisi mukava taas innostua piirtämisestä ja maalaamisesta uudelleen. Ehkä kirjaakin voisi taas kirjoittaa eteenpäin. Kuka muistelee keinutuolissa sitä, että olipas se kyllä, kun silloin käytettiin snäppiä ja päivitettiin instagramia. En minä ainakaan. Haluan, että muistan aivan jotain muuta. Niitä hetkiä, joilla on merkitystä. Keskusteluilla kasvotusten. Kävelyretkillä luonnossa. Asioilla, joista nautin ja joita rakastan tehdä.

Hyvä alkaa pienestä. Ehkä tämä on mun matka johonkin parempaan ja suurempaan.