sinulle minulta #2

Sydän käski pitää kiinni sinusta. Sinä pitelit kättäni kädessäsi. Ja silti me tiesimme, että hajoaisimme.

Tuli aika jättää hyvästit. Halasit minua kömpelösti. Sanoit rakastavasi minua. Minä pidättelin surua sisälläni. En halunnut itkeä siellä kaikkien nähtävillä. Sinä käänsit minulle selkäsi ja kävelit pois. Näin sinun katoavan liukuportaisiin. Ja minä olisin halunnut juosta perääsi.

Istuin koko lennon tuijottaen ikkunaan ja toistelin itselleni, miten kovasti sinua ikävöin. Kävin mielessäni läpi kesää ja niitä muistoja, jotka olivat tuoneet meidät tähän pisteeseen. Poikaystävä. Sitä sanaa kokeilin tunnustellen. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Enkä minä osannut pelätä yhtään.

Soitimme toisillemme. Ikävöimme. Välillä itkin ja sanoin, että olisin vain halunnut sinun halaavan minua. Sinä käskit minun halata tyynyä sijastasi. Se ei tuntunut samalta. Teit minut samaan aikaan onnelliseksi ja surulliseksi. Mutta kaiken aikaa välillämme oli rakkaus.

Minä ahdistuin. En kyennyt enää puhumaan sinulle. Enkä osannut kertoa, miksi kaikki oli muuttunut. Eräänä päivänä soitin sinulle. Kerroin tehneeni päätöksen. Itkin ja kerroin. Ja itkin lisää. Puhelun päätyttyä kykenin hymyilemään ensimmäistä kertaa viikkoihin. 

Vapaus tuntui ihmeelliseltä. Koin olevani onnellisempi. Elämä jatkui. Minä unohdin sinut. Tai niin minä kuvittelin. Sillä eihän rakkautta voi unohtaa.