torstai 28. joulukuuta 2017

kuu

Joulu.
Olen käpertynyt mytty peiton alla.
Syvällä sisimmässä sirpaleet hajoavat aina vain.
Rikkinäinen sydän rikkinäisessä ihmisessä.
Voinkohan enää koskaan olla ehjä.
Kokea olevani rakastettu.

Kuu.
Mietin miksei voi hymyillä kuun lailla.
Kai mun hymy muistuttaa enemmän kuunsirppiä kuin aurinkoa.

• • •

Vaikea uskoa sun sanoihin.
Ensin et halua.
Ja sitten haluatkin.

Ymmärrätkö tunteista mitään.
Tunnen ilon ja surun hetket,
vaikka oli päiviä, kun en tuntenut niistä kumpaakaan.

• • •

Mummolan tuoksu.
Herään yöllä,
enkä saa enää unta.

Ehkä opin vielä olemaan minä.
Silloinkin, kun väsymys painaa päälle,
enkä jaksaisi elää.
Silloinkin, kun onnen kyyneleet valuvat paidan kaulukselle, eikä nauru lopu millään.
Silloinkin, kun tuntuu, että kaikki hajoaa ympäriltä ja on vaikea luottaa tulevaan.

perjantai 22. joulukuuta 2017

normaali?


Joulu lähestyy. Mä oon ollut kaks viikkoa työharjottelussa vanhainkodilla. Ressannut näyttösuunnitelman ja hoito- ja palvelusuunnitelman teosta. Eilen mulla kuitenki alko virallisesti loma, joka on aiempaa lyhyempi, koska mulla alkaa jo toinen päivä taas työt.

Oon asunu nää pari viikkoa kotona. Jätin kämpän ja kämppiksen pariksi kuukaudeksi ja roudasin pikkuveljen avustuksella mun kamoja autoon ja tuntu niinku siinä olis ollu joku isoki muuttokuorma, vaikka muuttamassa en tosiaan ollut. 

Oon ollut jotenki onnellinen täällä. Tuntunut siltä samalta kodilta, ku aina ennenkin, ku vielä asuin täällä. Viikonloput, joina oon täällä käyny pyörähtämässä, ei oo olleet niin mukavia. Oon nukkunu patjalla siskon huoneen lattialla ja mennyt paikasta toiseen kolmantena pyöränä, et kerkeisin tehdä kaiken ja vähän enemmänkin. Nähdä kavereita jne.

Oon nauttinut suunnattomasti talvesta. Siitä, että täällä mä oon uskaltanut mennä kävelylle vaikka keskellä yötä. Siitä, että kaupassa voi tervehtiä melkein jokaista vastaantulijaa ja autolla ajellessa moni nostaa kättä. 

Ehkä mä kaipaan vaan tätä luontoa ja pienen paikkakunnan elämää, kun asun kahdeksannessa kerroksessa isossa kaupungissa ja kuumottelen kaupassa käymistäkin yhdeksän jälkeen, koska eihän voi tietää ketä liikkuu missäkin. 


Viime aikoina oon miettiny tasa-arvoa ja sanaa normaali, ja siihen liittyen kirjotinkin yhteen kuvaan instassa näin.

Ihme. Luin sen nimisen kirjan muutamia päiviä sitten.

Mietippä, miltä just susta tuntuis elää kasvot epämuodostuneena. Nähdä, ku ihmiset kääntää katseen susta pois tai tuijottaa sua suu auki. Miltä tuntuis, ku pienet lapset säikähtäis sut nähdessään tai kun sä kuulisit joka päivä sitä, miten sä et ole normaali.

Mikä tässä maailmassa on normaalia ja mikä ei. Musta se raja on häilyvä, koska sitä ei ole. 
Mä oon onnellinen, että mä oon just tämmönen, vaikka on päiviä, jolloin oma ulkonäkö ei miellytä. Mun pointtina oli vaan se, et oo ylpee itestäs ja kanna rohkeesti sitä millanen tyyppi sä oot. Ulkonäkö ei määritä sun persoonaa.


perjantai 15. joulukuuta 2017

yksinäisyydenkin hippusia

Ikävä iskee hetkessä.
Kaipaan opistokotia.
Hetkiä siellä.
Sitä, että olin onnellinen.

Haikea olo, kun kuuntelen kevätlevyä.
Niin monet kerrat laulettiin yhdessä.
Äänityksissä tauolla syötiin ja naurettiin.
Joku kertoi hyviä juttuja.

Muistan niitä vaikeitakin hetkiä.
Yksinäisyyden tunnetta.
Kipua.
Kun tuntui, ettei kukaan välittänyt.
Ja silti kaiken aikaa, niin moni ihminen välitti.

Onneksi muistot säilyvät.
Kannan niitä mukanani niin kauan kuin jaksan muistaa.
En anna niiden hukkua mereen
tai kulkea tuulen kuljetettavaksi.
Kannan ne repussani kiitollisena,
niitä yksinäisyydenkin hippusia.

perjantai 8. joulukuuta 2017

joku minussa katoaa

Valon jälkeen pimeys.
Se tuntuu kylmältä.
Ahdistavalta.

Onko pakko nousta taas ylös.
Jaksaa uusi päivä ja huominenkin.
Mistä löytäisi syyt olla onnellinen.

Joku minussa katoaa.
Haihtuu.
Hiipuu olemattomiin.
Onko se toivo, vai luottamus tulevaan.

Väsyttää.
Nukun melkein kellon ympäri.
Aika vähenee samalla kun kierrokset kasvavat.
Mistä löytää aika kaikkeen.
Onko kohta ainoa vaihtoehto enää luovuttaminen.

Itken.
Turvonneet silmät ja punertavat kasvot.
Peilistä katsoo takkutukkainen minä.

En anna itseni romahtaa.
Mä uskottelen itselleni olevani vahva.
Mä jaksan kaiken ja vähän enemmänkin.

Lyhyen hetken hymyilyttää.
Sitten väsymys tulee taas ja saa mut käpertymään viltin alle.
En tunne enää edes nälkää tai sitten vain ohitan sen.

Illalla painan pään tyynyyn.
On epäonnistunut olo.
Ehkä huominen on parempi.
Ehkä.
Ainakin mä toivon niin.

perjantai 1. joulukuuta 2017

meren toisella puolella

Kesästä on jo aikaa. Välillä se tuntuu unen omaiselta. On vaikea uskoa, että mä olin oikeasti toisella puolella maapalloa. Että välissä oli tuhansia kilometrejä. 

Muistan jännityksen, kun täti jätti mut lentokentällä yksin ja mä kävelin turvatarkastukseen. Mä en tajunnut, että olin oikeasti lähdössä. 

Lentokoneessa yritin nukkua ja välillä katselin maisemia. Välilasku oli Islannissa. Mä oon aina haaveillut, että pääsisin käymään siellä. Olin mä siellä joku vajaa kahdeksan tuntia, mutta sain vain erittäin pienen pintaraapaisun yläilmoista ja lentokentän ikkunoista.

Olin kuumotellut yksin lentämistä ja turvatarkastusta jenkeissä, koska mun kielitaito oli mitä oli. Islannista Minneapolikseen mun viereen tuli koneessa istumaan kaks suomalaista tyttöä, joiden kanssa mä sitten juttelin ja vaihdettiin puhelinnumeroita.

Perillä mua tuli vastaan mun host-perheen tyttö ja sen ystävä. Oli vaikeuksia ymmärtää mitä mulle puhuttiin, enkä mä osannut hirveästi puhua takaisin. Tytöt vei mut ruokapaikkaan. Oli siitä kuitenkin monta tuntia, kun mä olin syönyt viimeksi.

Mentiin syömään tytön kerrostaloasuntoon ja sitten ajettiin noin tunti vielä perille mun kesäkotiin. Oli tosi outo tunne nousta autosta ja katsoa taloa, missä mä tulisin asumaan pari kuukautta. 

Illan tutustuin perheeseen ja kävin yksin saunomassa. Kaikki lapset yritti puhua mulle yhtä aikaa, enkä mä ymmärtänyt niiden puheista mitään. Mulle oli laitettu peti jo valmiiksi ja painoin illalla pään tyynyyn ja ajattelin, että mä olen onnellinen tästä kaikesta ja että mulla tulis varmasti olemaan ihana kesä.

Ensimmäiset pari viikkoa oli mulle henkisesti ja fyysisesti tosi raskaita. Mä en ymmärtänyt juurikaan mitään mitä mulle puhuttiin. Jouduin käyttämään google kääntäjää melkein joka välissä tai kysymään perheen isältä suomennusta. Mua ahdisti uusi kulttuuri, kielimuuri ja se etten mä osannut kieltä.

Harkitsin niiden parin viikon aikana monta kertaa vakavasti paluulippujen ostamista suomeen. Itkin, koska olin niin väsynyt ja ahdistunut. Jet lag painoi vielä pahasti päälle ja oli tosi raskasta yrittää keskittyä aina, kun mulle puhuttiin jotain.

Parin viikon jälkeen elämästä alkoi tulla arkisempaa ja mulle muodostui tiettyjä rutiineita, jotka teki elämästä siellä helpompaa. Kielitaito alkoi karttua pikkuhiljaa. Mulla oli kova tahto ja halu oppia. Sen takiahan mä olin sinne lähtenyt.

Kesällä mä kävin hoitamassa naapurissa hevosia, uin uima-altaassa ja heitin talviturkin Chicagossa tulvineessa joessa.  Otin kuvia kävellen paljain varpain nurmikolla tuhansien matojen kanssa, jotka oli jäänyt veden alle. Söin jogurttijätskiä ja itse tehtyjä hamppareita. 
  Ajoin autolla ristiin rastiin ja tutustuin niin amerikkalaisiin kuin suomalaisiinkin. Kävin iltakylissä ja vierailin eri perheissä. Olin viikon kielileirillä ja reissasin sieltä kahden suomalaisen tytön kanssa Chicagoon vajaaksi viikoksi. Shoppailin paikallisissa kaupoissa monia tunteja ja pelasin frisbee golfia. 

Sain paljon uusia ystäviä, joihin pidän vieläkin yhteyttä. Opin myös kieltä paljon paremmin, kuin mä olin ajatellut. Hyvänä esimerkkinä siitä on se, että ennen tuota reissua mä en ymmärtänyt englannin tunneilla ikinä mitä opettaja puhui ja kesän jälkeen mä olen pystynyt puhumaan enkuksi vaikeistakin asioista ja katsonut paljon videoita ilman suomenkielisiä tekstityksiä. 

Oon ylpee kaikesta mitä opin ja sain. Mutta ennen kaikkea mä olen kiitollinen tuosta kesästä. Ehkä vielä joku päivä palaan sinne ajamaan autolla moottoritiellä ja kiertelemään kotikaduilla olevia kirppiksiä.


Jos jenkkipostaukset kiinnostaa, niin kerro kommenteissa :)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

ikirouta

Meren sylissä näen ne väsyneet kalat, jotka eivät enää jaksa uida. Joita virta kuljettaa ja kalastajat nostavat verkkoihinsa. Näen taivaanrannassa kaistaleen auringon valoa, joka hiljalleen katoaa. 
Kuulen miten aallot paiskaantuvat rantakiviin. Miten pääskyset lakkaavat laulamasta. Kuulen tuulen yltyvän, puhurin puhaltavan. Miten viima tuo tullessaan lehdet, jotka peittävät maan ikiroutaan. Jääkiteet muodostavat kuvioita. Piirtävät ympyröitä. 
Jospa aurinko vielä nousee taivaanrannan takaa. Sulattaa maan, jotta metsäpolulla kuuluu lasten nauru. Jossakin onnellinen pari saa toisensa. Jospa aallot kannattelevat joutsenia, jotka saapuvat pitkältä muuttomatkaltaan. Jospa se väsynyt kala jaksaa jälleen uida. Jospa joku kaunis päivä vielä hymyilen, koska on paljon syitä elää. Elää ja olla onnellinen.

tiistai 21. marraskuuta 2017

saisko hetken hengähtää

Pyörin aamukuuteen sängyssä. Päässä risteilee ajatuksia sinne tänne. Stressaa seuraava koulupäivä. Stressaa kokeet. Stressaa työharjottelu. Nukun aamuyöstä puoltoista tuntia ja jätän menemättä kouluun.


Tämmöstä mun arki on taas ollut. Oon yrittäny jaksaa koulussa muutaman tunnin yöunilla ja koittanu selvitä päivästä ilman päiväunia. 

Oon ollu onnellinen. Väsynyt. Uupunut. Mun fiilikset on heitelly aika laajassa skaalassa, mutta voin kuitenkin sanoa, et mulla menee hyvin. Henkisesti jaksan, mutta fyysinen jaksaminen on välillä koetuksella.

Oon uskaltanu alkaa fiilistelee vähän joulua, polttanut kynttilöitä ja kuunnellut joululauluja. Oon ensimmäistä kertaa tälle alkutalvelle nauttinut lumesta ja siitä, että kaikkialla on valkoista. 

Mä oon myös yrittänyt kirjoittaa kirjaa eteenpäin. Mun inspiraatio on ollut jo hetken kadoksissa. Ehkä se täytyy oikeasti vain mennä fiiliksen mukaan, eikä vain yrittää kiirehtiä, jotta sais nopeesti valmista.

En oo saanu pidettyä yhteyttä ystäviin, vaikka oon halunnut. Koulu on vieny suurimman osan mun ajatuksista ja ajasta, vaikkei läksyjä ja kokeita juurikaan ole ollut.

Ehkä mä vaan tarvitsisin sen loman, jotta saisin hetken hengähtää näitten paineiden alta.

tiistai 14. marraskuuta 2017

muureilla

Mä pelkään. Ainaki 110 prosenttisesti. Elämää, uskoa, tätä kaikkea. Kannatteleeko se mua. Entä jos mä huomaan olevani taas pohjalla. Nostavatko kädet enää ylös?


Oon uupunut kasin aamuihin ja neljän päiviin. Oon väsynyt pimeyteen ja siihen, että kaikki puhuu joulusta, mutta sitä ei koskaan tule. 

Tää syksy on monen mukaan mennyt nopeasti. Musta tuntuu, että kello on useimpina päivinä vaan pysähtynyt ja madellut eteenpäin ja mä en oo silti saanut aikaiseksi paljon mitään.

Oon vähän hukassa. Niinku aika usein. Ehkä se vaan on osa mua. Ehkä se on sitä, että mä vieläkin haen mun omaa paikkaa jollain tasolla. Käyn läpi menneisyyttä, ymmärtämättä sitä kuitenkaan, vaikka sanon, et mä oon tavallaan kiitollinen, että niin kävi. Tavallaan.

Mä oon kasvattanut suojamuureja, antanut niiden haljeta, laittanut lisää sementtiä, antanut kaiken murskaantua. Mä oon ollut pohjalla, noussut ja pudonnut uudelleen. Mikä antaa mulle syitä olla putoamatta enää?

Monet sanoo mua vahvaksi. Onko se vahvuutta, ettei jossain vaiheessa enää jaksa. Luovuttaa. Antaa virran mennä kulkematta enää sen mukana. 

Välillä mä mietin onko mun taito kirjoittaa vain väliaikaista. Katoaako se joskus. Hiipuu vain pois jättäen mun sydämeen tyhjän kuoren ja onkalon. Jos mä en osais kirjoittaa, oisko mussa enää mitään. 


Valot.
Ainoa asia, jonka näen muureilta.
Kaupunki ei lepää. Ei edes tänään.
Kukaan ei tiedä, että kuolema koittaa.
Pieni lapsi viedään äidin sylistä.
Jossakin päin maailmaa tyttöjä ympärileikataan.
Sotia ja julmuutta.
Maailma on niin paha.

Viilto kämmeneen.
Viiva niiden muiden viereen.
Muistuttamassa.
Eihän vahvakaan voi aina jaksaa.
Kaikkea.

Kuitenkin siellä jossakin.
Pimeydessä.
Huomaamaton talo, jonka ikkunalla kynttilä.
Mies tuo vaimolle ruusuja.
Kehdossa keinuu uusi alku.

tiistai 7. marraskuuta 2017

kaistale auringon valoa

Pianoluokka oli tyhjä. Suljin oven perässäni, istuin kuluneelle nahkasohvalle ja katselin iltataivasta.
Mikael ilmestyi ovensuuhun. Se painoi oven hiljaa kiinni ja jäi seisomaan ikkunan eteen.
   -Miten sä olet täällä? mä kysyin siltä.
   Hetken toivoin, etten olisi kysynyt. Kuvittelin Mikaelin jättävän vastaamatta.
   Päinvastoin.
   -Etsin sua.
   Mikael vilkaisi mua. Käännyin takaisin ikkunaa kohti.
   Täytyi huokaista hiljaa. Olo oli jotenkin levoton.
   -En mä ole vaivan arvoinen..
   Piti nielaista.
   -Mistä sä niin päättelet?
   Mikael päätti jatkaa keskustelua.
   Mä en ollut.
   Todellakaan.
   Sitten tuli tuska.
   Kurkussa poltti. Samoin silmissä.
   En mä tiedä mistä se tunne tuli.
   Lohduttomuus.
   Tunne, että vaikka ympärillä oli ihmisiä, joiden seurassa pystyin olemaan, olin yksin.
  Seinälle heijastui kaistale ikkunasta tulvivaa auringon valoa.
   -Täytyy mennä, mä sanoin ja käännyin ovelle.
   -Miksi?
   -Tästä ei tule mitään..
   Käsi puristi ovenkahvaa. Ajatuksia tuli. Ja muutakin mielen sisältä.
   Musta tuntui, etten kohta saisi enää happea.
   Olisi ollut helpottavaa edes itkeä. Mutta kyyneleitä ei tullut.

lauantai 28. lokakuuta 2017

rakasta itseäsi

Suhtautuminen mun kroppaan.

Aloitetaampa ihan alusta. Mä olin ala-asteen aina pikkusen normaalin painoindeksin alapuolella. Alipainoinen siis. Mä olin hoikka ja hyvässä kunnossa. Harrastin liikuntaa ja söin terveellisesti.

Murrosiän tullessa kroppa kuitenkin muuttui. Lantio leveni ja painoa tuli lyhyellä aikavälillä aika reippaasti. Paino oli sen ikäiseksi normaali, mutta ei se tuntunut musta siltä. Mä olin omasta mielestä lihava. 

Mä vähensin syömistä. Välillä saatoin vetää viikon pelkällä leivällä ja hedelmillä. Aina mä en tuntenut edes nälkää. Saatoin illalla huomata, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. 

Tein illalla vatsalihaksia. Mä vihasin mun reisiä ja vatsaa. Liikaa rasvaa, liikaa painoa. Mä en kelvannut itselleni. 

Syömishäiriötä mulle ei koskaan diagnosoitu. Enkä mä jaksa uskoa, että mulla edes oli sellaista. Suunnatonta vihaa mun kroppaa kohtaan en koskaan tuntenut, mutta kuitenkin joku siinä kuvassa, jonka itsestäni loin, oli pielessä.

Nykyään mä oon varmempi. Uskallan olla minä. Mulla ei tarvitse enää pelätä puntarin osoittamia lukemia tai sitä minkä verran uskallan syödä. Kelpaan näin, vaikka joinakin päivinä mä olen vielä epävarma.

Sellaisten vaatteiden ostaminen, joissa tunnen oloni hyväksi, auttoi paljonkin. Mun ei tarvinnut miettiä mitä muut ihmiset ajattelevat mut nähdessään. 

Katson syömishäiriötä sairastavien ihmisten kuvia ja olen ylpeä siitä, että mä en näytä siltä. Terveen ihmisen ajatukset muovaavat minä kuvaa ja niimpä mä uskon sen myös vaikuttaneen siihen, ettei mun tarvi katsoa enää itseä peilistä inhoten. 

Kun oppii rakastamaan itseä, voi myös rakastaa toisia.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

kuiluja

Itken jo ennen kuin alan kirjoittamaan. Itken sille, että joskus elämästä tulee taakka, jota ei jaksa enää kantaa. Itken, koska muistan hämärästi, kun se tuntui juuri siltä. 


Tumma hahmo raiteilla.
Tasapainottelee ratakiilojen päällä.
Huppu painettuna päähän.
Katse laskettu alas.
Koska ei millään enää mitään väliä.

Junan valot mutkan takaa.
Heijastavat valoa pieneen sydämeen.
Se keinuu hiljaa.
Ylös ja alas.
Niin kuin elämä on.
Huippuja ja kuiluja.

Ei enää tiedä mihin uskoa.
Parempaan huomiseenko.
Kun on yrittänyt uskoa siihen satoja iltoja,
eikä sitä koskaan tullut.

Pisarat valuvat.
Märät hiukset liimaantuvat poskille.
Enää ei jaksa, yrittää.

Auringon himmeä hehku metsän laidalla.
Valaisee kuusen latvoja.
Jostain kaukaa kaikuu huuto.

Viimeisillä voimilla,
junan jo lähestyessä,
hahmo astuu askeleen sivuun.

Käsi vetää ylös ratapenkalta.
Kannattelee ja tukee.
Rakastaa ja välittää.
Enemmän kuin koskaan.

Yhteen punoutuneet sormet.
Painaumat metsäpolulla.
Hetken ennen kuin aurinko katoaa näkyvistä,
metsä kimmeltää kultaisena,
ja vanhan kuusen oksalla joku oikoo siipiään.

tiistai 17. lokakuuta 2017

hippuja

Naurua.
Mä en pysty lopettamaan.
Oon niin väsynyt, että itkettää.
Kerrankin onnesta.

Istun ulkona auringon porottaessa taivaalta.
Kai saan hetken vain olla.
Stressaamatta mistään.
Elämästä varsinkaan.
Tai edes tulevaisuudesta.
Kun on hyvä olla juuri näin.

Mä oon opetellut kirjoittamaan onnellisuudesta.
Pienistä hipuista siellä täällä.
Tajunnut, että riitän.
Eikä mun tarvitse olla yhtään enempää tai vähempää.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

pitelet kiinni

Tää on sulle, joka uskoit muhun, kun en enää itse siihen pystynyt.


Taivastako kannattelen sylissäni.
Tuulet paiskaavat maahan.
Riepottelevat, raastavat.
Pimeässä ei ketään, joka huomaisi.
Ei minua, eikä tätä oloa.

Lumipeitteellä jäljet.
Askelten kudelmat.
Tyhjyys nielaisee mukanaan minutkin.

Juoksen hiekkarannalla.
Karkuun kaikkea.
Niitä liian mustia ajatuksia elämästä,
jotka eivät kestä päivän valoa.
Eivät tänään, eivätkä huomenna.

Piiskaan itseäni.
-susta ei ole mihinkään.
Mä jopa uskon siihen nykyään.
Kai mä olen vajoamassa.
Pimeään.

Tanssin.
Mustalla asfaltilla.
Taivutus. Pyörähdys.
Sä katselet.
Kun lopetan, näen sun hymyilevän.

Kuiskaan.
-väsyttää.
Sä kierrät kätesi ympärilleni.
Puristat niin lujaa, etten melkein saa happea.

Seison sillalla.
Alhaalla tumma pyörteilevä vesi.
Halaat mua takaapäin.

Paha olo vetää mut hetkessä alas.
Romahdan.
Sä nostat mut pystyyn.
Pitelet kiinni.
Etkä enää ikinä päästä irti.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

uusi alku

Aika aloittaa uusi kirja mun elämässä.

Se alkaa näin:

Kerrostalon kahdeksannen kerroksen parvekkeella seisoo tyttö. Hiukset hulmuaa tuulessa. Silmät ovat painuneet kiinni. Jos katsot oikein tarkasti, voit nähdä kasvoilla hymyn.

Tyttö sulkee parvekkeen oven ja istuutuu sängyn laidalle. Hän painaa pään käsiinsä ja antaa kyynelten tulla. Ajatukset ovat mustia. Mieli on raskas. Mutta kyynelten valuessa, taakka hänen harteiltaan kevenee.

Illalla hän makaa sängyllä ja katselee verhojen läpi tähtitaivasta. Hän unelmoi lapissa asumisesta ja valokuvaamisesta norjassa. Hän haaveilee perheestä ja kodista veden äärellä. 

Aamulla tyttö herää herätyskellon soittoon. Hän nousee, katselee ikkunasta avautumaa näkymää. Sumua ja pilvistä taivasta. Ulkona sataa vettä. Tyttö vetää farkut jalkaansa ja pujottaa hupparin päälleen. Keittiössä tyttö väsää itselleen muutamassa minuutissa puuroa. 

Tyttö polkee matkan kouluun. Hän istuu tunneilla ja haaveilee. On väsynyt, onnellinen ja väsynyt. Tyttö koittaa elää hetkessä, mutta odottaa malttamattomana viikonloppuja siinä toivossa, että tapahtuisi jotain.

Elämästä tulee arkea pienine ylä- ja alamäkineen. Päivät suoritetaan tutuksi tulleilla rutiineilla. Päivät koulussa ja illat kämpällä tai hyvällä tuurilla jonkun ystävän luona.

Tyttö kaipaa inspiraatiota. Uusia maisemia ja elämyksiä. Oli se sitten viikonloppu pohjoisessa karuissa maisemissa tai viikko Maltan lämmössä. 

Illalla hän painaa silmänsä kiinni ja näkee unia, joissa hän kävelee käsikädessä pojan kanssa. 
    Herätyskello soi ja kuva hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi hänen silmiensä edessä.
    Alkaa taas uusi aamu.

perjantai 6. lokakuuta 2017

r.a.k.a.s.t.a.n


Muistatko, kun mä olin epävarma itsestäni ja mun valinnoista. 

Kun epäilin sua ja itseäni.

Kun mä en jaksanut luottaa, että joku ihminen pysyis mun vierellä oikeasti.

Kun itkin koulun vessassa ja palasin tunnille näyttäen siltä niin kuin ei olis tapahtunut mitään.

Kun satutin muita ihmisiä sillä, että satutin itseäni henkisesti.

Kun valehtelin, koska en uskaltanut puhua totta.

Kun ahdisti kaikki ihmiset mun ympärillä.

Kun ei ollut syitä elää.

Kun mulla oli paha olla, enkä uskonut parempaan huomiseen.

Kun mä olin ihan liian hajalla.


Mutta muistatko myös sen, kun mä hymyilin. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. 

Kun elämä alkoi näyttää valoisammalta.

Kun olin aidosti onnellinen.

Kun olin itsevarmempi.

Kun mä jaksoin taas tehdä asioita.

Kun mulla oli taito ymmärtää muita ja jaksoin taas kuunnella toisten huolia.

Kun maailma avautu ihan eri tavalla ja löysin oman tieni, jota kulkea.

Kun mulla tuli vahva tahto ja halu elää.

Kun viimein sanoin -mä rakastan elämää.


lauantai 30. syyskuuta 2017

se joku

Kello lähentelee kahtatoista. Ikkunasta avautuu näkymä. Pimeitä katuja.
Alapuolella yksi alkamassa nukkumaan. Toinen viestittelee kaverille. Kolmas kuuntelee musiikkia korvanapeista. 

Ja se joku. Istuu yksin keittiössä huppu päässään. Ikävöi tähtitaivasta ja ystävällisiä ihmisiä. Itkee asioille, joita ei voi ymmärtää. Itkee niille kaikille yksinäisille vuosille. Sille nuorelle jollekkin, joka oli hukassa. Joka piiskattiin sanoilla aina vain alemmaksi. Joka haavoitettiin uudestaan ja uudestaan. Joka melkein kohtasi elämän ja kuoleman rajan. 

Se joku. Makaa yöllä peiton alla ja tuntee olevansa yksin. Tuntee hetkittäin elämän olevan unta, joka muutamassa sekunnissa sirpaloituu kasvojen edessä.

Se joku. Elää sanoista. Haavekuvista ja unelmista. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

just tässä ja nyt

Mä en oo ollut ennen se ihminen, joka itkee onnesta. Joka polkee pyörällä koulusta hölmö virne naamalla ja meinaa purskahtaa nauruun, kun vastaantulija osuu kohdalle, koska on vaan niin hyvä fiilis.

Mä en oo ollut se, joka pesee pyykkiä, tiskaa, laittaa ruokaa ja siivoaa. En se, joka täyttää kalenterin suunnitelmilla ja miettii hoitokaneja.

Mä elän. Täysillä. Ainakin yritän.

Oon onnellinen just nyt. Syksystä ja auringon paisteesta. Kauniista ruskasta ja kivasta juhlapäivästä opistokodissa. Uusista verhoista ja aloevera kasvista.

Pelkäsin kesällä sitä, että mun mieliala vaan yhtäkkiä laskee takaisin pohjalukemiin. Nyt mä yritän vain nauttia elämästä pelkäämättä onnellisuuden rajallisuutta.

Mä saan ja voin olla onnellinen just tässä ja nyt.

maanantai 18. syyskuuta 2017

usko itseesi

Yks päivä sun elämältä putoaa pohja. Sä näet maailman mustavalkoisten lasien takaa. Kaikkialla on pimeää ja kylmää. 

Mua itkettää, kun mä edes ajattelen miten huonosti mun asiat oli aiemmin. Miten mä en jaksanut uskoa, että on olemassa jotain hyvää. Mun ympärillä oli muuri, jonka sisälle piilotin kaikki ne ajatukset, joita en olis ikinä uskaltanut sanoa ääneen. 

Jotenkin käsittämätöntä ajatella, että se olin minä, joka ajatteli -mä en jaksa enää elää. 
Tuntuu ihan kamalalta, että yhtäkkiä elämässä voi olla asiat niin huonosti. 
Sun ajatuksissa pyörii vain -miten mä selviän tästä päivästä. 

En ikinä toivois kenellekään sitä samaa. Kun sun luottamus tulevaisuuteen on ihan hajalla. Kun sä et jaksa luottaa muihin saatikka itseesi. Kun sä epäilet sun kaverisuhteita ja niiden olemassaoloa. 

Kun ainoa syy, miksi sä nouset aamulla sängystä, on se, ettet sä halua tuottaa pettymystä sun vanhemmille. Haluat, ettei ne huomais, miten paha olo sulla on, ettei ne alkais syyttämään itseään siitä.  

Se on kierre. Luulet ensin päässeesi pahimmasta yli, mutta sitten se alkaa uudestaan. Sä putoat, sinnittelet, voit hyvin ja putoat jälleen. 


Oon miettinyt paljon vaihtoehtoja siihen, miten parantua masennuksesta. 
  En oikeasti tiedä. Mun mielestä kuitenkin jokaiselle ihmiselle on oma tapansa käsitellä ja purkaa asioita ja sitä kautta ainakin helpottaa omaa oloa. Ammattiapua kannattaa hakea. Sulla itsellä pitää kuitenkin olla vahva halu ja tahto parantua.

Mä uskon suhun. Usko sinäkin itseesi. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

ikuisuudesta

Minä istumassa koulun rappusissa.
Minä, ajelehtimassa uneen.
Minä takkutukkaisena ja mustilla silmänalusilla.
Minä, väsyneenä ja ahdistuneena.
Hengittämässä ennen paniikkikohtausta.
Pieni ja heikko minä.
Yrittämässä.
Aina uudelleen ja uudelleen.



Sillan kaiteessa sydänlukko.
Kaiverrettu syvälle lupaus.
Ikuisuudesta.
-Kunnes kuolema erottaa.

Uudestaan.
Sama silta, mutta muuttunut minä.
Ei lukkoa.
Vain naarmu rikkoutuneen sydämen kohdalla.



Mutaantuneet haikumpparit.
Kasvoille valuneet märät kiharat.
Hupun alta väläytetty hymy.
Silmistä huokuu elämän ilo.

Kai voin uskoa enkeleihin
ja onnellisiin loppuihin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

ja silti tuntui, että jotain puuttui


Kämpällä oli hiljaista. Mä istuin pöydän ääressä ja tuijotin ulkona näkyvää maisemaa ja vastapäätä olevan kerrostalon ikkunoita siinä toivossa, että näkisin jotain mikä viittaisi elämään.

Alkoi olla kuukausi takanapäin suomessa ja uudessa kämpässä. Mä olin viihtynyt. Liiankin hyvin. Pelkäsin onnellisuuden ja hyvän fiiliksen katoavan jonain aamuna kuin tuhkatuuleen. 

Mä olin jättänyt taakseni ihmisen, josta oli kesän aikana tullut erityisen tärkeä. Lentokentällä kaipuu oli kasvanut suureksi, mutten mä ollut voinut itkeä. En siellä, enkä koneessa. 

Keksin itselleni tekemistä. -Tiskaa. Pese pyykit. Tee kouluhommia. Mutta elä missään nimessä vain ole ja ajattele.

Pelkäsin kaiken rajallisuutta. Entä jos mikään ei olisikaan pysyvää.


Mutta silti mä olin ollut onnellinen. Mä rakastin sitä vapauden tunnetta, kun mä sain mennä ja tehdä ihan niin kuin halusin. Kämppä oli tuntunut alusta asti kodilta. Kämppiksen kanssa oli mennyt hyvin. Olin tykännyt olla koulussa ja nauttinutkin opiskelusta.

Ja silti tuntui, että jotain puuttui. Joka hetki. Joka päivä.

perjantai 1. syyskuuta 2017

olin väsynyt olemaan huono


Se käytävä tuntui loputtoman pitkältä. Silmiin oli kohonnut kyyneleitä. Tunsin selässä polttavat katseet, jotka seurasivat mun kulkua aina portaiden yläpäähän asti. Mä juoksin portaat alas. Nieleskelin. Verenmaku maistui suussa.

Pahinta oli se, etten mä tiennyt. Tiennyt miksi mun osa oli olla se hyljeksytty. Erilainen. Se oli kuin leima, jota mä kannoin päivästä toiseen mun otsassa. Ihan kuin joku olisi maalannut sen verenpunaisen kirkuvilla kirjaimilla. Outolintu.

Mulla oli erilainen tyyli. Mä ostin vaatteita kirppiksiltä ja kävin kitaratunneilla. Mä käytin ylisuuria paitoja ja rusettipantoja. Mulla oli punertavat luonnonkiharat hiukset, jotka ei meinanneet pysyä aloillaan ja siksi mä annoin niiden ihan vain olla.

Alhaalla mä annoin kyynelten lopulta tulla. Mua ahdisti miten ihmiset asetettiin tiettyihin lokeroihin. Ahdisti, että mä koin, etten kuulunut mihinkään. Raja oli häilyvä. Hyvät tyypit ja pohjasakka. Mä kuuluin niistä jälkimmäiseen.

Pyörätelineellä mulla oli vaikeuksia avata lukkoa. Mä väänsin ja käänsin avainta. Turhaan. Lopulta lukko napsahti poikki. Sekin vielä. 

Olin väsynyt olemaan huono. Väsynyt elämään. 

Kirjaston ovi oli raskas. Yhtä raskas kuin mun ajatukset. Mä puikkelehdin hyllyjen välistä fantasia osastolle. Selailin kirjoja ja luin kiinnostavimpien takakansia.
    Otin käteen kuluneelta näyttävän kirjan. Se oli ruskea ja etukansi mitään sanomaton. Olin laittamassa sitä takaisin hyllyyn, kun lempein ääni mitä olin hetkeen kuullut, sanoi -Suosittelen lukemaan sen. Tylsän näköinen, mutta kaikkea muuta.
    Mä käännyin ja olin törmätä siihen mun takana olevaan puhujaan. Nostin katseen ja käänsin sen samantien pois. Kerkesin silti rekisteröidä vaaleat hiukset ja tummanruskeat silmät. Painoin sen näyn syvälle mun muistiin, etten unohtaisi maailmassa olevan jotain kaunista.

Hymisin vastaukseksi jotain. Poika katsoi mua, hymyili. Mä en vastannut hymyyn. En osannut, enkä uskaltanut.
    Mä peräännyin nopeasti takaisin aulaan. Sieltä ulko-ovelle ja kotiin. 
    En antanut itselleni lupaa haaveilla. Mä en uskonut niihin. En luottanut, että mikään niistä voisi toteutua.

Elämä painoi pahasti päälle ja hetken annoin myrskypilvien kasaantua yläpuolelle ennen kuin väänsin tekohymyn kasvoilleni ja menin auttamaan äitiä pienten hoidossa.
   
Tuska..

maanantai 28. elokuuta 2017

valovuosi

Opisto.

Se oli koti ja turvapaikka. Satama sen kaiken ajatusmyrskyn keskellä. Se oli mulle paikka missä sain hengähtää. Kuunnella itseäni, mitä mä haluaisin mun elämältä ja tulevaisuudelta.

Se oli turvallinen vuosi. Siellä mulla oli perhe, jonka kanssa jaettiin ne hyvät ja huonot hetket. Jokaisella oma tiensä kuitenkin kuljettavanaan.

Se oli teenjuontia aamulla keittiönpöydän ääressä katsellessa samalla sumua ikkunasta. Se oli oppitunteja silmät ristissä. Se oli lentopallon pelaamista viimeisille minuuteille asti salissa ennen kuin kaikki häädettiin ulos. Se oli lumisotaa melkein koko opisto porukalla. Eräretki luonnon ääreen. Se oli onnellisuutta ja haikeutta. Joskus itkua onnesta, joskus surusta.

Se oli syvällisiä keskusteluja kynttilän valossa. Mutakakun leipomista ja jäätelökutsuja. Se oli laavulla tai tulen ääressä istumista. Laulamista aulassa pianon ympärillä. Se oli pitkiltä tuntuvia jonoja ruokalaan. Hyvää ruokaa ja joskus ei niin hyvää.

Se oli aikaa rakkaiden ystävien seurassa. Joskus yksin olemista, kun tuntui, että tarvitsi vain aikaa ajatella. Se oli revontulia ja tähtitaivaan ihastelua. Paukkupakkasia ja kauniita aurinkopäiviä.

Oli rinnallakulkijoita, taivaan lintuja, joilla jokaisella sama määränpää. Oli enkeleitä nostamassa ylös aina uudestaan ja uudestaan, kun omat voimat oli lopussa.

perjantai 25. elokuuta 2017

kesä amerikassa


Kesä jenkeissä lähestyy loppuaan ja fiilikset alkaa olla oikeesti haikeet. Musta on niin hassua, että tästä paikasta on tullut niin koti mulle ja näistä ihmisistä kuin toinen perhe. Mä tuun niin kaipaamaan tätä kaikkea. 
    Kun mä lähdin tänne, olin jotenkin tosi hukassa kaiken kanssa. Oman elämän, mun itteni ja tulevaisuuden kanssa. Mä oon täällä olon aikana kasvanut niin paljon. Oon ollut oikeesti onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Maiseman vaihdos teki varmasti hyvää.


Mä istun auton takapenkillä ja yritän keskittyä maisemiin, onnistumatta sitten kuitenkaan siinä. Mun mielessä pyörii ajatuksia henkilöstä, jota mä tavallaan koitan unohtaa, ja silti mä haluaisin, ettei mun tarvis.
    Me ollaan liittymässä moottoritieltä pienemmälle tielle. Edellä ajaa auto, jonka perässä on traileri. Kuski kääntyy katsomaan taaksepäin. Mä seuraan miten trailerin takaosa lähestyy ja lähestyy. Mä ajattelen -Paina jarrua. Kyllä se vielä kerkeää. 
    Rysähdys. Kaikki on muutamassa sekunnissa ohi. Muistan vaan sen tunteen, kun happi meinaa loppua ja turvavyö kiristyy mun kaulaa vasten. 
    Mä en huuda. Mä vaan istun paikoillani ja mietin -mä olen ensimmäistä kertaa kolarissa. Mä en kuollut, mutta mä olisin voinut.

Shokki tulee vasta paljon myöhemmin. Musta tuntuu, että jalat pettää alta. Pääkipu tuntuu erilaiselta kuin yleensä. On paha olo. 
    Mutustan vain leipää tajuamatta kunnolla mitä ympärillä tapahtuu.
    -Are you fine.
    -Yes.
Mä olen aina. Tai ainakin väitän niin.

Pysäyttävä hetki. Tajusin, et mä oon ihan tosi onnekas, kun saan elää.


Elämä on aika ennalta arvaamatonta. En mä osannut puoli vuotta sitten aavistaa, että mulla tulis olemaan tällainen kesä. Mä oon saanut paljon. Oppinut itsestäni ja oppinut myös kieltä. 

Mä istun tällä hetkellä näiden olohuoneessa. Lapsia ja äiti istuu täällä myös. Jotenkin ihana tunnelma. Isä laitto radiosta kuulumaan suomenkielisiä lauluja.  Niitä on vaikee kuunnella. Ne vaan kolahtaa jotenki niin syvälle.
   Tästä perheestä on tullut mulle tosi tärkeä ja rakas. Aion kirjottaa kirjeen siitä, miten onnellinen ja kiitollinen mä oon kaikesta, ja et miten paljon ne on merkinnyt mulle täällä.


Mä rakastan olla täällä. Mutta..
Haluaisin tällä hetkellä vetää ruisleipää tai jotain suomalaista ruokaa. Täällä käytetään niin erilaisia aineksia, et pää hajois, jos pitäis tehdä jotain. 

Haluaisin ottaa arskaa trampoliinilla ja katella mökin möljällä auringon laskua ja syödä samalla maailman parhaita lettuja. 
   Haluaisin myös sen sinne. Et se näkis miten paljon erilaisempaa elämä on suomessa. 


Haluaisin nukkua mun omassa huoneessa ja herätä siihen, kun pikkuveli tai isoveli tulee kaivamaan jotain pakastimesta.

Haluaisin vetää puolipakettia jäätelöä ja mennä uimaan oulunjärveen. 

Haluaisin, että elämä tois eteen vielä lisää uusia näkymiä ja paljon uusia ihmisiä, mutta myös paljon kohtaamisia tuttujen kanssa.


Mutta samalla mä haluaisin mennä sen erään kanssa vaikka sinne mäkkäriin, millä ne aina kiusaa mua. Haluaisin viedä sen johonkin kivaan pikkukahvilaan täällä. 

Haluaisin vetää ihan sikana kaupan pakastepitsoja ja syödä suoraan family size-ämpäristä minttujätskiä.



Haluaisin jutella sen kanssa pimeällä tiellä autossa elämästä ja meistä. Haluaisin piirtää katuliiduilla jotakin kaunista. Ottaa paljon hienoja kuvia, joista välittyy oikea tunnelma. 

Haluaisin nähdä jonkun kauniin rannan ja kävellä ilman sukkia ja kenkiä rantavedessä. Haluaisin kirjoittaa paljon kirjeitä ihmisille ja tuulen vietäväksi.

Haluaisin juosta se ihminen vierelläni, ja hymyillä sille kauneinta hymyäni. Haluaisin olla onnellinen vielä pitkään. 


Alan kohta oikeesti pillittää. Mun silmät vetistelee jo. Mä oon yrittäny jättää kaiken ajattelemisen myöhemmäksi ja myöhemmäksi, mutta nyt kaikki tulee jotenki päälle. 

Mä en halua mennä suomeen. Täällä on mun perhe ja koti. Mä kuulun tänne. Mä oon ollut niin onnellinen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Ja sitten pitäis muka pystyä jättämään tää kaikki taakse ja alottaa uus elämä jossain tuntemattomassa, mikä ei houkuttele mitenkään erityisesti. 

Täällä oon tuntenu ja kokenut, että mulla on paikka tässä maailmassa. Mutta ku meen takas suomeen, oon taas takaisin samalla lähtöviivalla, missä olin ennen tänne tuloa. Mä en tiedä onko lähihoitajan opinnot mua varten. Mä en tiiä tykkäänkö asua oulussa ja millasta tulee olemaan asuminen yksin. Mä en tiedä. Mistään. Mitään.


Ihmiset kysyy multa oonko mielissään, kun mä nään mun vanhemmat ja perheen, tai ku meen takas suomeen.

Mä en osaa vastata. Parempi vaan olla hiljaa. Musta tuntuu, ettei kukaan oikeasti tiedä miltä musta tuntuu tää kaikki.


Tässä oli mun fiiliksiä kesästä. Oon tosi kiitollinen, että sain kokea tän kaiken ja paljon enemmänkin. Sydän jäi osittain sinne, mutta elämä kantaa niin kuin se on kantanut tähänkin asti. 

Pelkäsin turhaan suomeen tuloa, muuttoa ja uudessa koulussa aloittamista. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ❤ 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

sitten sä putoat taas

Masennus. Sana, joka herättää mussa paljon tunteita. 

Sä elät päivästä toiseen valheessa. Sulla on vääristynyt minäkuva ja maailmankuva. Sä et usko parempaan huomiseen. Sä et osaa luottaa muihin saatikka itseesi.

Et tunne mitään ja silti kaikki tuntuu niin pahalta. Sulla on paha olla. Sua ahdistaa. Sua pelottaa.

Pelkäät sun ajatuksia, pelkäät tulevaisuutta. Pelkäät pahaa oloa ja silti sisimmässäsi toivot, että se tulisi. 

Toivot, että muut näkisivät sun pahan olon. Kysyisivät -miten sulla menee? 
Ja silti kaikista eniten toivoisit, ettei kukaan huomaisi mitään.

Joka päivä sä elät sun ajatusten kanssa, joista sä teet totta. Joka päivä sä kamppailet samojen asioiden kanssa. Ja aina vain uudelleen ja uudelleen, sä putoat korkealta ja kovaa.

Yhtenä päivänä olet onnellinen. Hetken. Ja sitten sä putoat taas. 

Sun fiilikset vaihtelee sekunneissa. Hymyilet. Kohta sä tunnet miten se saavuttaa sua. Mustuus. Pimeys. Susta tuntuu, ettei missään ole mitään hyvää. 

Koitat piilotella kaikkea. Yrität rakentaa ympärille suojaa. Sä et voi hyväksyä sitä yhtä pientä sanaa. Et usko, etkä halua. Eihän kukaan tahdo. 

Ei kukaan tahdo, että sisällä ikään kuin asustaa joku, joka toistaa sun pään sisällä aina vain uudestaan -Sä olet paska. Susta ei ole mihinkään..
Ja silti se on siellä. Ja se ei ole. Koska se olet sinä.


En halua yleistää. Tässä on vain mun omakohtaisia kokemuksia miten masennus vaikutti mun elämään. Masennus vääristää sun ajatusmaailman täysin. Mutta sulla ei ole kuin yksi reitti ja se on aina ylöspäin. Masennuksesta voi ja on aina mahdollisuus parantua. Sä tarvitset apua, mutta se olet sinä, joka sen loppupeleissä tekee.

torstai 17. elokuuta 2017

uusi alku

Hämmentynyt. Hukassakin. Siltä musta tuntuu just nyt. 

Syksy alkoi uudella paikkakunnalla. Mä muutin ja menin uuteen kouluun. Oon ikävöinyt amerikkaa ja ihmisiä sieltä. Oon ikävöinyt sitä, miten ihmisten ajatusmaailma ei ole jämähtänyt samalle viivalle. Että kaikki ihmiset hyväksytään juuri sellaisina. Jokainen omana itsenään.

Tuulee. Mä poljen auringon paisteessa kämpille. Hymyilyttää, vaikka väsyttää ihan hirveästi. Vaikeuksia saada tasapaino yöunien kanssa, kun aikaero vielä vaikuttaa. 

Illalla soitan puhelun jenkkeihin. Tunnen hetken kuin olisin taas siellä. Sitten se menee ohi ja mä palaan ajatuksissa takaisin suomeen ja ikkunasta näkyviin maisemiin. 

Kaikki on niin uutta ja erilaista. Monet asiat muuttui sillä samalla hetkellä, kun lentokone laskeutui suomen kamaralle. Mutta moni asia myös muuttui kesän aikana. 

Täällä kirjoittelee onnellinen tyttö, joka sai viettää unelmien kesän. Joka sai paljon enemmän, kuin reppuun olisi kuvitellut mahtuvan. 

En mä tiedä. Elämä antaa enemmän kuin osaat ikinä aavistaa ❤

sunnuntai 13. elokuuta 2017

vesipisaroita

 

Riipaiseva näkymä ikkunasta. Kaikki peittyy harmaansakeaan sumuun. Peltojen yllä taivas näyttää synkältä. Ihan kuin se imisi kaiken valon sisäänsä. 
    Välähdys. Valtava salama halkoo taivasta. Sekunti. Toinen. Kasvot ilmestyvät ikkunaan. Käsi pyyhkii lasin pinnalle muodostuneet vesipisarat. 

Tutut sävelet tuudittavat uneen. Antavat tilaa tyhjyydelle, kun ajatuksia ei enää jaksa kantaa. Hämärässä vain tasaisen rauhallinen hengitys ja peiton kahinaa. 
  Kaikki tulee päälle. Elämän julmuus ja menneisyys. 

Vesipisarat repivät ihoa auki. Viiltävät niihin juovia. Katse on tyhjä. Samalla mieli kutoo ympärilleen verkkoa. Yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi. 
 Lohduttomuus. Mustien puiden oksat vetävät suojiinsa.
    Turva.
    Onko sitä edes olemassa.
  Sillalla. Yksinäisen variksen rääkäisy kaikuu yössä. Lehtipuiden kahina tuntuu ahdistavalta. 
Veden virtauksessa lämpöä. Käsi kurkottaa reunan yli. Sitten toinen. Lopulta katulampun hämärässä kiiltelee enää jotain kosteaa.

tiistai 8. elokuuta 2017

sain siivet selkään


Se kesä oli erityinen. 

Mä kasvoin mun ajatusten kanssa ja kasvoin ihmisenä. Olin erityisen onnellinen. Oli vapautta ja ymmärrystä, että mulle oli paikka maapallolla. Oli kymmeniä kohtaamisia uusien ihmisten kanssa. Rakkaiden ystävien jälleen näkemisiä. 

Oli yksi mukava poika ja hetket sen kanssa. Oli suloinen naapurin mies, jonka luona oli hevosia, joita mä sain hoitaa. Oli koti, jossa oli turvallista olla. Perhe, joka välitti niin paljon.

Oli auto, jolla kerrytettiin satoja kilometrejä. Jonka kyydissä puhuttiin asioista maan ja taivaan väliltä. Oli kielileiri ja huippuja ihmisiä. Oli koskettavia keskusteluja ja onnen kyyneleitä. Oli naurua ja iloa. Onnellisuutta.

Oli snäppikeskusteluja kavereille suomeen. Hippunen ikävääkin. Oli hyvää ruokaa ja ihania ruokapaikkoja. Oli kauniita järviä ja lumoavia auringon laskuja, joita olisi voinut katsella ikuisuuden.

Oli muuttunut minä, jolle kasvoi siivet selkään ja jolle elämä näytti uusia ulottuvuuksia. Oli minä, joka oppi rakastamaan elämää. 

tiistai 1. elokuuta 2017

pelkään


Ihan suoraan sanottuna mua pelottaa. Pelottaa tulla takaisin suomeen. 

Mun kesä alkaa olla taputeltuna täällä. Aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti. Ihan vasta tulin ja olin niin hukassa mun ajatusten ja elämän kanssa. Mulla ei ollut hajuakaan mikä olisi just oikea paikka mulle. Mitä mä haluaisin tehdä tulevaisuudessa jne. Mä en luottanut siihen, että asiat järjestyisivät ajallaan. 

Oon pelännyt omalla tavallaan myös vanhenemista. Kun musta on tuntunut, etten ole vielä valmis niin isoihin muutoksiin mun elämässä. 



Ensimmäiset viikot täällä oli oikeasti tosi raskaita ja vaikeita. Mietin paluulipun ostamista ja olin ahdistunut. Uuteen kulttuuriin ja mun perheeseen tutustuminen vei aikaa. 

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin mä katson aikaa taaksepäin ja musta tuntuu, että mä olen muuttunut niin paljon. Katsoin yks päivä kuvaa musta ennen tänne lähtöä ja vaikka tiesin, että siinä olin minä, mä ajattelin -mä en ole tuossa.

Mun ajatusmaailma on muuttunut paljon. Mä olen saanut paljon rohkeutta tehdä uusia asioita ja toteuttaa mun unelmia. Olen kasvanut henkisesti ja mun itsetunto on noussut entisestään. Täällä on ollut helppoa olla oma itsensä.


Mikä mua sitten pelottaa?

Kun mä tulen takaisin, kaikki muuttuu kertaheitolla. Mun monta vuotta tiiviinä ollut kaveriporukka hajaantuu, kun kaksi meistä muuttaa opiskelujen perässä muualle. Mä muutan ensimmäistä kertaa omaan kämppään ja aloitan koulun uudella paikkakunnalla, jossa on uudet ihmiset, uusi koulu ja uudet opettajat. 

Mä rakastan suomea, mutta täällä ollessa oon huomannut niin paljon asioita, mitkä ovat paremmin täällä. Oon miettinyt paljon, että säilyykö tämä kaikki mitä mä olen saanut täällä sitten kun mä tulen takaisin.

Hyvästit. Ne tulee olemaan vaikeat. Mä en ole todellakaan vielä valmis jättämään tätä kaikkea taakseni.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

kun musta tuntui, etten kohta voisi edes hengittää

Mä ajoin autolla laulujen soidessa taustalla. Tie oli tuttu. Olin monet kerrat kuluttanut renkaita sitä asfalttia vasten. 

Mun pään sisäinen maailma oli ristiaallokossa. Olin lähtenyt pakoon kaikkia niitä ajatuksia. Tunteita, jotka oli vahvoja ja selkeitä, mutta olin silti liian hukassa niiden kanssa. Kun mä en tiennyt tapahtuisiko muutosta, ja jos tapahtuisi, niin milloin ja miten. 

Mä en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa. Että oli ihan järjetön ikävä, vaikka toiseen oli välimatkaa muutaman askeleen verran. Että toisen hymy sai mut virnistelemään hölmösti puoli tuntia sen jälkeen.

Olihan siinä ollut kaikkea muutakin. Yhdessäoloa, toiseen tutustumista ja juttelua. Sitä mä kaipasin lisää. 

Ja silti, vaikka niin monet tilanteet sai sen tuntumaan niin oikealle, mä en ollut varma mistään. Omista tunteista ehkä, mutta toisen mä en uskaltanut luottaa vähääkään. 

Mä olisin halunnut jutella, mutta ei ollut tullut tilaisuutta. Eikä musta tuntunut oikealta puhua tunteista muiden kuullen. Ei todellakaan. Enkä mä tiennyt oliko se okei lähteä jonnekkin kahdestaan. Mä en tiennyt. Mä en todellakaan tiennyt. Se teki kaikesta niin vaikeaa ja samalla pahinta.

Teki mieli pysähtyä jollekkin tielle tai istua pienen puiston penkille. Teki mieli antaa pidäteltyjen kyynelten tulla. Antaa niiden mukana ajatusten haihtua hetkeksi tuhkatuuleen, kun musta tuntui, etten kohta voisi enää edes hengittää. Saatikka elää. 

Ajatuksia viime viikolta. 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

kukaan ei voi määritellä millainen tyyppi mä olen

Yöllä mä säpsähdin, kun tajusin, että mä oon ollut jo hetken aikaa onnellisempi kuin mitä mä jaksan muistaa. Musta tuntuu, että tää reissu on auttanut mua löytämään vähän sitä Matildaa takaisin, kuka mä olin muutamia vuosia sitten. Oon ymmärtänyt, kuka mä olen, ja ymmärtänyt myös sen, ettei mikään tai kukaan voi määritellä sitä millainen tyyppi mä olen.

Mä olen hymyilevä ja onnellinen Matilda. Mä olen empaattinen ja ystävällinen. Mä en suutu herkästi ja mä en ole yleensä pitkävihainen. 

Mutta mä olen myös välillä hukassa oleva Matilda, joka ei aina tiedä, mitä mun kuuluu tehdä tai miten mun kuuluu olla. Mä olen myös herkkä ja haavoittuvainen. Mutta mä kokoan koko ajan enemmän ja enemmän sitä kaikkea yhtenäiseksi palapeliksi, joka olen minä.

Mä voin hymyillä aidosti, ilman sen taakse jäävää kipua. Mä voin olla taas onnellinen toisten onnesta. Mä voin nauraa ja sanoa, että mulla menee hyvin. Mä pystyn vihdoinkin elämään ajattelematta koko ajan muiden mielikuvaa minusta. Ja se kaikki tekee mut onnelliseksi

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

mä hymyilen sille takas

Se oli jotain, mitä ei voinut käsittää. Kun oli onnellinen toisen onnesta. Kun pienikin hymy sai välillä vatsassa liihottamaan perhosia. Kun tunsi niin vahvoja tunteita toista kohtaan.

Mä en oo osannut kirjottaa oikein mitään, oikein mistään. Mä oon ollut välillä tosi surullinen. Välillä mä oon joutunut laskemaan omalle hengitykselle rytmiä, etten mä sais paniikkikohtausta. Välillä oon joutunut pidättelemään kyyneleitä ja katsonut samalla ikkunasta sadepisaroita. 

Mutta sitten on ollut niin paljon niitä hetkiä, kun mä olen toivonut, että mä voisin muistaa sen hetken aina. Kun koko maailma on hymyillyt mulle ja näyttänyt pitkästä aikaa vahvasti, että on paljon syitä elää. Kun mä oon hymyillyt sydämen pohjasta ja nauranut aidosti.

Mä oon ollut onnellinen. Omasta elämästä, ystävistä ja täällä olosta. Mä oon saanut niin paljon, vaikka alussa mun olis tehnyt vaan mieli ostaa paluulippu suomeen. Oon kasvanut täällä ihmisenä. Oon oppinut tästä kulttuurista ja ihmisten tavoista. Mä oon oppinut myös kieltä ja saanut opettaa suomea.

Elämä hymyilee ja mä hymyilen sille takas.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

elämää


Elämä sai mut sillä hetkellä onnelliseksi. Mä olin kuumassa vedessä, yllä tumma taivas. Katselin tulikärpäsiä ja muutamia tähtiä. Teki mieli sulkea silmät ja jäädä siihen hetkeen. Ikuistaa se tunnelma, jotta voisin muistaa sen myöhemmin.

Kolme viikkoa on mennyt. Mä en osaa sanoa onko aika mennyt nopeasti vai ei. Fiilikset vaihteli ensimmäisten kahden viikon aikana melkein päivittäin. Nyt ne on alkanut tasaantumaan, kun on tottunut erilaiseen elämään, uuteen kulttuuriin ja tutustunut uusiin ihmisiin.

Mä oon reissannut. Päätynyt kolmeksi päiväksi mulle umpioutoon perheeseen yksin. Mä oon uinut ulkona uima-altaassa, laittanut tiskejä ja siivonnut. Oon ajanut autolla, nähnyt suomalaisia. Käynyt syömässä ulkona, ja vain ollut.

Mulla ei oo ollut koti ikävä. Oikeastaan ollenkaan. Oon ikävöinyt välillä keskusteluja suomeksi, kun en mun tunteita pysty kuitenkaan kunnolla kertomaan englanniksi. Oon huomannut kehittyneeni kielen kanssa täällä. Oon puhunut enemmän kuin ikinä elämässäni, mutta silti vähän verrattuna siihen, mitä olin ajatellut. Mutta tein päätöksen, etten pelkää, vaan puhun aina kun se on mahdollista. 

Mä oon stressannut täällä ollessa syksystä. Kouluun pääsemisestä ja muutosta. Kun mun on pitänyt hoitaa niitä täältä käsin. Mutta ehkä tää tästä pikkuhiljaa. Mä sain koulupaikan ja kämppiksen. Kämppä on vielä auki, mutta oon huomannut, että asiat yleensä järjestyy lopulta. 

Onnellinen ja kiitollinen. Ei mulla muuta.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

mä oon ja silti en sillä hetkellä oo

Tuntuu niinku mun sydäntä revittäis joka suuntaan. Ku tuntee välillä niin vahvoja tunteita ja sitten taas ei mitään. 

Istun parvekkeella. Yksinäisiä pisaroita tippuu katoksen lautojen välistä. Yhtä yksinäisiä, miltä musta tuntuu sillä hetkellä. Tajuan ehkä ensimmäistä kertaa, että mä olen yksin, suuren maailman keskellä. Enkä mä voi puhua kenellekkään miltä musta tuntuu. 

Sitten tulee tyhjyys. Se imee musta kaiken tunnon, eikä enää tunnu miltään. Tekee mieli vajota pohjaan. Hävitä tuhansiksi atomeiksi taivaalle. Yksin. Niin yksin.

Suljen silmät. Mä en halua nähdä ympärille. En halua nähdä onnellisia ihmisiä, enkä kauniin vihreitä puita. Tunnen itseni rumaksi. Tulee halu haihtua näkymättömiin, kun musta tuntuu ettei missään voi olla aito.

Mä en voi itkee. Enkä puhua. Mä en voi olla hiljaa. 

Ymmärrän todella mitä tarkoittaa tunnekieli. Sitä mä en voi käyttää täällä. Kukaan ei ymmärrä, eikä voi ymmärtää miltä musta tuntuu. Kun välillä koko maailman mustuus kasaantuu mun ympärille. Kun on vaikea hengittää. Kun ei yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ja mä vaan oon. Ja silti en sillä hetkellä oo.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

hengitän

Kiitoradalla.
Taustalla lumisia vuoristojonoja.
Ympärilläni ystävällisiä ihmisiä.
Helpotus kaikkien kasvoilla.
Vapaus, kun kone nousee ja saavuttaa painovoiman hallinnan.

Onneksi on vapaa. 
Valitsemaan. Etsimään. Löytämään 
Joskus täytyy eksyä, jotta voi löytää jälleen.
Pitää unelmoida, jotta voi oppia jälleen rakastamaan.

Hengitän sisälleni sanoja.
Ikävä. Kaipaus.
Huokaisen koneen laskeutuessa jälleen. 
Perillä.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

onnellinen suomalaisuudesta


Ahdistaa. Kun mä en saa ilmaistua itteeni oikein mitenkään. Haluaisin vaan itkee, ku oon niin väsynyt tähän. Kun mun tekis mieli kääriytyä peiton alle ja olla vaan hetki yksin. Ilman näitä ajatuksia. Ilman sitä, etten mä tiedä mitä saa tehdä ja mitä ei. Kun mä en tiedä mikä täällä on fine. Onko okei vaan olla tekemättä mitään, vai pitääkö aina jaksaa hymyillä ja tehdä mitä muutkin tekee. Onko päiväunien nukkuminen pelkästään tarkoitettu pienille lapsille. Vai voinko mä hyvillä mielin nukkua tän väsymyksen pois. Nukkua aamulla niin pitkään, kun mua vaan väsyttää. 

Sadepisaroiden äänessä, jotain tuttua.
Salamoiden välkkyessä taivaalla tuntuu hetken kuin olisin kotona.
En ymmärrä, että elän rapakon takana.
Ymmärrä, miten eri kulttuurit voivat kohdata.
Miten voi hetken elää maapallon toisella puolella.

Onnellinen suomalaisuudesta.
Luonnosta ja ruuasta.
Kaikesta hyvästä, mitä meillä on.
Murtunut.
Maailman julmuudesta. 
Epäoikeudenmukaisuudesta.
En ymmärrä kuinka kukaan voi tappaa toista ihmistä.
Loukata satuttamatta siinä samalla itseään.


Eka viikko alkaa kohta olla taputeltuna täällä. Mun fiilikset on vaihdellu aika laajasti, mutta suurimman osan ajasta mä oon ollut onnellinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus olla täällä. 

Oon ymmärtänyt paljon enemmän puhetta, kuin mä olin osannut aavistaa. Kielimuuria mulla ei enää ole, mutta välillä on tuskaa puhua jotain, kun ei osaa vielä muuta kuin yksinkertaisia lauseita ja sanoja. 

Oon ollut väsynyt tähän kuumuuteen ja siihen, kun pitää jaksaa keskittyä aina täysillä, kun mulle puhutaan. Mutta silti päällimmäisenä tästä viikosta on jäänyt kyllä ihmisten ystävällisyys ja se miten hyvin mut on otettu täällä vastaan. 

lauantai 3. kesäkuuta 2017

onnellisuudesta


Istun heittelehtivässä veneessä ja kuuntelen lokkien ääntä aaltojen paiskaantuessa veneen kylkiin. 
 Keinahdus. Vesi ryöppyää sivulta ja kastelee reunassa istuvat. Painan hupun päähän ja vedän kämmenet takin hihojen suojaan. Istun kumarassa ja koitan turhaan suojella jalkoja kastumiselta. 
  Kuulen toisten puhuvan veneen toisessa päässä, mutta sanoista ei saa mitään selvää. Puhe puuroutuu veneen metelin alle. Pyydän edessä istuvalta pyyhettä jalkojen suojaksi. Kääriydyn lopulta siihen ja hetkellinen lämpö saa oloni tuntumaan onnelliselta. 
 Vauhti tasaantuu. Veden pinta tyyntyy hieman. Nostan katseeni hupun alta. Katselen Kallasveden varrelle rakennettuja taloja. Kuvittelen itseni istumaan jonkun rantatalon edustalle haaveilemaan. Vaikka paleltaa ja väsyttääkin hieman, tekee mieli hymyillä. Taivaalla lentävät linnut, jylhät maisemat, rakkaiksi ja läheisiksi tulleet ystävät tuntuvat sillä hetkellä elämän suurimmilta asioilta. 
 Käännän katseeni ja jään hetkeksi katselemaan taustalla laskevaa aurinkoa ja punertuvaksi värjäytynyttä taivasta. Elämä ottaa, mutta se antaa monin verroin takaisin.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

vielä hetken


Viikko, jonka ei pitänyt tulla näin äkkiä. Hullua, että siitä on kohta jo puoli vuotta, kun mä tilasin lennot aikalailla hetken mielijohteesta, vaikka olinhan mä asiaa mietiskellyt omassa päässä opiston loppupuolelta asti.

Mä en oo pakannut. En edes aloittanut. Mun työt päiväkodilla päätty ja mä oon ollut kohta kolme viikkoa kesälomalla, niin jännältä kuin se ajatus kuulostaakin. Lomalla, joka on sisältänyt hengailua kavereiden kanssa, valokuvaamista, kirjojen lukemista, kaks aivan huikeeta viikonloppua huipulla kaveriporukalla. Ensimmäiset veneilyt tälle kesälle, notskilla olemisen jne.

Mulla menee hyvin, vaikka blogin puolelta ehkä osa on saanut erilaisemman kuvan. Mä kirjoitan vaikeista ja kipeistä asioista, joita mä olen käynyt elämäni aikana läpi. Kirjoitan asioista, joista on vaikea puhua ääneen. Mutta suurimmaksi osaksi mä kirjoitan asioista, jotka on osa menneisyyttä ja tulee olemaan. Tottakai on huonojakin päiviä, mutta en mä ole moniin kuukausiin ollut enää alhaalla, siellä jossain pohjamudissa.

Oon huomannut miten paljon oon kasvanut henkisesti vuoden aikana. Miten itsetunto on kohonnut. Miten mä osaan ajatella elämästä ja ihmisistä paljon kypsemmin ja aikuismaisemmin. Mutta silti mä haluan elää miten nuoren kuuluu. Olla villi ja vapaa. Elää mun unelmien kesää, vaikka se tällä hetkellä pelottaa ja jännittää enemmän kuin mä olisin osannut aavistaa. 

Täällä mä olen. Vielä hetken. Sitten katsellaankin maailmaa ihan erilaisesta perspektiivistä.