Voi kun joskus unelmat voisivat toteutua

Alina istui rantahietikolla. Piirteli oksalla hiekkaan kirjaimia. Muutaman sydämen. Sitten hän nousi, käveli pois rannalta katsomatta enää taakseen. Mutkan takana hän uskalsi jo hölkätä. Vauhti kiihtyi melkein huomaamatta. Aaltojen pauhu kaikui yhä hänen korvissaan. Aurinko oli paistanut melkein pilvettömältä taivaalta. Veden pinta oli kimallellut sen valossa. Jotain niin kaunista. Miksi hän ei silti voinut iloita. Kasvoilla ei näkynyt sitä tavallista hymyä. Silmät eivät loistaneet enää niin kuin ennen. 

Silmät sumenivat kyyneleistä. Enää ei edes nähnyt juosta. Oli pakko istuutua puun juurelle. Painaa silmänsä kiinni ja antaa kyynelten valua poskia pitkin maahan. Miksi juuri tänään. Miksi nyt, kun hän ei halunnut itkeä. Ajatukset kulkivat kiitonopeudella. Ei tässä kaivattu sääliä. Vain olkapäätä, johon olisi voinut hädän hetkellä nojata. Ystävää, jonka korvaan olisi voinut kuiskata -mulla on ihan jäätävä ikävä. Antakaa mun olla yksin, hän oli huutanut lähdettyään kotoa ovet paukkuen. 

Nurmikko kahisi. Alina piti silmänsä kiinni. Uudet kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Hän tunsi käden kasvoillaan. Sormet pyyhkivät pois kyyneleet. Hän avasi silmänsä. Katsoi niihin niin turvallisiin, mutta kaukaisiin silmiin. Huulilla kareili hymy. Silmät loistivat kirkkaina. Silti niistä huokui huoli. Toinen istui hänen viereensä. Antoi pään nojata olkapäätään vasten. Kysyi katseellaan, että mikä on. Siinä hetkessä oli helppo kertoa. Tiesi, että toinen kuuntelisi. Tiesi, että toinen välitti.    -Anteeksi, hän sanoi hiljaa. Toinen auttoi hänet ylös. Rutisti hellästi ja kertoi, kuinka ikävä oli ollut. 

Alina avasi silmänsä. Tajusi istuvansa yksin samaisen puun juurella. Kyyneleet olivat kuivuneet hänen poskilleen. Aaltojen pauhu soi yhä hänen korvissaan. Voi kun joskus unelmat voisivat toteutua.