tiistai 15. tammikuuta 2019

sydämeni muuttui hiljalleen kimaltelevaksi jääksi

Elämä pysähtyi yllättäen kevättalvella. Lakkasin hymyilemästä. Käperryin vain omaan huoneeseeni ajatusteni kanssa, jotka pyörivät ympyrää. Välillä tuntui, etten saanut henkeä. Toisinaan sydämeeni pisti hullun lailla. Yritin paeta sitä mustaa sumuverhoa musiikkiin. Kuuntelin samaa soittolistaa päivästä toiseen ja hukutin kyyneleeni peittoon. Tuntui, etten jaksanut elää. Mietin, ettei elämässä ollut mitään järkeä.

Lilja oli kertonut löytäneensä toisen. Ei ollut enää järkeä yrittää. Tie oli tullut päättyäkseen. Erosimme tuikkivan tähtitaivaan alla, enkä enää sen jälkeen ollut se Mikael, joka olin ollut aiemmin. Sydämeni muuttui hiljalleen kimaltelevaksi jääksi.

~~~~~~~~~~~~

Sivelen sormenpäillä köyttä joka roikkuu kattoparrusta. Mielikuva käy välähdyksen lailla. Niin helppoa se olisi ja kuitenkin pelkään niin, että sisimpäni tuntuu murskaantuvan tuhansiksi sirpaleiksi. Joskus olin vielä ehjä. Minussa oli vielä jotain hyvää. Tänään tuntuu, että kaikki on poissa. On vain tyhjä kuori. Ajatukset, jotka kiristyvät kireäksi solmuksi. Tuska, jota en saa pois, vaikka hinkkaan käsiäni kylmän veden alla toivoen kaiken pyyhkiytyvän pois mielestäni. Suru kasvaa ja laajenee. Valtaa mielen ja kehon. Haluaisin itkeä, mutten edes kykene siihen. Sillä hetkellä vihaan olevani poika. 

Haluaisin puhua, mutta en osaa. Huutaisin, jos uskaltaisin ja jos tietäisin, etteivät naapurit soita poliiseja. 
Äiti kysyy -miten sulla on mennyt siellä?
-Ihan hyvin, vastaan. 
Toivon, että edes äiti huomaisi, ettei kaikki ole kunnossa. Saan kuitenkin vain viestin, johon äiti on kirjoittanut -mukava kuulla, että oot viihtynyt siellä. 
Kuvittelen itseni pienenä poikana äidin syliin. Siinä hetkessä oli aina läsnä turva. Nyt olo on turvaton ja yksinäinen.

Viimein auringon paistaessa keittiön ikkunasta sisään ja joutsenten palatessa muuttomatkalta, huomaan kykeneväni jälleen hengittämään ilman kipua. Hymyilen kaverin läpälle ja otan pitkästä aikaa matsin änärissä. Ehkä elämässä on jotain järkeä. Niissäkin hetkissä, kun tuntuu, etten selviä. 

8 kommenttia:

  1. Wou. Tässä tekstissä on jotain samaistuttavaa. Sitä, kun itse tietää ettei kaikki ole okei, mutta kukaan muu ei näe sitä. Joskus tekisi mieli vaan olla taas se pikkulapsi, joka on huoleton ja iloinen. Valitettavasti se ei vaan ole mahdollista. Näitä fiiliksiä mä kirjoitan pois mun mielestä mun blogiin. Niin ne ei jää pyörimään liikaa mun päähän. Jos haluut käydä katsomassa mun blogin, tässä linkki: https://ruusunpiikkejakasivarsilla.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, ku jaksoit kommentoida pidemmästi. Usein sitä kaipaa lapsuutta ja sitä, ettei tiennyt vielä mistään pahemmasta. Isompana jää herkemmin yksin omien ajatusten ja tunteiden kanssa.
      Kävin tsekkaamassa sun blogin. Pitääpä alkaa lukemaan sitä jatkossa. Kirjotat tosi kauniisti! ❤

      Poista
  2. Kiitos Mattis! Ihana saada tuollainen kommentti❤

    VastaaPoista
  3. Huh, jälkimmäisen tekstin idea iski kyllä niin syvään että kun oikein olisin eläytynyt, olis isommallekin ahdistukselle ollut sijaa, tuttavapiirin tapahtumien muistuessa mieleen.. Onneksi loppu oli kaunis js helpottava❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että. Halaus sulle ! ❤ Halusinkin päättää tän novellin jotenkin valoisasti, koska elämässä on aina valoa, nähdään me sitä tai ei ☀

      Poista
  4. Vautsi! Miten voikaan olla noin kauniisti kirjoitettu teksti?! Niin upea❤️

    VastaaPoista

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤